perjantai 20. toukokuuta 2016

Verkostoista tutkijan työssä



Heipsan,

Eräs ystäväni pyysi minua kirjoittamaan verkostoista. En osannut heti tarttua asiaan,sillä kahvitauoilla aihe nousee esiin lähinnä parjaavista kulmista ja jo sana verkostoituminen nostattaa hieman kylmiä väreitä. Vaikka ihan suottakin – itse asia taustalla on ihan hyvä: uusiin ihmisiin on mukava tutustua ja kohtaamisista voi viritä uudenlaisia ajatuksia. Mutta jotenkin verkostoitumiseen tuntuu olevan brändätty sisään se, että uusista kohtaamisista ja ihmisistä voi koitua hyötyä juuri sinulle myöhemmin. Kohtaamisen tarkoitus on pyllähtänyt ympäri ja verkostomme tehtävänä on nostaa meidän omaa arvoa. Samalla verkostoitumisen ja Pitch talk -tilaisuuksien avaamia mahdollisuuksia kuuluu liioiteltavan jatkuvasti: esimerkiksi työnhakukursseilla käsitellään paljon verkostoitumisen mahdollisuuksia, vaikka syyt työttömyytteen ovatkin pikemmin rakenteellisia. 

Tässä kirjoituksessa mun kirjoituksen tarkoitus oli kuitenkin kertoa, miten omasta näkökulmasta tutkijan työ on todellakin jatkuvaa yhteistyötä. Samalla kohtaamiset ja verkostot tekevät työstäni paljon antoisampaa ja olen aika vakuuttunut siitä, ettei tällä alalla pärjää itsekseen. Tai ainakin se olisi paljon tylsempää ja samalla myös tutkimusideat, -tulokset ja niiden tulkinta olisivat paljon surkeampia.

Biologian alalla onkin käytäntönä, että etenkin väitöskirjavaiheessa artikkeleita kirjoitetaan yhdessä tutkimusryhmänä. Niinpä gradunaikainen harha siitä, että kaikki täytyisi osata tehdä itse, murenee viimeistään artikkeleita veistettäessä. Ja oikeastaan, usein itsenäisyys on huvennut jo aloittaessa, esimerkiksi jos pääsee käyttämään toisen keräämää dataa, ottamaan näytteitä toisten pystyttämiltä koealoilta tai tarvitsee apua monimutkaisen menetelmän käytössä. Lisäksi monelle meistä projekti on jo suunniteltu ainakin pääpiirteissään valmiiksi. Nämä kaikki johtaa siihen, että myös artikkeleihin tulee usein muita nimiä mukaan ja näidenkin mielipiteitä ja tulkintoja täytyy ottaa huomioon. Samalla pääsee ratkomaan ongelmia yhdessä, saa aivan uusia näkökulmia mukaan ja tapaa kaikenlaista tallaajaa, joilla kaikilla on hieman oma tapansa tehdä tiedettä. 

Oma kanssakirjoittajaverkostoni vaihtelee aina kyseessä olevan artikkelin mukaan ja meitä on ollut 2-7 ihmistä yhden artikkelin takana. Epätyypillisesti häilyvä tutkimusverkostoni ei kuitenkaan ole työyhteisöni, sillä kanssakirjoittajani asuvat kuudessa eri kaupungissa 2000 kilometrin säteellä Oulusta. Eri osoitteiden välillä yhteydenpito sujuukin lähinnä sähköpostilla. Lisäksi näemme Rovaniemellä asuvan ohjaajani kanssa muutaman kuukauden välein (tai kausittain jopa viikkojen välein) ja olemme myös reissanneet melko säännöllisesti Pohjois-Ruotsin Uumajaan tapaamaan toista ideanikkaria artikkelien takana. Ryhmän välimatka on sujunut yllättävän jouhevasti, vaikka jatko-opintoja aloittaessa olin ehkä hieman hukassa, millä aloittaa kun on vapaus tehdä mitä vain milloin vain. Sittemmin tajusin, että tosi usea jatko-opiskelija kummastelee samaa fiilistä alussa ja siinä menee aikaa, että löytää oman tyylinsä tehdä hommia.

En myöskään tee töitä yksin kotona - kyllästyisin seiniin pidemmän päälle. Niinpä työyhteisöni on muotoutunut saman työhuoneen jakavien kesken, vaikka projektimmea ovatkin aivan maan ja taivaan väliltä. Lisäksi työyhteisööni kuuluu vielä etäkaverien verkko, jotka ovat hajautuneet eri puolille Suomea tai Eurooppaa, mutta päätyneet työskentelemään samojen aiheiden parissa. Joukon kesken kyselemme uunokysymyksiä toisiltamme ja selvittelemme niitä yhdessä. Ja koska me kaikki ollaan nuoria tutkijoita, kynnys kysyä toiselta on pieni ja on mukavaa vaihtelua olla avuksi toiselle. Vaikka ei jaakaan samaa kaupunkia, esimerkiksi skypen avulla voi olla hengessä mukana toisten mielenkiintoisia suunnitelmia. 

Edellisten lisäksi omaan työverkostoon kuuluu satunnaiset konferenssituttavuudet. Konferenssit ovat paikkoja, joissa osa artikkelien takana olevista nimistä saa kasvot ja kuulee, minkälaista tutkimusta muualla on meneillään. Vaikka konferenssit ovat usein aika hektisiä, ovat ne myös sokeri työ-arjessa, koska aikaa on myös keskusteluille ja tutkijat ovat yleensä varsin rentoa porukkaa. Konferenssi-kaiffareilta voi sitten kuulla, minkälaista tutkimusarki muualla on ja voi vaikka kertoa kilpaa maastotarinoita (tai vaikkapa labrakaaoksista ja mahottomista analyyseista).

Eli, kieltämättä, verkostot ovat aivan todella mukavia seikkoja! Toisaalta ne syntyy myös ajan kanssa itsestään eikä niistä kannata liikaa stressata etukäteen. ja vink: usein uusi kohtaaminen alkaa kysymällä, kannattaa siis rohkeasti kysellä apuja, niin ei tarvitse tehdä hommia yksin!

Kesäisiä päiviä ja aurinkohetkiä!

-henni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti