perjantai 18. kesäkuuta 2010

Fhse thoimii! Oikein hienosfhtii!

Yritys ja epäonnistuminen. Yritetään uudelleen. Epäonnistuminen. Uusi yritys, kannoillaan uusi epäonnistuminen. Uudenlainen lähestymistapa ongelmaan, ja nurkan takana vaanii uudenlainen epäonnistuminen. Jatketaan samaa rataa vuosi.

Jossain vaiheessa, kun onnistuminen ei ole enää kuukausiin tuntunut vaihtoehdolta, tapahtuu jotain pientä, mikä saa toivonkipinän kytemään epätoivon tuhkaläjässä. Sitten alkaa hinkkaus, kerrassaan armoton pikkuasioiden viilaus, höyläys ja rälläköinti. Kaiken tämän n*ssimisen jälkeen vanhaa kunnon pilkkua tuskin enää tunnistaa.

Eräänä kauniina päivänä –tai mistä tietäisin, onko se kaunis: istun koko päivän torakoineni pimeässä labrassa– torakka sitten ottaa ja oppii. Väläytän sille valoa ja se kiltisti tekee juuri niin kuin olen sitä opettanut tekemään, eli kipittää koeboksin pimeään päätyyn. Uusi valonvälähdys johtaa toiseen samanlaiseen reaktioon. Kolmannella kerralla eläin tajuaa, ettei mitään epämukavaa seuraakaan, ja jää paikoilleen.

Olen tipahtaa jakkaralta järkytyksestä. Varovasti siirrän torakan ansaitulle iltapalalle yksiöönsä ja tulen työpisteelleni tärisemään. Mietin, uskaltaako asiasta puhua ääneen. Ehkä äskeinen pyyhkiytyy olemattomiin jos mainitsen siitä muille. Pohdintani katkaisee huoneeseen saapuva työkaverini: ”No, oppiiko ne torakat mittään?” Vaikka itse olin jo talven mittaan lakannut uskomasta, työkaveri jaksaa aina labrasessioni päätteeksi esittää tuon saman kysymyksen. Yleensä huokaisen kielteisen vastauksen. En nyt: ”No itse asiassa…”

Sana kiertää ja kollegat ovat kohta lähes enemmän tohkeissaan kuin minä. Itse en uskalla vielä uskoa tapahtunutta todeksi. Tulos on saatava toistettua muilla yksilöillä ennen kuin voin hyvillä mielin sanoa saaneeni torakoita oppimaan. Alkaa jälleen hinkkaus, viilaus ja naulaus. Päivätolkulla etsin otollista torakkaa ja oikeita asetuksia, viilaan protokollaa, kiroan pimeässä huoneessa. Valonpilkahduksen jälkeen risukasassa kökkiminen tuntuu monin verroin kamalammalta. Paineet kasaantuvat, kun joka kerta ovesta ulos astuessani kollegat huikkivat ympäriltäni: ”No, joko löyty taas oppivainen torakka?” Tunnen olevani kuin hätistelty russakka, joka seinänvieriä tunnustelemalla pujahtaa työpisteelle turvaan kirkkaiden käytävälamppujen armottomasta paahteesta.

Viikon kuluttua labratonttu päättää taas olla suosiollinen ja suoda minulle onnistumisen. Parin päivän päästä siitä tulee toinen, ja viikonlopun jälkeen jälleen yksi. Kaava toisensa perään alkaa hahmottua. Näin tämä toimii! Minä ja kömpelöt tiirikkani alamme lopulta olla lähellä torakan keskushermoston salaisuuksien aukomista! Tai ainakin kaiken tämän ronklaamisen jälkeen pystyn näkemään avaimenreiän läpi!

Tämän viikon tiistaina toin makeanpersojen työkavereitteni iloksi kahvihuoneeseen juustokakkua oppivaisten torakoiden kunniaksi. Koko labrajengi oli koolla, ja minulle naurettiin jälleen: ”Eikö sun pitäis syöttää kakku niille fiksuille torakoille eikä meille?”

Kaikkensa sitä yrittää, eikä mikään kelpaa.

2 kommenttia:

  1. Huh, olipa jännittävä postaus..! Onnittelut, pitkä uurastus alkaa tuottaa tulosta.:) Ja etköhän sie parhaiten tiiä, mitä oppivaisille torakoille kuuluu syöttää.;)
    Terkuin, Marja

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Olen huokaissut helpotuksesta kun ne vihdoin oppivat, mutta tosiasia on, että tästä se kova/luova työ vasta alkaa! :)

    VastaaPoista