Tee työtä, jolla on tarkoitus

Klara Vappen, allihuuppa!

Ensinnäkin pahoittelen tätä parin viikon hiljaisuutta blogissamme! Kyseessä on kirjoittajien keskinäinen kommunikaatiokatkos, joita pyrimme vastaisuudessa välttämään paremmin.

Minulla on tähän mennessä tullut kirjoiteltua ja vuodatettua tänne jo vaikka mitä, mutta yhtä aihetta olen visusti kiertänyt. Syy sille, miksen ole puhunut omasta tutkimuksestani juuri mitään, on pääasiassa nolous. Minulla tulee toukokuun alussa vuosi täyteen jatko-opiskelijana, enkä ole päässyt omissa tutkimuksissani vielä edes kunnolla alkuun. Stressasin tutkimukseni jumittamista aivan hirveästi syksyyn asti, mutta saatuani opetushommia ja muuta arjen täytettä, en ole jaksanut niin kamalasti murehtia omaa aikaansaamattomuuttani labrassa, ja sehän näkyy.

Tutkin hyvin lyhyesti sanottuna torakan näköaistia käyttäytymiskokeiden avulla. Tärkeätä olisi selvittää, millaiset ärsykkeet saavat torakassa aikaan käyttäytymisvasteen. Ryhmäni on tutkinut torakan näköaistia sähköfysiologisin menetelmin vuosikausia, ja toiminnallisesta puolesta solutasolla tiedetään jo yhtä ja toista. Käytännössä siis tiedetään, mitä yksi torakan näköaistinsolu pystyy "näkemään". Nyt olisi tarkoitus päästä vertaamaan sitä, mitä näköaistinsolu havaitsee, ja mitä kokonainen torakka näkee. Kaikki tämä on osa isompaa hermoston tutkimuksen kokonaisuutta.

Olisipa ihanaa päästä kysymään torakalta: "Näitkö, kun äsken väläytin sinulle valoa?" Harmi vain, etteivät hyönteiset puhu. Asia monimutkaistuu, sillä eläin täytyy opettaa kertomaan, kun se näkee valon. Kuvaan astuu klassinen ehdollistaminen, eli sama menetelmä, jota käyttämällä Ivan Pavlov sai kuuluisat koiransa kuolaamaan kellon kilinän kuullessaan. Torakoita ei toki ole tarkoitus opettaa kuolaamaan valoa nähdessään, sillä koiramainen kuolaaminen ei ole hyönteiselle luontainen toiminto. Tutkijana minulle yksinkertaisinta olisi saada torakka reagoimaan valoon välittömästi ja aina samalla tavalla. Tähän tarkoitukseen sopii säikähdys erittäin hyvin, sillä torakalle luonnollinen säikähdysreaktio on hillitön ja välitön pakojuoksu. Reilu kolmisenttinen amerikantorakka pinkoo säikähtäessään yli metrin sekuntivauhdilla! Yritän siis opettaa torakalle, että valoa pitää säikähtää.

Torakat ovat hipsineet maapallolla jo suunnilleen 300 miljoonaa vuotta, joten niiden voisi olettaa olevan aika hyviä pakenemaan saalistajia. Torakoilla on takapäässään pari ilmavirtauksia aistivaa uloketta, kerkit, jotka lähettävät pakokäskyn peräpäästä suoraan jalkoja käskyttäville ganglioille. Kerkkien herkkyydestä kertoo eräs tutkimus, jossa oli tutkittu amerikantorakan pakoreaktiota erään Bufo-sukuisen konnan hyökätessä. Konnat saalistavat hyönteisiä kielellään lipaisemalla, ja amerikantorakka ehtii kääntyä ja aloittaa pakojuoksun tuntiessaan kerkeillään konnan kielen ulostyöntymisen aiheuttaman pienen ilmavirtauksen! Koska tieto menee ensin jaloille ja vasta sitten aivoihin asti, torakka on ehtinyt jo alkaa juosta ennen kuin se edes "tajuaa" (millä tasolla se sitten kykenee tajuamaan asioita, on toinen juttu) juoksevansa! Kerkkisysteemi oli ensimmäinen kohteeni "pelotteluopetukselle". Viime kesänä vietin viikkotolkulla aikaa puhaltelemalla pimeässä huoneessa ilmaa torakan peräpäähän LED-valojen välkkyessä, mutta turhaan. Torakat eivät koejärjestelyssäni olleet vapaana ja ne tottuivat varsin pian puhalluksiin koska eivät päässeet pakoon. Haluaisin vielä testata ilmapuhalluksen avulla kouluttamista toisenlaisessa järjestelyssä. Se tosin on minulle vielä epäselvää, miten hyvin (tai millaisilla viiveillä) reaktio, joka käynnistyy ennen kuin eläin sitä edes itse tajuaa, pystytään ehdollistamaan alkamaan toisen aistiärsykkeen avulla.

Yksinkertaisempaa koejärjestelyä mietittäessä toinen ohjaajistani ehdotti sähköiskuja. Banaanikärpäset oppivat jopa vain yhdellä toistolla varomaan hajua, joka on ehdollistettu sähköiskuun. Torakoita on 1960-luvulla opetettu välttämään koeareenan pimeää päätä sähköiskujen avulla. Sähkö siis sopii passiiviseen välttämisen oppimiseen, ehkä sillä saisi laukaistua myös aktiivisen pakoreaktion. Tuumasta toimeen: minulle rakennettiin sähköiskuboksi. Tällä viikolla istuin maanantaista keskiviikkoon torakoineni pimeässä labrassa ja yritin löytää oikeita ärsykkeen pituuksia ja voimakkuuksia. Se oli aivan kamalaa puuhaa, voitte varmaan kuvitella. Keskiviikkoiltaan mennessä olin telonut useita torakoita, mutta oppimistulokset olivat yhä nollassa. Ja oma motivaationi samoin. Professorimme käski minua pitämään taukoa kyseisestä projektista ja keskittymään erääseen toiseen. Ensi viikolla olisi sitten tarkoitus tapetoida torakoiden leikkikehän seinät...

Jotta näillä mennään.

Seuraavaan kertaan,


P.S.: Stressitöntä vappua kaikille! Toivottavasti pääsette viikonlopun aikana seuraamaan lintujen kevätmuuttoa tai edes nurmikolle ihastelemaan kevääseen herääviä hyönteisiä ja kasveja!

Tieteellisestä kirjoittamisesta

Onko ahistusgeeni tuttu kaikille? Minulla se päättää ilmetä aina silloin tällöin, mikä lie saa sen aktiiviseksi. Ehkä pikkuinen paniikinpoikanen artikkelin kirjoittamisen suhteen häämöttävästä deadlinesta vaikuttaa jotenkin asiaan. Ensimmäisen juttuni pitäisi siis olla valmis toukokuun alussa, viimeistään puolessa välissä kuuta. Tekstiä on kyllä syntynyt, ja omasta mielestäni vieläpä aivan asiallista, mutta vauhdin pitäisi pysyä nyt jokseenkin hyvänä seuraavat neljä viikkoa, jotta juttu oikeasti valmistuisi ajallaan, ennen maastokauden alkua. Huomioon pitää ottaa myös tulevat tentit ja seminaarit ja niihin valmistautumiseen kuluva aika (onneksi niitä on tiedossa kuitenkin vain muutama). Ja onneksi artikkeli tulee lähes suoraan graduni pohjalta, joten melkein riittää, kun vain käännän jo kirjoittamani tekstin englanniksi! Kuulostaa helpolta!

Tekemistä on kuitenkin ollut paljon, ja kirjoittaminen etenee pätkissä, pikkuhiljaa. Sujuvan tieteellisen englannin kirjoittaminen ei nimittäin olekaan aivan niin helppoa kuin luulisi. Olen lukenut melko paljon, niin ennestään tuttuja asioita kuin uusia juttujakin. Asiatiedon lisäksi artikkeleista ja kirjoista on kätevä etsiä toimivia lauserakenteita ja fraaseja, joita voi itsekin tekstissään hyväksi käyttää, ettei tule aivan kökköenglantia. Sen olen kirjoittamisesta oppinut, että kaikki mieleentuleva kannattaa heti kirjoittaa ylös, mielellään tietokoneelle. Tapanani on yleensä ollut kirjoittaa muistiinpanoja paperille sohvannurkassa istuessani, mutta se vie aina huomattavasti enemmän aikaa kuin suoraan koneelle kirjoittaminen, joten olen yrittänyt päästä siitä tavasta eroon. Mutta kun sohvalla lukeminen on niin kivaa...

Hyvän tekstin lisäksi artikkeliin pitää laittaa mukaan tietenkin myös tulokset erilaisina taulukoina ja kuvina havainnollistettuna. Tähän saa (myös) kulumaan yllättävän paljon aikaa. Onneksi sekvenssiaineiston analyysit ja niiden taulukointi on jo melkein valmista. Tällä viikolla sain jo rakennettua lapinsirrin mitokondrio-DNA:n kontrollialueen 690 emäsparia pitkän sekvenssin perusteella suku- eli fylogeniapuun, ja siitä tuli hieno! Mikrosatelliittiaineistossa on kuitenkin vielä hiomista. Lisäksi on pitänyt opetella käyttämään ohjelmia, joilla anlyysit tehdään. Gradua tehdessä ei vielä kauheasti ymmärtänyt mihin analyysiohjelmat perustuvat, mutta nyt on jo aika tajuta mitä tehdään ja miksi.

Ehkä tässä loppujen lopuksi ahistuu ihan turhaan, koska nyt kun tarkemmin ajattelee niin olenhan minä saanut jo vaikka mitä tehtyä. Kätevää tämä päiväkirjan pito kun pysyy ajantasalla omista tekemisistään. Toisaalta pieni ahistus voi saada kirjoitushommat pakon edessä luistamaan hyvin (näin ainakin väittää muutama työkaverini). Näitä pohtiessa, ensi kertaan!

Nelli

P.S. Tässä on muuten Annin ahmoihin liittyvä juttu Kalevan PeTo-liitteessä, käykää lukemassa!

EDIT (ti 13.4.) Tänään olen suhtautunut artikkelin kirjoittamiseen kuin opiskeluaikojen työselostuksien tekemiseen. Heleppoa ku mikä. Ja tekstiä syntyy vauhdilla.

Biocenterpäivä

"Onneksi olkoon! Sinut on valittu vapaaehtoiseksi Biocenterpäivän järjestelytoimikuntaan!"

Näin se alkoi. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä on Biocenterpäivä, saatikka että olisin kuullut järjestelytoimikunnasta. Nyt kuitenkin työkaverini lausui tämän nauraen samalla vahingoniloisesti päin naamaani. Arvasin heti, että nyt napsahti kusinen nakki. Sittemmin syksyn haussa sain tutkijakoulupaikan Oulun Biocenteristä ja pääsin liittymään sähköpostilistallekin. Sen myötä motivaatiotaso Biocenterpäivän järjestelyyn nousi hieman, ja sittemmin olen myös vähän paremmin pysynyt kärryillä siitä, mihin milloinkin haetaan vapaaehtoisia.

Biocenterin toimintaan kuuluu joka kevät järjestettävä Biocenterpäivä, johon kutsutaan jonkin alan huippuja puhumaan omista tutkimuksistaan Biocenterin väelle sekä kaikille kiinnostuneille. Käytännön järjestelyn hoitavat Biocenterin alaisten tutkimusryhmien opiskelijat tutkijakoulun koordinaattorin valvonnassa ja sihteerin avustuksella. Tämän kaltaisten konferenssien järjestämistä on hyvä opetella jo näin opiskeluvaiheessa, sillä tutkijan arkeen kuuluvat erilaiset seminaarit ja kokoukset, joita toisinaan joutuu tai pääsee itsekin toteuttamaan. Itselläni oli jonkun verran aiempaa kokemusta Skandinavian fysiologiseuran vuosikokouksen 2008 järjestelyistä, mutta silloin en ollut vastuussa näin suurista kokonaisuuksista.

Ensimmäinen järjestelytoimikunnan kokous oli lokakuun lopulla. Kokouksessa päätettiin päivän teema ja jaettiin tehtävät. Halusin ja pääsin (koska muut eivät olleet kiinnostuneita) ohjelmalehtisen päätoimittajaksi. Ohjelmalehtiseen tulee päivän ohjelman lisäksi tervehdyskirjoituksia eri ihmisiltä, puhujaesittelyt, Biocenterin tutkimusryhmien lyhyet esittelyt, sponsorifirmojen mainokset sekä minipostereita. Nimipostereilla Biocenterin tutkimusryhmät voivat esitellä meneillään olevia tutkimuksiaan pienimuotoisesti ja epävirallisesti. Vuosittain ohjelmalehtiseen on lähetetty kolmisenkymmentä miniposteria, jotka nostavat ohjelmalehtisen kokonaissivumäärän kahdeksankymmenen paikkeille.

Toimitin aikanaan biologien ainejärjestölehteä, joten minulla oli käsitys deadline-paniikista. Ajattelin kuitenkin sinisilmäisesti, että nyt olen tekemisissä tutkijoiden kanssa, heiltä tulen saamaan aineiston jämptisti määräaikaan mennessä. En olisi voinut olla enempää väärässä. Tärkein asia, jonka lehden koostamisprosessissa opin on se, että tutkijat eivät ollenkaan näytä kunnioittavan määräaikoja. Lähetin virallisen aineistokutsun postituslistalle vajaata kahta kuukautta ennen määräaikaa, ja deadlinen lähestyessä kirjoitin muutaman muistutusviestin. Annetun päivämäärän umpeutuessa minulle oli saapunut ruhtinaalliset viisi miniposteria! Tästä alkoi ankara kerjääminen tutkijakoulun koordinaattorin välityksellä. Minun muistutuksillani ei ollut mitään vaikutusta, mutta koordinaattorin jyrähdys suoraan tutkimusryhmien johtajille alkoi pikkuhiljaa tuottaa tulosta: minipostereita alkoi tipahdella sähköpostilaatikkooni.

Ongelmat eivät tietenkään loppuneet tähän. Kullekin miniposterille on varattu aukeaman verran tilaa, ja jotta kokoelma kaikenkarvaisia tutkimusraportteja eri aloilta ja mitä erilaisemmista aiheista olisi edes jokseenkin helppo lukea, minipostereita varten on tehty valmis templaatti. Lähetin templaatin varalta jokaisen muistutusviestini mukana. Silti deadlinen ylityttyä aloin saada sähköpostiini tavallisten kokouspostereiden PDF-versioita! Tavallisella kokousposterilla tarkoitan tutkimustiivistelmää, joka printataan varsin suureksi (yleensä A0-kokoon), ja joita esitellään tieteellisissä kokouksissa. Normaalisti kokousposterit ovat vielä varsin värikkäitä, jotta ohikulkijoiden mielenkiinto heräisi posterinäyttelyn väentungoksessa. Kuvitelkaa tällainen posteri printattuna B5-kokoiseen kirjaseen mustavalkoisena! Jouduin kohteliaasti pyytämään kokouspostereiden lähettäjiä käyttämään miniposteritemplaattia. Joku sen vaivautui tekemään, joku ei. Templaattia käyttäneistäkin muutama oli ottanut vapauksia muotoilujen kanssa. Esimerkiksi valmiiksi määriteltyjä marginaaleja oli venytelty, mikä tietenkin on hankalaa sidonnan ja sivunumeroiden lisäämisen kannalta.

Kansikuvasta tuli myös ylimääräistä päänvaivaa. Kokouksessa oli sovittu, että tietty henkilö ottaa aiheeseen liittyvän kuvan, ja minä teen siitä kannen. Näin tapahtui. Lähetin valmiin kannen sähköpostilla muiden järkkäreiden hyväksyttäväksi, ja siitä nousi pienimuotoinen kohu. Biocenterpäivän aihe oli kudosten uusiutuminen, ja valokuvaaja oli kekseliäästi kuvannut laboratoriohiiren, joka kiipeää työkalupinon päälle. Esiin nousi kysymys, saisimmeko kimppuumme eläinaktivisteja, jos kannessa olisi kokonainen koe-eläin. Kukaan ei tietenkään puuttuisi asiaan, jos kuvassa olisi esim. pelkkiä hiiren lihassoluja… Jouduin tekemään uuden kannen, jossa oli läpäisyelektronimikroskooppikuva verisuonista. Lopuksi kansista äänestettiin (no, vajaa puolet komiteasta antoi äänensä), ja hiirikuva voitti silti.

Näiden vastoinkäymisten lisäksi järkkäreiden kesken syntyi pienimuotoinen riita, jonka ikävässä keskiössä sain paistatella pari päivää. Sotakirves kuitenkin saatiin haudattua ja hyvä niin, sillä H-hetkeen oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa.

Viimeinen pään seinään takomista aiheuttanut sattumus osui Biocenterpäivän aattoon. Olin hoitanut ohjelmalehtisten toimituksen kirjapainon kanssa niin, että he veivät ne suoraan Biocenterille. Sain sihteeriltä maanantaiaamuna hätääntyneen puhelun. Hän kertoi lehtisten kyllä tulleen ajoissa, mutta niissä kaikissa on sama vika: kannet on liimattu väärin päin! Saamassani tarkistusversiossa kannet olivat olleet ihan oikein. Sihteeri otti homman hoitaakseen, ja kirjapaino korjasi asian liimaamalla niteisiin uudet etukannet. No, parempi sekin kuin alkuperäinen.

Itse tärkeä päivä meni sujuvammin kuin olimme uskaltaneet odottaa. Kiitos puheenjohtajien, esitykset pysyivät aikataulussa, mikä on tieteellisissä kokouksissa äärimmäisen harvinaista. Sponsorifirmojen edustajat olivat mielissään ja saivat paljon kontakteja, ja vastavuoroisesti vierailijat saivat taas moneksi kuukaudeksi firmojen kyniä, muistilappuja ja jääkaappimagneetteja sekä tietysti kourakaupalla karkkia. Tämän vuotista otsikkoa kiiteltiin harvinaisen hauskaksi ja onnistuneeksi: "Tissues with issues" ("Kudokset, joilla on ongelmia") kirvoitti monelta naurahduksen. Tieteellisen ohjelman jälkeen oli konferenssi-illallinen, jossa perinteen mukaan syötiin hyvin, keskusteltiin joko tiukkaa tai vähemmän tiukkaa asiaa tai täysin asiattomia juttuja, sekä nautittiin erinomaisen bändin tahtiin elävästä musiikista.

Kaikkiaan mielikuva Biocenterpäivästä ja sen järjestelystä jäi positiivisen puolelle. Siinä on oma hommansa saada kaksitoista eri tutkimusryhmistä nakitettua opiskelijaa puhaltamaan yhteen hiileen monen kuukauden ajan. Kaikki ei tietenkään voi mennä putkeen. Kokemuksena tämä oli epäilemättä erittäin hyödyllinen, ja motivaatio koko päivän ohjelman seuraamiseen oli paljon korkeammalla kuin niissä kokouksissa, joihin osallistuu vain kuuntelijana. Tokihan kaikki järjestelytoimikunnan kokouksissa ja ohjelmalehtistä kootessa kulutetut tunnit ovat pois varsinaisesta tutkimuksesta, opiskelusta ja opetuksesta, mutta kuten Biocenterin tutkijakoulun koordinaattori sanoi, väitöskirjavaiheessa tarkoitus on kerätä monipuolinen oppimis- ja yhteistyötaitojen työkalupakki tulevaa tutkijan uraa ja myöhempää erikoistumista varten, ei erikoistua oman ohjaajansa klooniksi!

Seuraavaan kertaan,