Tutkijaa seuraava sadepilvi

Heippa!

Ajattelin kirjoittaa näin aurinkoisen kesäpäivän kunniaksi väitöskirjatyön varjopuolista. Olen jo hypettänyt niin kovasti mm. maastotöitäni, että paras vaihtaa hetkeksi äänensävyä. Haluan kuitenkin korostaa ennen seuraavaa valitusvirttä, että pidän edelleen työstäni ja koen, että tämä on juuri se juttu, mitä haluan tehdä.

Tutkijakammion päälle kaatuvat seinät

Faktahan on, että väitöskirjatutkijan työ on osaltaan hyvin yksinäistä. Toki osa meistä työskentelee hyvinkin tiiviissä tutkimusryhmissä, ja parhaassa tapauksessa samassa työhuoneessakin on joku samantapaista tutkimusta tekevä, jonka kanssa pystyy keskustelemaan työn ongelmista ja etenemisestä. Itselläni tilanne kuitenkin on se, että taidan käytännössä olla lähes ainoa tutkimusryhmämme ekologi, eikä ahmojakaan Suomessa tutki tällä hetkellä kovin moni muu. Toki monessa asiassa olen pystynyt kysymään neuvoa muilta. Esimerkiksi ahman ulosteesta löytyviä karvoja tunnistellessani minulle oli suuri apu muutamista ihmisistä eri puolilta Suomea, jotka olivat tehneet karvaidentifiointia aikaisemmin. Usein kuitenkin tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa eikä mistään löydy tietoa. Lisäksi väitöskirjojen ohjaajat ovat usein ylityöllistettyjä ohjaten samanaikaisesti pariakymmentä kananpoikaa, jolloin laadukas, henkilökohtainen ohjaus voi olla vain harhainen toive. Vastuu etenkin suuria päätöksiä itse tehtäessä tuntuu välillä liian suurelta. Jos teen pienen kämmin tutkimuksen alkuvaiheessa, koko projekti voi mennä osittain pilalle. Hui... Toisaalta yksinäisyyden toinen, positiivinen puoli on itsenäisyys. Sitäkin tässä opitaan.

Epävarmuuden sietämätön keveys

Olen monesti ollut kateellinen väikkäritutkijoille, joilla on valmis rahoitus esimerkiksi koko neljän vuoden tutkimukselle. Me, jotka joudumme hakemaan erikseen apurahaa joka vuosi, kärsimme kroonisesta epävarmuudesta ja olemme tavallaan pätkätyöläisiä, jotka eivät aina pysty suunnittelemaan tulevaisuuttaan kovin pitkälle. Osa joutuu jättämään leikin kesken, kun apurahahanat sulkeutuvat. Lisäksi apurahojen hakemiseen kulunut aika on pois varsinaisesta tutkimustyöstä. Apurahan suuruudestakin voi olla montaa eri mieltä. Eihän tässä rikastumaan pääse, mutta toimeen tulee kuitenkin.

Käytäväkyräily

Tietyssä mielessä tutkijat ovat kilpailijoita keskenään. Apurahoista ja paikosta käydään kovaa kilpailua, ja voittajiksi selviytyvät ne, joilla on eniten julkaisuja, kovimmat meriitit ja parhaat hyväveliverkostot. Itsekin huomaan toisinaan ajattelevani tyyliin "hui, tuollakin on varmaan jo sata julkaisua, itselläni ei ole vielä yhtään". Varsinkin väikkärinjälkeisessä tutkijaelämässä paineet ovat kovat.

Tiedemaailman kaoottisuus

Tuntuu, että kokonaisuuksia on mahdotonta hallita tutkijamaailmassa, joka sylkee eteen koko ajan massoittain uusia julkaisuja, mullistavia tuloksia, edistyksellisiä tutkimuksia, uusia trendejä. Välillä sitä todellakin tuntee olevansa vain pieni osanen, joka ei voi vaikuttaa mitenkään mihinkään. Tälläisen kympin tytön on välillä kovin vaikeaa myöntää itselleen, ettei kaikkea voi eikä tarvitse hallita.

Liian häikäisevä tulevaisuus

Harvalla väikkärityöläisellä on kovin selvät tulevaisuuden näkymät. Itsekin haluaisin ehdottomasti jatkaa tutkijantyössä tohtoriksi valmistumisen jälkeen, mutta töitä ei välttämättä post doc-vaiheen jälkeen kovin helposti löydy. Tiedossa on, että tohtorin paperit eivät myöskään välttämättä aina ole eduksi työnhakutilanteessa... Välillä siis tulee lyhyitä, onneksi ohimeneviä kausia, jolloin epävarmasta tulevaisuudesta johtuen nykyinenkin tutkimustyö tuntuu jollain tavalla turhalta. Tähän asti minulla onkin aina ollut selvät sävelet: peruskoulun jälkeen lukioon, lukion jälkeen biologiaa opiskelemaan, siellä eläinekologiaa, sitten väikkäriä puurtamaan jostain suurpetoaiheesta, ja sitten... niin mitä?

Well, that's life! ;)

Seuraavalla kerralla taidan kertoa työni ehdottomasti hohdokkaimmasta osasta, ulosteanalyysit nimittäin alkavat ensi viikolla. Armaat työkaverini, pahoittelen jo etukäteen eläinmuseon alakerrasta mahdollisesti leviävää näätäeläimen hajua :D

Nauttikaahan vihreydestä ja auringosta, arvoisat blogin seuraajat!

Anni