Jos selailee läpi menneen syksyn blogimerkintöjäni, ei voi olla panematta merkille, että en ole kirjoittanut juuri mistään omaan tutkimukseeni liittyvästä. ”Jotenkin homman laajempi juoni on tällä hetkellä hieman hakusessa”, kirjoitin elokuun 31. päivä. No, se oli pahasti hakusessa koko syksyn.
Olen tottunut pitämään itseäni oma-aloitteisena ja aikaansaavana työntekijänä: teinhän gradunkin aikanaan etäohjauksessa omin päin. Kesän aikana ja syksyn koittaessa huomasin kuitenkin, että en millään saanut ”itseäni niskasta kiinni”. Minun olisi pitänyt kirjoittaa ensimmäinen artikkelini valmiiksi syksyn aikana, mutta en pystynyt hahmottamaan työtäni kokonaisuutena tai suunnittelemaan omaa työskentelyäni nykyhetkeä pitemmällä aikajänteellä. Mikään ajatustyötä vaativa ei onnistunut, ja tehokkaasti pystyin tekemään vain hyvin mekaanisia asioita, kuten pyörittelemään analyysejä. Ajattelin ja murehdin tulevia määräaikoja, tutkimukseeni (ja minuun) kohdistuvia odotuksia, väitöskirjan valmistumista… Keskittymisen sijaan ahdistuin helposti, ja oloani helpottaakseni keksin jotain muuta puuhailtavaa kuin oma tutkimukseni. Kaiken kaikkiaan työtehoni on ollut viimeisen puolen vuoden ajan minimissään. Yritin puhua asiasta ohjaajalleni, mutta hän ei ymmärtänyt ongelmaani. ”Sinullahan on ihan hyvin dataa! Kyllä tästä artikkeli tai kaksi saadaan!” oli vastaus.
 |
| Kuva on pöllitty osoitteesta 9gag.com. |
Tiesin jonkin olevan vialla, kun tieteellisten puheiden kuunteleminen alkoi ahdistaa. Normaalisti toisten tutkimuksesta kuuleminen inspiroi minua, ja on suorastaan nautittava kokemus hyvä puhujan ollessa kyseessä. Kävin urheasti Kaamos symposiumissa kuuntelemassa kavereiden esityksiä, mutta siitä tuli niin ahdistunut ja tuskainen olo, etten saattanut olla siellä yhtään pitempää kuin oli ”pakko”. Hädissäni avauduin eräälle ystävälle, joka suositteli minulle työterveyspsykologin apua.
Kävin joulukuun alkupuolella työterveyslääkärillä ja sain lyhyen keskustelun jälkeen lähetteen työterveyspsykologille. Sinnekin sain ajan varattua ihan muutaman päivän sisään. Keskustelun päätteeksi psykologi teetti minulla muutamia mielikuvaharjoitteita ja opetti minulle pari rentoutumistekniikkaa, joita edelleen harjoittelen.
Kävin vastaanotolla kaksi kertaa ennen joululomaa ja pari kertaa nyt uuden vuoden puolella. Mitään ”diagnoosia” psykologi ei tehnyt, mutta viimeisimmän tapaamisemme päätteeksi hän suositteli minulle paria depression hallintaan ja ennaltaehkäisyyn tarkoitettua (itsehoito-) kirjaa. Viimeinen tapaaminen on sovittu helmikuulle. Sitten katsotaan, onko työskentelyni parantunut näiden tekniikoiden avulla.
Varovaisesti arvioiden jotain positiivista onkin tapahtunut, sillä olen pystynyt kirjoittamaan materiaalit ja menetelmät -osiota ja johdantoa tulevaan artikkeliini. On upea tunne pystyä keskittymään siihen, mitä on tekemässä! Työtehoni ei vielä ole niin hyvä kuin sen tahtoisin olevan, mutta enää en joudu lopettamaan aloittamaani tehtävää kesken ahdistuksen takia. Sain myös psykologin apua minulle suositelleelta ystävältä vinkkejä ajankäytön suunnitteluun ja -hallintaan, ja yritän niiden avulla pikkuhiljaa päästä takaisin suunnitelmalliseen etenemiseen.
Asia on nyt siis niin, että olen menettänyt puoli vuotta tehokasta työaikaa. Väikkärin seurantaryhmän tapaaminen lähenee taas, enkä oikein tiedä, miten tämän pystyy heille raportissa selittämään. Mutta ehkä minun ei kannata murehtia sitä nyt, vaan keskittyä työselostuksen tarkistamiseen. Yritän joka päivä saada edes jonkin pienen mielekkään kokonaisuuden tehtyä, niin päivästä jää positiivinen mieli.
