Lyhyt piip sunnuntaille

Sunnuntai-iltaa!

Kappas, viime päivityksestämme on kulunut jo pyöreä kuukausi! Aika siis pikapäivityksellä, tällä kertaa kuvattomalle sellaiselle, koska mulla ei ole kulkenut kameraa mukana kesän jälkeen..

Viimepäivityksen aikoihin mulla loppui maastoreissut, silti menojalka ei ole vielä taantunut Ouluun ja olen tässä opetellut semmoista uutta asiaa kuin etätyöt. Muiden hommien puolesta mulla oli parina viikkona menoa Etelä-Suomeen ja päätin sitten jäädä koko väliajaksi toisille sohville. Mukaan lähti viime keväänä prosessissa ollut – ja kesänä unohduksiin vaipunut – käsikirjoitus, josta uupui kokonaan pohdinta. Ja sitä olen sitten pohtinut!

On ollut hassua tehdä työtä muualla. Varsinkin tuollaista ajatteluhommaa, jossa aina kestää aikaa syventyä siihen, missä oli meneillään. Ja sitten kun juoneen on päässyt kiinni, niin siitä on vaikea irrottautua, koska se pohtiminen jää päälle tahtomattaankin. Se siinä onkin sitten kummallista, koska haluaa myös irrottautua ja tehdä muita asioita – myös semmoisia asioita, mitkä vaativat läsnäoloa, eikä nörtti-zombieita jotka pohtii syitä mikrobien hajotusnopeudelle... No, nyt olen ollut tyytyväisin mielin muutaman päivän takaisin, ja pohdinta pitää jättää seuraaviksi viikoksi syrjään. Vähän jopa en malttaisi jättää sitä nyt, kun se on vihdoinkin edennyt hyvin, ja ajatukset ovat jo virittäytyneinä siihen moodiin. Muttamutta, toisaalta ehkä tässä muhimisen aikana tulee uusia ajatuksia.

Kahden viikon päästä olen menossa Rovaniemelle semmoiseen porotutkimuksen seminaariin, johon osallistuu eri tieteenalojen tutkijoiden lisäksi poronhoitajia eri paliskunnista. Aivan mielenkiintoinen kahden päivän pläjäys tiedossa, ja odotan sitä jo innolla. Mulla on ollut jo graduajoista lähtien hieman ristiriitainen olo porotutkimuksen tekemisestä ja tunne siitä, että olen vieraalla kentällä. Koko poronhoitokulttuuri on ja  tulee aina olemaan itselle vieras ja opittu asia, jota olen vain voinut seurata sivustakatsojan ominaisuudessa. Kuitenkin samaan aikaan sama kulttuuri on toisille todella henkilökohtainen ja moni asia liittyy toisiinsa pinnan alla. Olen monesti jutellut, että tämän ulkopuolisuuden ei pitäisi estää sitä, etteikö voisi tuottaa objektiivista tutkimusta, johon liittyy porojen laidunnus. Kuitenkin olen jotenkin fiksautunut varomaan, että en hyppisi toisten varpaille näissä asioissa. Eli tekee aivan hyvää mennä tutustumaan omaan tutkimusympäristöönsä.

Seminaarin odotukseen sekoittuu myös pientä kauhua, sillä olen luvannut pitää parinkymmenen minuutin esityksen tämän kesän tuloksista. Muutenhan asia voisi olla aivan ookoo, ja siitä selviäisi pienellä jännityksellä, mutta siis pienoisena esteenä tässä tiellä on se, että mulla ei ole niitä tuloksia, enkä niitä ehdikään saamaan valmiiksi. Niinpä tässä sitten mietin lähestymis-taktiikkaa sinne seminaariesitykseen: Lähteäkkö liikkeelle vitsaillen siitä, että kappas nyt ei ookaan tuloksia, pitäisikö siitä mieluummin itkeä, vaiko harhauttaa yleisöä puhumalla aiheen vierestä? Sitä jäänkin sitten arvuuttelemaan ja koitan taikoa tuolta labrastakin jotain esiteltävää. Ensi kerralla ehkä kuullaan, mihin päädyin ja viisastunko poroseminaarissa.

Terkuin,

-henni

Hyvät ja huonot uutiset

Huomentapäivää!

Yritän nyt kirjoittaa ihan lyhyesti, vaikka päässä pyörii yhtä ja toista kertomisen arvoista. Yritän saada väitöskirjan yhteenvedon kirjoitettua tämän kuun aikana pääosiltaan kasaan, joten muutakin tekemistä olisi. Mutta tokihan bloggaaminen on välillä tervetullutta vaihtelua. Taidan tehdä ihan vaan listan viimeaikaisista huonoista ja hyvistä uutisista.

Huonoja uutisia

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun monen kuukauden väännön jälkeen ikuisuusartikkelini tuli hylätyksi myös Current Biology -sarjasta. Teimme tarkat vastaukset arvioitsijoiden ensimmäisen kierroksen kommentteihin, mutta silti se negatiivisempi piti päänsä, eikä lämmennyt käsikirjoituksellemme. Negatiivisen arvioitsijan henkilöllisyys paljastui hänen toisen kierroksen vastauksestaan. Lyhyesti sanottuna taisimme vain astua liian isoille varpaille. Tämä ehkä opettaa minua kirjoittamaan tiettyjä asioita sovittelevammin, ehkä ei. Negatiivisenkin arvioitsijan kommenttien mukaan tutkimukseni sinällään oli hyvä, mutta johtopäätökseni ilmeisesti eivät.

Kävin Japanissa esittelemässä viimeisimpiä tuloksiani posterilla. Viimeistelin posteriani oikein tunteella ja lähetin sen sitten painoon. Työkaverini kävi hakemassa sen painosta ja ilmoitti minulle, että se näyttää hyvältä. En itse perehtynyt siihen sen tarkemmin ennen kuin olin ripustamassa sitä posteritaululle Sapporossa. Yllätys oli melkoinen, kun posterista oli painossa kadonnut valitsemani fontti, joka oli vielä lähettämässäni pdf:ssä. Tilalla oli joku tökerö oletuskirjaintyyli. Tästäkin voisi oppia jotain pdf:n tekstien tallentamisesta kuvamuodossa tai jotain, mutta itseni tuntien en muista tätä enää seuraavaa posteria tehdessäni. Posterisessiossa kyllä harmitti niin vietävästi.

Hyviä uutisia

Neuroetologian konferenssimatka oli mahtava. Itse konferenssi oli aika raskas, 11 tuntia ohjelmaa päivässä ynnä siirtymiset Sapporossa ja illalliset muiden tutkijoiden kanssa päälle. Unet jäivät aika lyhyiksi, mutta konferenssin sisältö oli mielenkiintoinen. Neuroetologia tutkii eläinten käyttäytymisen hermostollisia perusteita, eli esittelyssä oli paljon erilaisia eläimiä, käyttäytymismalleja ja mitä erikoisimpia tutkimustapoja, -vehkeitä ja analyysimetodeita. Tutkijoiden mielikuvituksella ei ilmeisesti ole rajoja silloin, kun tutkimuskohteesta pitää saada dataa irti.

Konferenssin jälkeen teimme parin päivän laboratoriovierailun Sokendai-instituuttiin Hayamassa, Jokohaman liepeillä. Siellä on meidän kanssa yhteistyössä oleva perhoslabra, jossa nuo meidän seniorit kävivät selvittelemässä mittausvahvistimen kanssa ilmenneitä ongelmia. Instituutin pihalta näkyy pilvettömällä säällä Fuji-vuori, mutta tietenkin unohdin juuri sinä pilvettömänä päivänä kuvausvehkeeni hotellille. Sen sijaan saatte valokuvan perhoslabran roskiksesta. Se näyttää ja haisee paremmalta kuin torakkalabran roskis.

Perhoslabran roskis.

Kesken konferenssin Sapporossa minulle tultiin tarjoamaan töitä. En vielä kerro tästä sen tarkemmin, koska minun on ensin valmistuttava ja hankittava itselleni rahoitus, mutta nyt on jalka oven välissä niin huippuluokan tutkimukseen, että ihan jännittää.

Konferenssin lopuksi esillä olleiden vajaan 400 posterin joukosta äänestettiin neljä posteripalkinnon saajaa. Niin vain kävi, huolimatta fonttini katoamisesta, että minut kutsuttiin heti ekana lavalle vastaanottamaan posteripalkinto! Ilmeisesti posterini sisältö ja pyrkimykseni selkeään esillepanoon riittivät miellyttämään suurta yleisöä. Olen saanut kuulla tästä Ouluun paluuni jälkeen aika paljon, ja ilmeisesti minulta nyt odotetaan hattutemppua posteripalkintojen kanssa. Minulle myös ehdotettiin posterintekofirman perustamista. Tutkijat lähettäisivät minulle kuvat ja tekstit ja minä sommittelisin niistä hienot posterit. Ehkäpä sitten, jos tutkijanura ei kunnolla urkenekaan. ;)

Voittoisa/epäonnistunut posterini.

Siinäpä ne tärkeimmät uutiset taisivat tullakin. Käsikirjoitukseni on jälleen uudessa sarjassa käsittelyssä. Enää ei ole mitään väliä, mihin se menee, kunhan se vain saataisiin lopulta ulos. Näin ne haaveet kaatuu, hehe. Nyt tosiaan yritän takoa yhteenvetoa kasaan. Paraikaa olen pohdinnan kimpussa, ja huomaan pohdinnan rajaamisen olevan aika vaikeaa. Minähän voin pohtia asioita vaikka mihin suuntaan! Väikkäristä ei kuitenkaan ole tarkoitus tulla älyttömän paksua, joten suuntia pitää vähän priorisoida. Voi, miten mälsää!

Katsotaan sitten seuraavalla kirjoitusvuorollani, miten olen pysynyt tavoiteaikataulussani.

Muimui,

Viesti tuntureilta yhden kesän jälkitunnelmista

Heipähei,

Viime kirjoittelun aikaan tämän kananpojan kesä (elikkä tunturikausi) oli aluillaan, maastotöiden alkamista tuskin malttoi odottaa ja kesäjännitys väreili ilmassa. Nyt sitä samaa kesäkautta olen paketoimassa, huomenna on ehkä viimoinen maastopäivä edessä ja mielessä on senkun surrannut yrittäessä tajuta, että mitä kaikkea tässä on tullut tapahduttua. 

Minulla ja apukäsillä on ollut aika mieletön maastotyörupeama täällä Norjassa – puuhaa on riittänyt yhteensä neljään retkeen, joista pisin kesti reilu kolme viikkoa ja sitä jatkettiin vielä muutaman viikon näytteiden käsittelyllä Oulussa. Suunnitelmat oli siis alun perinkin suuria, ja mielikuva aineistosta on siintänyt sen verran houkuttavan kirkkaana silmissä että enhän niitä suunnitelmia ole juurikaan höllentänyt. Samalla on saattanut käydä niin, että kesä on sen kun vierähtänyt ohi. Sen aikana mielen ovat vallanneet seuraavat ohjelmat, suunnitelmat, tekemättömät asiat ja tulevat koitokset – pää on saanut toimia kuin kone aamusta iltaan. No, töiden puolesta kaikki on sujunutkin sitten aivan mallilleen, vaikka aikalailla hitostihan on sitten ollut tekemistä kaikilla, paljon enemmän kun  osasi etukäteen aavistella. Nyt kesän vallanneesta järjestelymoodista havahtuneena, sitä herää miettimään, että olenkohan muistanut nauttia tästä kesästä? Miten se nyt sujuikaan? Ja tällaisessako konemoodissa nämä kesät tulevat jatkossakin vierimään? Oppiiko sitä myöhemmin välttämään stressiä, ja ossaako ottaa opikseen tilanteista, mitkä ei mene yhtään mallikkaasti?  

Olen mää kuitenkin välillä ottanut kuvia, niissä kesä näyttää olleen kaunis. Ja kaipa niitä tarinoitakin on karhuiksi luulluista hirvistä sun muusta. Ja tehoiluun vastineeksi, on tähän kesään kuulunut muutama lomakin. Niistä toiselle lähdin vähän suunnittelematta siinä vaiheessa, kun väsyneen herkistys-itku tulee katsellessa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa. 

Semmosta. Summa summarum: tällä laidalla ollaan koneiltu ja latailtu – alla kuvia näistä tunturipuolen hommista.

-henni

Reisalla mittailemassa hiilidioksidivuota

Reisadalen kesäkuussa

Itunurmikkaa Reisalla. Näitä ja muita ollaan viime kuut tutkailtu, määritetty, leikkailtu ja kuvattu

Kilpisjärven koeala, jossa käytiin  muutamasti kesällä

Kyyti kauemmalle koealalle Cearroon

Cearron ylänköä

Cearron poroaita, jonka molemmin puolin tarkastellaan ruutujen hiilivarastoja.

Viimoinen reissu Cearrolle - tällä kertaa apostolin kyydillä

HUH hellettä

Hyvää elokuuta lukijoillemme! Anteeksi etten ole vähään aikaan ollut maisemissa. Pidin kuin pidinkin melkein kuukauden lomaa, vaikka alunperin tarkoitus oli työskennellä tuli pyllyn alla koko heinäkuun. Mutta kun aurinko paistoi, ja festareilla piti käydä, ja muutkin olivat lomalla. Nautin täysin rinnoin koko heinäkuusta, sen lämmöstä ja reissuista. Nyt jaksaa taas pakertaa toimistossa.

Maastokauden saldo oli 101 pikkuista suosirriä, joista rengastin lähemmäs 50. Ihan kelpo vuosi siis. Lapisirrejä rengastin vain kolme (en käynyt lapinsirrimaastossa kuin kerran). Tässä pari lapinsirrin poikasta huutamassa isiään paikalle. Tui tui.

 















Laitoimme suosirreille viime kesänä valopaikantimia eli geolokaattoreita eli lokkereita. Saimme paikantimellisia lintuja loppujen lopuksi tosi hyvin takaisin - niiden paluuprosentti oli suunnilleen samaa luokkaa kuin kontrollilintujen, joille ei paikantimia laitettu - joten uskalsimme laittaa paikantimia tänä vuonna lisää.

Alla suosirri, jolle on juuri laitettu sääreen paikannin. Lokkeri on kiinni vihreässä muovirenkaassa/-lipussa, joka liimataan umpeen niin, että se pääsee vapaasti pyörimään jalassa. Lipun alle laitetaan vielä ylimääräinen värirengas, jotta itse lippu ei pääse valumaan alas nivelen kohdalle. Paikannin kerää dataa muistaakseni 18 kuukauden ajan, ja sen avulla voidaan piirtää linnun kulkema reitti kartalle. Näppärää!

En ole itse käsitellyt lokkeridataa, mutta olen päässyt näkemään parin linnun reitin pesimäpaikoiltaan talvehtimisalueille. En kuitenkaan vielä paljasta sen enempää, koska tuloksia ei ole vielä julkistettu.

Olen päässyt vihdoin aloittamaan suosirrin Itämerityön populaatiorakenne- ja dispersaalianalyysit (kyllä, juuri ne, jotka piti saada valmiiksi ennen maastokautta). Hyvä niin, sillä pidän syyskuun lopulla Virossa esitelmän aiheesta. Toivottavasti jo siihen mennessä on artikkelin raakile kasassa. Kerron niistäkin tuloksista myöhemmin lisää, koska nyt haluan kertoa tulevaisuudesta - tarkemmin sanottuna post doc -suunnitelmista ja niihin liittyvistä tulevista reissuista. Tarkoituksenani on lähteä Reykjavikiin, Islantiin, tekemään tutkimusta väitöskirjani valmistuttua! Jee! Sain viimeksi mainitsemani 1000 euron Luonnonystävien apurahan lisäksi vielä toisenkin matka-apurahan Conservation Genomics -säätiöltä, jonka turvin lähden lokakuussa yli kahdeksi viikoksi paikan päälle labra- ja analyysihommiin. Ostin viime viikolla lennot. Alkaa jo jänskättää!

Projektin tarkka suunnitelma on vielä työn alla, mutta todennäköisesti lähden tekemään tutkimusta merisirreillä (Calidris maritima, engl. Purple Sandpiper). Kerron taas lisää, kunhan saamme paikallisen molekyyligenetiikan professorin ja eläinekologian apulaisprofessorin kanssa suunnitelmiin tarkennusta.

Nähdään syyskuun alussa!

Nelli 

EDIT P.S. Käykää kurkkaamassa blogilistan uusi blogi, Perunakuoppa. Siellä on kaikkea jännää luontokappaleista perinnerakentamiseen.

Kansalaiset! Medborgare!

Halusin tehdä kivan päivityksen, mutta minulla ei oikein ole asiaa… Siispä liitän tekstiini kuvan!

Kotitoimisto. Ei tietoakaan työergonomiasta.

Tässä on kotitoimistoni: nippu luettuja ja toinen lukemista odottavia artikkeleita sohvalla, teemuki, puhelin ajan seuraamista varten, sekä pönnötyyny seuraa pitämään. Jos meinaan liukua pahoille teille, pönnötyyny käskee minut pois tabletilta ja feispuukista. Nuoremmalle polvelle tiedoksi: tuo vasemmanpuoleisin paperiesine on muistikirja. Teen siihen muistiinpanoja lukemastani käsin, kynällä. Tapa, jonka opin nuoruudessani myöhäisellä jurakaudella.

Olen viime aikoina siis työskennellyt osittain kotona. Pidän lukupäiviä, jolloin ajan mieheni aikaisin ovesta ulos ja jään itse tuohon sohvalle artikkeleineni. Välillä pidän jaloittelutaukoja, jolloin keittelen teetä tai kahvia ja kastelen parvekekasvit, siivoilen vähän tai kauniin sään sattuessa käytän lemmikkisiiltämme nurmikolla. Tauon jälkeen jaksaa taas päntätä artikkelin tai pari. Suunnilleen joka toinen päivä käyn yliopistolla kirjoittelemassa muistiinpanojeni pohjalta väikkärin yhteenvetoa ja/tai seuraavaa käsikirjoitustani sekä lukemassa sähköpostit.

Niin, ne sähköpostit! ”Siellä ei oo koskaan mitään kivaa!” Odottelen lopullista päätöstä ikuisuusartikkelini hyväksymisestä/hylkäämisestä. Korjattu versio lähetettiin eteenpäin viime viikolla. Odotus on ihan liian jännää, en kestä. Yritän pitää ajatukset luku-urakassani, mutta jännittää se silti. Pitäkää peukkuja!

Japanin-reissun lennot on varattu. Se on siis menoa eikä meininkiä heinäkuun lopulla. Konferenssin jälkeen teemme oululaisdelegaation kanssa vielä muutaman päivän laboratoriovierailun yhteistyökumppaneidemme luokse, eli matkasta vaikuttaa kehkeytyvät oikein hyvä reissu. Enitenhän toki odotan pääseväni syömään tuoretta sushia.

Eipä mulla oikeastaan tämän kummempaa tällä kertaa. Oon hieman mökkihöperö, mutta ehkä saan aikaiseksi parempaa tekstiä taas, kunhan jotain jännää oikeasti tapahtuu.

Helteistä heinäkuuta!

Kylmästä lämpimään – ja toisinkin päin, eestaas.

Eli seuraavassa kuulumisia maastoreissulta ja menneistä viikoista, jotka ovat enimmäkseen menneet reippahasti paikasta toiseen seilatessa.  Aivan mukavaa elämää tämäkin:)!

Tunnelmaa kurssilta, viimeisenä retkipäivänä Iesjärvellä

Ensiksi, meidän kurssi oli ja meni aivan tosi mukavasti: lumi kantoi, yleistunnelma pursusi reippautta ja hymyileviä ilmeitä – ja totta kai myös kaoottisuutta piisasi muille jakaa! Kurssia siis vietettiin kahdessa paikkaa Pohjois-Norjassa, tunturituvalla lähellä Altaa ja Seilannin saarella jäämerellä. Vaikka Oulun heräävästä keväästä lähtiessä ei oikein voinut kuvitella, paikan päällä odotti täysi talvi, mikä olisikin ollut aikamoinen tänka på, jos talvi olisi uupunut, sillä koko ohjelma oli suunniteltu hiihtomatkojen varaan ja muun muassa lumenrakenteen tutkimiseen. Nyt olosuhteet siihen olivat mitä parhaimmat, keli pysyi tasaisen lähellä nollaa koko ajan, lähes aina kuitenkin plussan puolella. Lumipeitettä riitti ja jääkin kantoi edellistä vuotta enemmän ja järven selkien ylityksestä selvisimme odotettua kuivemmin jaloin.  Hiihtämisen ohessa meillä oli muutakin ihan tutkimuksen opettelua jäljittelevää ohjelmaa, vaikka jo siirtyminen ja alkeelliset majapaikat vedenhakureissuineen ja kota-öineen tuottivat oman makunsa päiviin. Kurssinvetäjän tyyliin kurssiohjelma venähti muutamalla tunnilla, kuitenkin saman vuorokauden sissään päästiin joka päivä perille majapaikkaan.

Lounastauko (kurssin tapaan kello viisi)

Mulle kurssi oli tänä vuonna erikoinen siksi, että olin ihan ensimmäistä kertaa opettamassa siellä – vastuun paino saappaissa. Ennen kurssia koetin käydä ohjelmaa suunnitellusti läpi, tiedottaa siitä selkeästi opiskelijoille (haastava homma - tuo selkeys!), ja pienissä etukäteis-stresseissä kävin myös ensiapukurssin. Opettaminen oli kaivattua vaihtelua tutkimus-värkkäilyyn. Toimistopäivinä oli oikeasti mukavaa vastailla kurssilaisten kysymyksiin, siitä millaisen makuupussin tarvitsee mukaan tai kuin monta takkia. Vaikka kyllä myös järjestelyt muutamaa päivää ennen kurssia kaatui käsiinkin, pienoisen kommunikaatiokatkoksen ja siitä seuranneen välinekriisin takia. Itse kurssilla oli myös melko luontevaa ohjailla, tällä kertaa omaan rooliin kuului myös semmoinen lisävivahde, että pääohjaajalle piti säännöllisin väliajoin pistää vastaan, esimerkiksi silloin kun ajantaju heikkeni retkeilyinnon vallatessa tai silloin kun tarinoille ei olisi tullut loppua kaikkien odottaessa. Lopulta oma rooli kurssilla oli vahtailla vähän niin kuin kaikkea mahdollista, ja varmistaa, että kaikki on mukana (välillä tavarat, välillä ihmiset). Mieleen jäi paljon asioita, joita jälkiviisaudella olisi voinut tehdä paremmin. Nyt kuitenkin unelmoin jo että pääsisi mukaan myös ensi vuonna.

Kurssin jälkeen ohjelmaani on mahtunut Oulua sekä Helsingin, Jyväskylän, Lappeenrannan ja Espoon pyrähdyksiä. Jälkimmäinen oli kirjaimellisesti pyrähdys - nimittäin elämäni toinen juoksutapahtuma. (Ensimmäisestä oli kulunutkin 20 vuotta aikaa ja siitä ole kuullut tarinoita, miten hehkutin kisan jälkeen, ettei kukaan tullutkaan minun perässä maaliin.) Sitten Oulussa oli pääsykoevalvomista ja maastoreissun odottelua. Odottelulta se on vähän tuntunutkin, sillä keväiset pohjoisen lumisateet näkyivät vielä kesäkuun alussa koealoilla ja niinpä odoteltiin lähtökuopissa muutaman lähtöpäivän ohi, että lumet varmasti ehtii sulaa ja että porot saa vasomisrauhan koealallamme eksyttyään. Nyt perillä tuo odottelu tuntuu aivan peruskauralta biologin hommissa, mutta silloin oli vaikea muistella, milloin viimeksi olisin ollut niin turhautunut työasioista. Kaipa odottamiseen täytyy oppiakin. Esimerkiksi nyt, kun on päättänyt että työtä tehdään vain sateettomina ja sumuttomina päivinä ja kun pitää odotella sisällä viiteen asti sääennusteen lupaamaa hetkeä, jolloin sumupilvet häviävät. Hyvä hetki päivitellä blogia.

Nyt jatkan odottamista eväiden parissa. Odottavan terveisin,

-henni

  

Reisadalen, eli takaisin vanhoissa gradumaisemissa

Ensimmäinen maastopäivä - luntakin oli juuri sopivasti, vasta koealojemme vieressä

 

Välipäivitys kiireiden keskeltä

Rahantuloa ei voi estää!

Sain Oulun yliopiston tukisäätiöltä 4000 euroa työskentelyapurahaa kesäksi. Lisäksi sain UniOGSilta (University of Oulu Graduate School) 1000 euroa matka-apurahaa Virossa syksyllä järjestettävää konferenssia varten. Eikä siinä vielä kaikki! Sain myös Luonnonystäväin yhdistykseltä 1000 euroa matka-apurahaa loppuvuoden post doc -opintoihin liittyvää ulkomaanmatkaa varten. Selvittelen tässä kesän mittaan tuota viimeisintä reissua ja kerron sitten lisää.

Maastotyöt ovat olleet käynnissä jo reippaasti yli kuukauden. Kevät oli aikainen, mutta toukokuun alun kylmät ilmat viivästyttivät pesinnän alkua jonkin verran. Lisäksi pesäpredaatiota on ollut paljon, joten esimerkiksi Hailuodossa vasta kaksi pesää on kuoriutunut (rengastin toissapäivänä ensimmäisen poikueen). Eilen kävin Kraaselin saarella etsimässä pesää (löysin sieltä pari viikkoa sitten hirveästi pesäkuoppia), mutta ilmeisesti pesä oli tuhoutunut, sillä löysin yhden suosirriparin rannalta ruokailemasta. Ne eivät selvästikään hautoneet, ja koiras soi kovasti, mikä viittaa siihen, että ne ovat tekemässä uutta pesää. Ensi viikolla täytyy vielä tehdä uusi reissu Kraaseliin - jospa siellä sitten olisi poikasia tulossa.

Laitoimme viime vuonna 30 linnulle valopaikantimet, jotka kertovat, missä lintu on talvensa viettänyt. Paikantimet olisi tarkoitus kerätä tänä vuonna pois, mutta koska suuri osa pesistä on tuhoutunut ennen kuin linnut ovat aloittaneet haudonnan, emme ole saaneet kiinni kuin vasta kymmenen lintua (linnut siis otetaan kiinni haudontavaiheessa pesältä, tai viimeistään poikasten kuoriuduttua). Toivotaan nyt että linnut vielä tekevät uusintapesiä ja että loputkin valopaikantimet saadaan talteen.

Vietän tässä parhaillaan toimistopäivää, ja kipaisen nyt labraan tekemään yhden rantakurvin PCR:n. Loppuviikko meneekin viikonloppu mukaan lukien kokonaan maastossa. Nähdään taas, todennäköisesti heinäkuun puolella!

Nelli