sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Konferenssikuulumisia reissun päältä (ja reissufiilistelyä)

Kirpakkaa syksyä arvon lukijat!

Huh, onpas pitänyt kiirettä koko syksyn. Niin kiirettä näköjään etten ole ehtinyt (tai, ehm, muistanut) blogata. Nyt muistan.

Istun Reykjavikissa B&B:ssä juuri islanninponiratsastuksesta ja lammaspaimennuksesta selvinneenä. Saavuin Islantiin perjantai-iltana. Heti eilen, lauantaina, teimme koko päivän mittaisen lintu-, luonto- ja hämmästelyretken maan etelärannalle, mistä syystä aloitankin tämän tarinan kuvilla. Kyllä näissä maisemissa viihtyisi pitempäänkin!














Poikien kanssa lintuja katselemassa. Mukana olivat Islannin yliopiston apulaisprofessori Gunnar, hänen isänsä Hallgrim, paikallinen pankkiiri ja luontoharrastaja Edward sekä biologi Sölvi. Lähdimme bongaamaan mustapäätaskua, mutta se oli jo kadonnut. Niinpä kiertelimme ihmisten puutarhoissa hämmästelemässä punarintoja, järripeippoja, hippiäisiä ja vihervarpusia.















Kuvitelkaapa tuohon kukkulan laelle naali (kyseinen nisäkäs käveli tuosta muutama sekunti aiemmin).















Skogarin vesiputous -selfie. Putous on muistaakseni 60 metriä korkea.
























Vesiputouksen laelle pääsi näppärästi portaita pitkin.

















Eyjafjallajökull peittyi Bardabungan ilmoille päästämiin rikkihöyryihin (ja sumuun - ilma oli tosi kostea).


Perjantaina, heti saavuttuani, kävimme tutustumassa Islannin yliopistoon, biologian laitokseen, labraan ja tulevaan työnurkkaukseeni, jossa vietän seuraavat kaksi viikkoa merisirrien geneettisen aineiston parissa. Tapaan huomenaamulla genetiikan professori Snæbjörnin (kyllä, hänen nimensä on Lumikarhu), ja käymme läpi työnkuvani tarkemmin. Matkaan on jo ehtinyt ilmestyä muutama kiemura, vaikken ole vielä edes aloittanut töitä. Kerron mutkista ja niiden suoristamisesta ensi kerralla enemmän.

Ehdin olla kotona ennen islanninreissua vajaan viikon. Sitä ennen vietin viikon Haapsalussa, Viron länsirannalla, jo perinteeksi muodostuneessa kahlaajatutkimusryhmän konferenssissa. 

Työskentelin suhteellisen lepposasti elokuun, minkä jälkeen panikoin suurimman osa syyskuusta konferenssiesitelmän takia. Deadlinet ovat kivoja, koska niitä varten tulee oikeasti tehtyä töitä, mutta miksi kaikki pitää poikkeuksetta tehdä aivan viime hetkellä? Mieleeni muistuva lausahdus "all the work while crying" sopii tähän tapaukseen hyvin.

EDIT (19.10.): Edellinen lause kaipaa täsmennystä. Mielessäni oli siis sitaatti tästä kuvasta:











 




Itse esitelmä meni rauhallisesti ja kirvoitti mukavia keskusteluja. Olin nyt neljättä kertaa saman ryhmän kokouksessa, joten paikalla oli liuta vanhoja tuttuja. Verkostoiduin myös uusiin suuntiin, ja ensi töikseni hommasin itseni ensi heinäkuuksi Islantiin maastotöihin/retkelle mustapyrstökuirien pariin.Tämmöisenä iloisena ja avoimena ihmisenä, joka ehkä puhuu välillä himpun verran liikaa, huomaan ajautuvani usein tilanteisiin, joista saattaa hyvässä lykyssä poikia jotain mukavaa tulevaisuudessa. En esimerkiksi olisi täällä nyt, ellen viime vuonna samaisessa konferenssissa olisi ottanut tosissaan kaverin lausahdusta: "let me know if you ever want to work in Iceland".

Ensi kerralla lisää merisirriprojektin etenemisestä ja talven kuvioista. Sitä ennen, kuten kyltti kuvin kertoo, elä putua.



















P.S. Sain väitöskirjani viimeistelyyn vuoden rahoituksen luonnontieteelliseltä tiedekunnalta. Olen siis maisemissa vielä ainakin vuoden - katsotaan sitten, mihin elämä vie.

Nelli

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Lyhyt piip sunnuntaille



Sunnuntai-iltaa!

Kappas, viime päivityksestämme on kulunut jo pyöreä kuukausi! Aika siis pikapäivityksellä, tällä kertaa kuvattomalle sellaiselle, koska mulla ei ole kulkenut kameraa mukana kesän jälkeen..
Viimepäivityksen aikoihin mulla loppui maastoreissut, silti menojalka ei ole vielä taantunut Ouluun ja olen tässä opetellut semmoista uutta asiaa kuin etätyöt. Muiden hommien puolesta mulla oli parina viikkona menoa Etelä-Suomeen ja päätin sitten jäädä koko väliajaksi toisille sohville. Mukaan lähti viime keväänä prosessissa ollut – ja kesänä unohduksiin vaipunut – käsikirjoitus, josta uupui kokonaan pohdinta. Ja sitä olen sitten pohtinut!

On ollut hassua tehdä työtä muualla. Varsinkin tuollaista ajatteluhommaa, jossa aina kestää aikaa syventyä siihen, missä oli meneillään. Ja sitten kun juoneen on päässyt kiinni, niin siitä on vaikea irrottautua, koska se pohtiminen jää päälle tahtomattaankin. Se siinä onkin sitten kummallista, koska haluaa myös irrottautua ja tehdä muita asioita – myös semmoisia asioita, mitkä vaativat läsnäoloa, eikä nörtti-zombieita jotka pohtii syitä mikrobien hajotusnopeudelle... No, nyt olen ollut tyytyväisin mielin muutaman päivän takaisin, ja pohdinta pitää jättää seuraaviksi viikoksi syrjään. Vähän jopa en malttaisi jättää sitä nyt, kun se on vihdoinkin edennyt hyvin, ja ajatukset ovat jo virittäytyneinä siihen moodiin. Muttamutta, toisaalta ehkä tässä muhimisen aikana tulee uusia ajatuksia.

Kahden viikon päästä olen menossa Rovaniemelle semmoiseen porotutkimuksen seminaariin, johon osallistuu eri tieteenalojen tutkijoiden lisäksi poronhoitajia eri paliskunnista. Aivan mielenkiintoinen kahden päivän pläjäys tiedossa, ja odotan sitä jo innolla. Mulla on ollut jo graduajoista lähtien hieman ristiriitainen olo porotutkimuksen tekemisestä ja tunne siitä, että olen vieraalla kentällä. Koko poronhoitokulttuuri on ja  tulee aina olemaan itselle vieras ja opittu asia, jota olen vain voinut seurata sivustakatsojan ominaisuudessa. Kuitenkin samaan aikaan sama kulttuuri on toisille todella henkilökohtainen ja moni asia liittyy toisiinsa pinnan alla. Olen monesti jutellut, että tämän ulkopuolisuuden ei pitäisi estää sitä, etteikö voisi tuottaa objektiivista tutkimusta, johon liittyy porojen laidunnus. Kuitenkin olen jotenkin fiksautunut varomaan, että en hyppisi toisten varpaille näissä asioissa. Eli tekee aivan hyvää mennä tutustumaan omaan tutkimusympäristöönsä.

Seminaarin odotukseen sekoittuu myös pientä kauhua, sillä olen luvannut pitää parinkymmenen minuutin esityksen tämän kesän tuloksista. Muutenhan asia voisi olla aivan ookoo, ja siitä selviäisi pienellä jännityksellä, mutta siis pienoisena esteenä tässä tiellä on se, että mulla ei ole niitä tuloksia, enkä niitä ehdikään saamaan valmiiksi. Niinpä tässä sitten mietin lähestymis-taktiikkaa sinne seminaariesitykseen: Lähteäkkö liikkeelle vitsaillen siitä, että kappas nyt ei ookaan tuloksia, pitäisikö siitä mieluummin itkeä, vaiko harhauttaa yleisöä puhumalla aiheen vierestä? Sitä jäänkin sitten arvuuttelemaan ja koitan taikoa tuolta labrastakin jotain esiteltävää. Ensi kerralla ehkä kuullaan, mihin päädyin ja viisastunko poroseminaarissa.

Terkuin,
-henni