Siitäpä oiva aasinsilta Kaamokseen (joka oli siis viime viikolla). Minun puheeni meni ihan hyvin, en jännittänyt juurikaan, ja pysyin aikataulussa. Aika pahoja kysymyksiä tuli esityksen jälkeen. Tai no, olisi niihin pitänyt osata vastata, mutta menin vähän lukkoon. Ainoa mihin osasin vastata mielestäni tarpeeksi hyvin oli suosirrien genetiikkaan liittyvä kysymys "Voiko geneettisesti erottaa meidän suosirrin schinzii-alalajin ja hieman pohjoisemman alpina-alalajin?" Vastaus on että ei, ainakaan tällä hetkellä tiedossa olevien geneettisten markkerien perusteella. Siihen sepostin kaikennäköistä, mielestäni ihan perusteellisesti. Yksi kysymys koski lajin suojelutoimia, ja siihen en harmikseni osannut sanoa mitään. Aika harmittava ajatuskatkos. Tietenkin esityksen jälkeen tuli muutama asia mieleen joita olisi voinut pohtia, mutta siinä tilanteessa en saanut sanaa suustani. Onneksi näistä oppii, ja hyvä että kysyvät vaikeitakin asioita, niin tulee mietittyä sellaista mitä ei välttämättä muuten tulisi ajateltua.
Viimeiset kaksi päivää on mennyt työkaverin kirjoittaman artikkelin muokkauksessa. Hän oli yllätyksekseni lisännyt minut siihen toiseksi kirjottajaksi! Mahtavaa! Artikkeli koski suosirrien uudelleenpesintää ensimmäisen pesän tuhoutumisen jälkeen, ja kuinka se, joutuiko ensimmäinen pesä saalistetuksi vai tuhoutuiko se jostain muusta syystä (veikö sen esimerkiksi tulva tai joutuiko se lehmän tallaamaksi) vaikutti uudelleenpesinnän todennäköisyyteen.
Tässä nopeasti artikkelin pääoletukset:
Pitkäikäisillä lajeilla, kuten suosirrillä, on luonnollisesti mahdollisuus tuottaa poikasia monena vuonna. Tällöin, jos pesän vie peto, lintu ajattelee ettei enää välttämättä kannata tehdä toista pesää samana vuonna (uudelleenpesintään menee paljon aikaa ja energiaa, varsinkin kun kesä on täällä lyhyt, joten miksi vaivautua kun peto todennäköisesti vie senkin). Lähdetään pois ja yritetään ensi vuonna uudestaan. Jos taas tulva tuhoaa pesän, on mahdollisuus että toista tulvaa ei tulekaan (tulva, tai säähän liittyvät tapahtumat, tai lehmän sorkan osuminen juuri pesän päälle, ovat melko satunnaisia), jolloin uudelleenpesintä on todennäköisempää. Ehkä kannattaisi vielä yrittää. Lyhytikäisemmillä lajeilla puolestaan kannattaa pesiä uudestaan vaikka mikä tuhoaisi ensimmäisen pesän, koska pesimäkausia ei välttämättä ole kuin muutama ja jos ei laita kaikkea likoon tässä ja nyt, elinikäinen poikastuotto voi jäädä huonoksi. Kerron sitten tuloksista tarkemmin, kun artikkeli julkaistaan (mihin kyllä valitettavasti voi olla aika pitkä aika).
En siis ollut mukana itse analyysien tekemisessä, tulihan koko paperi minulle aika lailla yllätyksenä, mutta kirjoitusprosessiin sain sanoa oman mielipiteeni ja korjausehdotukseni. Todella mielenkiintoista. Taas opin paljon uutta tutkimuslajistani!
Palataan asiaan ensi vuonna! Anna jatkaa sitten joululoman jälkeen.
Nelli
P.S. Täytyypä tänne loppuun laittaa yksi kesäinen valokuva, joka muistuttaa heinäkuun lämmöstä ja tuo edes hieman valoa pimeyteen (toisaalta huominenkin tuo valoa, onhan päivä jo monta sekuntia pidempi kuin tänään). Upposin Hailuodon pohjoisrannalla, joskus heinäkuun alussa, nätisti polvia myöten juoksuhiekkaan. Kaikkea sitä joutuu kokemaan maastohommissa. Kamera täytyi tietenkin ottaa esille ennen kuin sain apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti