Petojen jäljillä

Annin tarina

Tervehdys talvisesta Kainuusta!

Eräänä viime vuoden talvipäivänä olin tekemässä tavanomaista maastopäivääni Kainuussa. Seurasin erään ahman jälkijonoa pitkin tuulisia soita, ojitettuja talousmetsiä, loputtomia tiheiköitä ja komeita kuusikoita. Ilma oli kaunis kevätsää: pakkasta kymmenisen astetta, lempeänheikko tuuli, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. En kuitenkaan iloinnut säästä tai tuoreista jäljistä, sillä työasiat pyörivät raskaina päässäni. Missä välissä ehdin rustata ensimmäisen julkaisuni? Entä jos en voitakaan apurahalotossa? Mitä, jos emme onnistukaan varustamaan GPS-pannalla yhtään ahmaa? Kaikki tuntui kauhean epävarmalta, enkä tuntenut itseäni siksi tutuksi, varmaksi Anniksi, joka tietää aina, mitä tekee.

Pikkuhiljaa kuitenkin ympäröivä luonto alkoi kietoa minua hellään huomaansa. Lämmittävä aurinko sulatti kireät hartiani, raikas ilma vapautti hengitykseni ja evästauko kauniin järven rannalla rentoutti mieleni. Istuessani siinä vanhan jättiläiskuusen juurella ja katsellessani suurelle, talviselle järvenselälle tunsin oloni – en pieneksi, vaan turvalliseksi. Hymyillen katselin ahman kömpelöitä ja hellyyttävän suuria tassunjälkiä, jotka kuitenkin sinnikkäästi paarustivat upottavassa lumessa suoraan ja päättäväisesti eteenpäin. Silloin päätin, että siihen minunkin tulisi pyrkiä työssäni: vastaantulevista risukoista ja kasvoille kipeästi osuvista oksista huolimatta kulkisin sinnikäästi kohti määränpäätä. Kun jatkoin ahman jälkien seuraamista, mieleni oli jo tasainen ja mikä tärkeintä, uskoin taas itseeni.

Lukuisia kertoja elämässäni olen kokenut saman uudestaan ja uudestaan. Menen metsään raskaat huolisaappaat tai -sukset jalassani, mutta palaan sieltä kevyin askelin ja ryhti oienneena. Ehkä olen ihminen, jonka täytyy päästä lähelle alkukotiaan tai syvälle luontosuhteen ytimeen, ennen kuin voi hahmottaa asioiden mittasuhteet ja tärkeysjärjestykset. Lisäksi yksin luonnossa liikkuminen pakottaa ihmisen olemaan kahdestaan ajatustensa kanssa, ja luonnon hiljaisuus on mitä parasta taustamusiikkia tälle ajatustyölle.

Edeltävän johdannon on tarkoitus vastata puolestani kysymykseen ”Miksi minusta tuli biologi?”

Vanhempani ovat todellisia luontoihmisiä ja heidän ansiostaan pääsin tutustumaan metsiin ja tuntureihin jo lapsena. Ala-asteella aiheutin riidan luokassani puolustamalla hämähäkkiä, jota toiset yrittivät liiskata seinään. Olen aina pitänyt eläimistä ja ollut koko elämäni tekemisissä hevosten ja koirien kanssa. Jo pienenä koin, että ihmisellä on jonkinlainen moraalinen vastuu muusta luonnosta, mutta varsin pian sain huomata, etteivät kaikki muut ajattele samoin. Kiinnostukseni biologiaan ammattina heräsi lukion toisella luokalla. Lukion alussa haaveilin vielä lääkärin urasta, mutta kun kiinnostukseni fysiikkaa ja kemiaa kohtaan laskivat dramaattisesti samalla kun innostuin biologiasta yhä enemmän ja enemmän, ammattivalinta oli selvä. Aiheutin ystävissäni pientä hämmästystä heräämällä kevätaamuina neljältä aamulla ehtiäkseni linturetkelle Vuokatin vaaroille ennen koulua. Eräässä lukioaikaisessa lehtiartikkelissa, jossa minulta kysellään tulevaisuuden näkymistäni, totean, että olen kiinnostunut erityisesti ekologiasta ja lajien välisistä suhteista. Ja mitäpä muuta minä väitöskirjassani tutkinkaan, kuin ahman ja muiden petojen välisiä suhteita.

Hain suoraan kirjoitusten jälkeen biologian yhteishaussa Ouluun, Helsinkiin ja Turkuun. Pisteeni olisivat riittäneet kaikkiin näihin yliopistoihin. Ouluun kuitenkin halusin eniten, joten aloitin opinnot Oulun yliopistossa syksyllä 2003. Opiskeluni sujuivat melko jouhevasti, ja näin jälkeenpäin ihmettelenkin usein, kuinka aikani riitti opiskelujen ohella useisiin aikaavieviin harrastuksiin ja lukuisiin luottamustoimiin ja järjestötoimintaan. Kiinnostukseni eläinekologiaan säilyi läpi opiskeluvuosien, ainoastaan kohde oli hiukan hakusessa: en oikein osannut päättää, haluanko tutkia lintuja vai suurpetoja. Suurpedot kiinnostivat minua enemmän, mutta silloin minusta tuntui, että linnuissa olisi enemmän tulevaisuutta. Olikin aika hilkulla, etten päätynyt tekemään lintuaiheista väitöskirjaa, mutta minun onnekseni kaverini veti pitemmän korren ja sai kyseisen paikan. Ja sitten minullekin löytyi sopiva aihe.

Olen jo päässyt tutustumaan tutkimusmielessä kaikkiin muihin suurpetoihin paitsi ilveksiin. Harjoitteluni tein Ilomantsissa, jossa rakensimme metsään ns. karhun karvankeruuasemia ja pääsimme jopa näkemään pari karhua. Olen myös ollut kesätöissä karhuoppaana yrityksessä, joka myy karhunkatseluöitä piilokojuihin. Graduni tein erilaisten hoitosuunnitelmien ja tilastoimattoman kuolleisuuden (lue: salametsästyksen) vaikutuksista Suomen susikantaan. Tuolloin susi kiehtoi minua erityisen suuresti, ja muistan olleeni äärimmäisen onnellinen saadessani niin mielenkiintoisen aiheen. Maisterin paperit sain ulos kesäkuussa 2008 ja väitöskirjani alkoi virallisesti (ensimmäisen apurahan saatuani) lokakuussa 2008. Väitöskirja-aiheekseni muodostui ”Suomen metsäalueilla elävän ahman ekologia ja käyttäytyminen suhteessa muihin petoihin”. Olisi ehkä ollut mielekästä jatkaa susiaiheella väitöskirjaan, mutta kovin vähän tutkittu metsäahmamme veti kuitenkin pitemmän korren.

Nyt olen siis pakertanut väitöskirjani parissa noin vuoden ajan. Maastotyökausia on kertynyt jo useita, olemme saaneet pannoitettua yhden ahman ja lukuisat kerätyt ulosteet odottavat pakastimessa analysointia, mutta silti toisinaan tuntuu, että olen edennyt liian hitaasti. Seurantaryhmäni tosin olikin sitä mieltä, että väitöskirjaani kannattaa varata haastavan aiheen takia viisi vuotta ”normaalin” neljän sijaan. Vuoden aikana olen havainnut, että väitöskirjan teossa todellakin on ne kaksi puolta: toisaalta työ on ihanan itsenäistä, toisaalta joskus on vähän liiankin yksin oman tutkimuksensa kanssa. Aiheeseeni olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen. Ahma lajina kiehtoo minua päivä päivältä enemmän, ja minulle tärkeitä maastotöitä aihe tarjoaa runsain mitoin.

Nyt me kaikki neljä ”kananpoikaa” olemme esittäytyneet ja kertoneet, miten ja miksi olemme päätyneet tekemään väitöskirjoja valitsemistamme aiheista. Jatkossa kerromme varmasti mm. väitöskirjatyön arjesta, ongelmista ja valopilkuista sekä työn edistymisestä. Toivottavasti blogillamme on vähintään jonkinlaista viihdearvoa mahdollisille lukijoillemme. Meille tämä blogi ainakin on hyvä väline selkiyttää ajatuksia ja saada vertaistukea työn eri vaiheissa. Toivotan kaikille kaunista talven jatkoa,

Anni