Hyvää joulua!

Jospa joku olisi eksynyt tänne näin joulupäivänäkin!

Tällä kertaa ajattelin kertoa muutama viikko sitten pidetystä Kaamos-symposiumista ja sen järjestämisestä. Kaamoksessa siis lähinnä biologian laitoksen jatko-opiskelijat kertovat omista tutkimuksistaan lyhkäisen esitelmän muodossa. Itse olin ensimmäistä kertaa Kaamoksessa mukana, niin järjestäjänä kuin esittäjänäkin.

Pääsin kertomaan ensimmäisestä väitöskirjatyöstäni, lapinsirrin fylogeografiasta reippaasti yli 50 ihmiselle, ja sekös oli hienoa. En onnistunut edes jännitämään aivan kauheasti (vaikka juuri ennen esitystä maha meni kyllä vähän veikeän oloiseksi). Esitys meni kuitenkin hyvin. Kaamoksessa, tutulle yleisölle, on hyvä pitää tutkijanuran ensimmäinen esitelmä.

Neiti Vihreä Kangas oli kuvaamassa tapahtumaa, kiitos siitä!













Itse tapahtuman järjestäminen aloitettiin jo hyvissä ajoin alkusyksystä. Tehtävää oli paljon: puhujat piti kutsua paikalle, heidän majoituksensa ja rahoituksensa järjestää, hoitaa kahvitukset, vieraiden kuljetukset ja ruokapuoli, järjestää iltajuhlat, tehdä mainokset, hankkia astiat ja tilat, ja koittaa siinä sivussa ehtiä tehdä vielä oikeita töitäkin - ja myös oma esitelmä! Onneksi meitä oli 10 henkeä järjestämässä. Juuri ennen Kaamosta meinasi jännittää pääsevätkö vieraat perille lentoliikenteen pysähtymisen takia, mutta pieniä aikataulumuutoksia ja matkatavaroiden katoamista lukuunottamatta kaikki kuitenkin pääsivät pitämään esitelmänsä. Iltajuhlissa, noin puolentoista viikon viime hetkien kiireiden jälkeen, huomasin oloni melko helpottuneeksi. Nyt se oli ohi.

Itse esitelmät olivat hyviä, niin jatko-opiskelijoiden kuin vierailevien tohtoreidenkin. Voisin ottaa vertailukohteeksi vaikka Ympäristönmuutos ja linnut -konferenssin Espoon Hanasaaressa marraskuussa, jossa muutama esitys oli suorastaan kammottava. Ja niitä sentään pitivät jo tohtoreiksi väitelleet tai muuten kokeneet ihmiset. Kaamoksessa aikataulu piti hyvin, esitelmät olivat selkeitä ja mielenkiintoisia, ja keskustelua syntyi. Meillä on hyviä jatko-opiskelijoita. Palkitsimme molempina päivinä parhaan esitelmän, ja kuten Anna jo totesi, hänelle meni tiistain palkinto (taisinpa itsekin äänestää Annaa torakoinensa:).

Nyt takaisin jouluherkkujen pariin!

Nelli

Ahmatuulahduksia Skandinaviasta

Talvinen tervehdys Kainuusta!

Tällä viikolla olen kulkenut Vieremällä maastossa tutkailemassa Seita-ahman liikkeitä. Viime viikko meni Oulussa mm. Kaamos Symposiumia seuratessa ja paperihommia tehdessä. Minulla on tällä hetkellä työn alla kaksi kässäriä, mutta koska ne ovat vielä niin keskeneräisiä, en uskalla täällä sanoa niistä vielä juuri mitään. Sen sijaan ajattelin kertoa teille parista Norjassa toteutetusta ahmatutkimuksesta, joiden aiheet liippaavat läheltä omia aiheitani.

Norjassa on siis viime vuosina toteutettu suuri, viisivuotinen ahmantutkimusprojekti ("Wolverines in a Changing World"), joka starttasi vuonna 2003. Projektissa selvitettiin erityisesti ahman suhteita muihin petokillan lajeihin sekä ahman habitaattivaatimuksia.

(John James Audubon)

Erityisesti minua kiinnosti tutkimus, jossa selvitettiin suden läsnäolon vaikutusta ahman ruokavalioon. Susi todettiin Skandinaviasta kadonneeksi vuonna 1966, mutta kanta alkoi hitaasti elpyä ensimmäisen todetun pesinnän tapahtuessa vuonna 1978. Myös ahma kävi aallonpohjassa 70-luvulla, mutta nykyään lajit elävät rintarinnan mm. Etelä-Norjassa, jossa tutkimus toteutettiin. Tutkimusalueella ahmakanta oli n. 130 yksilöä ja susikanta koostui 2-3 laumasta. Tutkimuksessa vertailtiin susialueiden sisällä ja ulkopuolella elävien ahmojen ruokavaliota ulosteanalyysien perusteella, ja tulokset olivat odotetunkaltaiset: ahmojen ruokavalio susialueilla sisälsi enemmän hirveä ja vähemmän poroa ja pienempiä saaliseläimiä. Oletettiin, että ahma haaskojen syöjänä "siirtyy" susialueilla syömään hirvipainotteisempaa ravintoa, koska susien ansiosta hirveä on yksinkertaisesti enemmän tarjolla. Tutkimuksessa oli otettu huomioon myös mm. saaliseläintiheydet alueella, eli hirven lisääntyminen ruokavaliossa ei johtunut suoraan suuremmista hirvieläinkannoista.

Aikaisemmin oletin, että havaitsemme Suomessakin samanlaisen ilmiön, mutta nykyään, tehtyäni maastotöitä ja kerättyäni lisää aineistoa, en olekaan asiasta enää niin varma. Mutta ei tästä sen enempää vielä tässä vaiheessa ;)

(Kristian Hanssen)

Toinen minua suuresti kiinnostava selvitys Norjassa oli tutkimus, jossa seurattiin 55 ahmanjälkeä ja tutkittiin, kuinka ahma käyttäytyy kohdatessaan maastossa muiden suurpetojen jälkiä (näin yksinkertaistetusti kiteytettynä). Jälkien varrelta löytyi useita hrven ja muutamia lintujen haaskoja, joista mikään ei ollut ahman itsensä saalistama. Tutkijat havaitsivat, että ahmat eivät seuranneet muiden petojen jälkiä haaskoille, mutta niiden liikkuminen muuttui kyllä mutkittelevammaksi niiden kohdattua muiden petojen jälkiä. Taustalla oli siis ajatus, että ahma saattaisi hajuaistinsa lisäksi käyttää hyväkseen myös muiden petojen jälkiä etsiessään haaskoja. On kuitenkin muistettava, että susi on varteenotettava uhka ahmalle, joten jäljen seuraaminen saattaisi olla vaarallista. Toisaalta taas toisen lajin jäljen seuraaminen ei aina tarkoita, että ahma seuraa jälkeä haaskan toivossa - on myös energeettisesti tehokkaampaa liikkua valmista jälkeä pitkin.

(Katrine Haggman)

Skandinavian ahmatutkimuksista lukiessani tulen aina samaan johtopäätökseen: Suomi on monessa suhteessa kovin erilainen Ruotsiin ja Norjaan verrattuna. Skandinaviassa ahmat esimerkiksi elävät selvästi korkeammilla ylänköseuduilla, erillään muista pedoista, kun taas Suomessa tällaista eroa ei ole (erityisesti kun puhutaan poronhoitoalueen eteläpuolisista ahmoista), vaan kaikki suurpedot saattavat esiintyä samoilla alueilla rinnakkain. Jo pelkästään tämä seikka aiheuttaa erilaista käyttäytymistä petokillan sisällä.

Voih, jospa Suomessakin olisi mahdollista toteuttaa vastaavanlainen, laaja tutkimusprojekti. Tai mahdollistahan se toki olisi, jos joku onnistuisi saamaan rahoituksen sellaiseen. Tämä mun ahmahiihtely tuntuu melkoiselta näpertelyltä Norjan helikopterilla tehtyihin tutkimuksiin verrattuna :) Mut näillä mennään!

(Ellen Strope)

Nyt taisi tulla taas sellainen litania tylsää tekstiä, että ystäväni Anne (joka on valitellut liian pitkistä kirjoituksista), ei taatusti ole jaksanut kahlata tänne asti :) Siis on aika lopettaa tällä erää. Palataan asiaan ensi vuonna!

Onnellista joulunaikaa ja onnistunutta uuttavuotta kaikille blogin lukijoille!

Anni

Lähteet:
* Van Dijk et al (2008): Diet shift of a facultative scavenger, the wolverine, following recolonization of wolves. Journal of Animal Ecology 77: 1183–1190.
* Van Dijk et al (2008): Foraging strategies of wolverines within a predator guild. Canadian Journal of Zoology 86: 966–975.
* Van Dijk (2008): Wolverine foraging strategies in a multiple-use landscape. Thesis for the degree of philosophiae doctor. Trondheim, March 2008. Norwegian University.

Lundin jälkeisiä puuhailuja

Hei hyvä Lukija,

Taas koitti perjantai ja älysin vasta äsken, että on minun vuoroni kirjoittaa. Voisi olla kuulumisten paikka, koskapa en ole suunnitellut mitään erityistä minkään teeman ympärille.

Lundista paluuni jälkeen Käyttämäni koejärjestely oli muutaman viikon muussa käytössä enkä siten päässyt jatkamaan omia hommiani siellä. Keskityin sen sijaan opetusvelvollisuuksiini. Sain valomikroskoopin käyttömahdollisuuksia havainnollistavan kurssityöni vedettyä kaikille ryhmille muutamassa viikossa. Nyt on meneillään työselostusten tarkistamisurakka. Se on yllättävän rankkaa puuhaa. Lähinnä henkisesti, kun ohjaajana huomaa, että opiskelija ei joko ole ymmärtänyt mitä on tehnyt, tai yrittää mennä tehtävien osalta siitä, mistä aita on matalin. Ihan kuin opettaja ei sitä huomaisi. Opettaja tuntee oppimateriaalin ja näkee kyllä, milloin teksti on otettu suoraan prujusta!

Huh, mitä avautumista!

No, opiskelijana en ole itsekään ollut yhtään sen ahkerampi tänä syksynä. Olen käynyt erästä biofysiikan kurssia, jonka lopputentti olisi ollut tänään. Lukeminen vain jäi aika huonoille kantimille... Perusopiskelijana minulla oli tapana käydä edes yrittämässä kussakin tentissä vaikken olisi lukenut tarpeeksi. Nyt jatko-opiskelijana en kehdannut mennä tenttiin huonolla osaamisella. Jätän sen suosiolla uusintaan. Kuulin jo hieman motkotusta tentistä luistamisesta, mutta ihan hyvä niin. Ehkäpä motivaatio on sen seurauksena parempi sitten uusinnan alla.

Kun koejärjestelyni vapautui muusta käytöstä, aloimme työkavereiden kanssa muuttaa sitä Lundissa saamieni neuvojen ja ehdotusten perusteella. Muutimme (tai siis työkaverini muutti) käyttämieni stimulusten luonnetta hieman sekä asensimme (=työkaveri rakensi ja asensi) systeemiin lämmittimen. En uskalla kertoa tekemisistäni netissä tämän tarkemmin ennen kuin kokeet ovat valmiit ja käsikirjoitus tehty, joten saatte jälleen jäädä puuhistani ymmälle. Tällaista tämä on, tutkijan varovaisuus... Nyt laitteiden pitäisi toimia toistensa kanssa hyvin, eli lisäkokeita on luvassa lähiviikkoina. Toivon saavani ensimmäiseen julkaisuun tarpeeksi dataa näistä käyttäytymiskokeista, että pääsisin keväällä puuhailemaan taas jotain vähän muuta.

Sitten oli tietenkin Kaamos-symposiumi! Nelli haluaa varmaan järjestäjän ominaisuudessa kertoa tapahtumasta tarkemmin, joten mainitsen vain, että esitykset olivat korkealaatuisempia kuin toissa vuonna, kun osallistuin viimeksi. Itse esittelin alustavia optomotoriikkatutkimuksiani, ja riemukseni minut äänestettiin tiistain parhaaksi puhujaksi! Työkaveritkin olivat riemuissaan, kun kiikutin palkintosuklaarasiani kahvihuoneeseen yleiseen jakoon.

Että tällaista tällä kertaa. Palaan ääneen taas uudenvuoden tietämillä.

Hyvät joulut ja sen semmoset toivottaa

Tervetuloa Kaamos-symposiumiin!

Ensi viikolla, heti itsenäisyyspäivän jälkeen (tiistaina ja keskiviikkona 7.-8.12.), pidetään Oulun ylipiston biologian laitoksella jokavuotinen Kaamos-symposium; tänä vuonna neljättätoista kertaa. Kaamoksen tarkoituksena on esitellä biologian (ja vähän muillakin) laitoksilla tapahtuvaa tutkimusta. Niin jatko- kuin perusopiskelijat, post-docit ja professorit pitävät lyhyitä esitelmiä omista tutkimusaiheistaan. Oman laitoksen väen lisäksi paikalle on kutsuttu puhujia muualta Suomesta ja Euroopasta, tällä kertaa Helsingin, Tukholman ja Oslon yliopistoista. Lisäksi esillä on postereita, joihin on mahdollisuus tutustua keskiviikon aikana. Kaamoksen ohjelma ja muuta tietoa löytyy täältä.

Paikalla ovat myös omat kananpoikamme Nelli ja Anna, tervetuloa kuuntelemaan ja nykimään hihasta!

Tauko

Perjantaita!

Olen hirveässä flunssassa eikä työrintamalla ole tapahtunut sitten minkäänlaista uutta (syksyn kurssit lähestyvät loppuaan; artikkelin tekele on luettavana ohjaajilla (sentään jotain edistystä sillä saralla); käväisin Helsingissä mielenkiintoisessa konferenssissa viime viikolla, aiheena ympäristönmuutos ja linnut; tilasin toistakymmentä uutta mikrosatelliittialuketta, joita pääsen kohta testaamaan suosirrillä (tarkoituksena on siis saada tarkempi kuva populaatiorakenteesta käyttämällä enemmän lokuksia); pää on täynnä räkää...).

Täten siirrän kirjoitukseni ensi viikkoon, koska nyt eivät aivot toimi. Nähdään viikon päästä! Ja jos jollain kanssablogaajistani on jotain mielen päällä niin olkaa hyvä vaan. :)

Räkä-Nelli

Suurpedot ja monimuotoisuuden suojelu

Heipparallaa!

Monesti joku väitöskirjatyöstäni kiinnostunut kysyy, onko tutkimuksellani jotain konkreettista hyötyä esimerkiksi ahmalle. Aina voi toki selitellä laveasti kaikenlaista uuden tiedon itseisarvosta ja perustutkimuksen tärkeydestä, mutta toki uskottavampaa on, jos voi kertoa tutkimuksen konkreettisista hyödyistä. Oma aiheeni on jossain määrin, ainakin epäsuorasti suojelubiologinen, mutta vaikeaa on eritellä tarkkaan, mihin ja miten tutkimuksen hyödyt suuntautuvat.

Suurpedot, erityisesti susi, on perinteisesti nähty ns. sateenvarjolajeina, joiden suojelemisesta hyötyvät myös muut lajit. Teoriaa kohtaan on esitetty kuitenkin paljon kritiikkiä. Olen lukenut viime aikoina kirjatenttiä varten kirjaa Ray: Large carnivores and the conservation of biodiversity (2005), jossa pohditaan suurpetojen merkitystä monimuotoisuuden suojelussa. Olen menossa vasta sivulla 100, joten asiaa pyöritellään vielä hyvin abstraktilla tasolla. Tiivistän tähän kuitenkin muutamia huomionarvoisia seikkoja kirjasta.

Yksi tärkeä lähtökohta pohdittaessa esimerkiksi ahman vaikutusta boreaalisen havumetsäyhteisön monimuotoisuuteen on se, uskotaanko ns. top-down-kontrolliin vai bottom-up-kontrolliin. Top-down-kontrollissa kuluttajat ylemmillä tasoilla rajoittavat alempien tasojen eliöiden runsautta. Bottom-up-kontrollissa koko trofiataso on riippuvainen edellisestä tasosta (energialähteenä). Molemmista löytyy luonnossa havaittuja esimerkkejä.

Kirjassa oli listattu kuusi kategoriaa, kuinka suurpeto voi toimia monimuotoisuuden suojelun kohteena tai välineenä. Ensimmäinen kohta on ekosysteemin suojelu. Tässä näkökulmassa ajatellaan, että suojelemalla suurpetopopulaatio (joilla on usein laajat elinalueet), suojellaan samalla monen muun lajin elinalue ja näin edistetään monimuotoisuutta. Toinen kategoria on ekosysteemin ennallistaminen. Tämä toteutuu esimerkiksi "siirtoistuttamalla" suurpetolaji alkuperäiselle elinalueelleen. Esimerkiksi susien palautuksien seurauksena Pohjois-Amerikassa kasvillisuus elpyi herbivorien laidunnuskäyttäytymisen muutoksesta johtuen, majavat ovat yleistyneet runsaamman ravintovalikoiman seurauksena, majavien patolammikot ovat monipuolistaneet alueen lintukantaa jne. Ja peloista huolimatta sudet eivät onnistuneet saalistamaan alueen hirvieläimiä sukupuuttoon.


Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)

Kolmas, aika epäbiologinen kategoria on suurpedon käyttäminen suojelusymbolina, jolloin puhutaan ns. lippulaivalajeista. Suurpetojen suloisesta, erikoisesta tai majesteettisesta ulkonäöstä johtuen suurpetoja on käytetty suojelusymboleina, joiden avulla saadaan ihmisten tuki suojelulle. Neljäs kategoria on tärkeiden suojelualueiden tunnistaminen suurpetojen avulla. Tällöin uskotaan, että suurpedon elinalueen sijainti ilmaisee samalla tärkeiden suojelualueiden sijainnin.



Kuva: Ahmansuojelusäätiön logo (www.wolverinefoundation.org/)


Kuva: WWF:n logo (www.wwf.org)

Viidennessä kategoriassa suurpetojen katsotaan auttavan suojelualueiden tärkeimpien ominaisuuksien tunnistamisessa. Tällöin suurpedon elinalueessa katsotaan olevan sellaisia piirteitä (koko, muoto, yhteydet muihin alueisiin), jotka auttavat suunnitellessa muidenkin lajien suojelualueita. Kuudes ja viimeinen kategoria on monimuotoisuuden tilan tarkkailu. Nähdään, että suurpeto kertoo jotain yhteisön tilasta (ns. indikaattorilaji) ja voi auttaa ilmaisemaan, kuinka luonnontilainen vs. ihmisen muokkaama kyseinen yhteisö on. Usein ihminen hävittää alueen lajeista ensimmäisena juuri suurpedot, jolloin niiden esiintyminen/puuttuminen voi kertoa jotain alueen tilasta.

Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti huomaavat, kuinka abstraktilla tasolla tässä vielä liikutaan. Kunhan saan luettua kirjan loppuun, voin kertoa tämän opuksen mielipiteen siitä, ovatko suurpedot sateenvarjolajeja ja mikä niiden merkitys yhteisölleen on.

No entäs sitten ahma osana tätä kaikkea? Tällä hetkellä Suomen ahmalla on pienestä populaatiokoosta johtuen melko mitätön vaikutus saalislajeihinsa (esim. jänis, metsäkanalinnut), poronhoitoalueella toki suurempi. Sen sijaan monet lajit hyötyvät ahman jälkeensäjättämistä haaskoista, mikäli niistä on jotain jäljellä. Haaskakuvauskojulla olen päässyt seuraamaan, kuinka korpit ja närhet kerääntyvät lähistölle odottelemaan, että ahma tulisi avaamaan haaskalla olevan eläimen, jonka nahka on liian paksu linnun nokalle.

Yksi merkittävä kysymys, jota tutkimukseni luultavasti tulee hiukan valaisemaan on se, kannattaisiko Suomen ahmapopulaation painopistettä siirtää hiukan etelämmäksi. Tällä hetkellähän ahma aiheuttaa poronhoitoalueella hallaa poroelinkeinolle, mutta poronhoitoalueen eteläpuolella ahmasta ei ole haittaa ihmiselle. Toki mielenkiintoinen jatkokysymys tähän on, kuinka tällainen populaation sijainnin siirto käytännössä tapahtuisi. Biologisestihan ajatellen ahma kuuluu pohjoisille alueille ja sen luontaista ravintoa ovat poron kokoiset hirvieläimet.


Kuva: ahma ja poro (www.suurpedot.fi)


Ensi talvena yritän myös päästä selville, mitä Keski-Suomen ja Keski-Pohjanmaan ahmojen erillisesiintymälle oikein kuuluu. Alueelle siirtoistutettiin ahmoja pohjoisesta 70-, 80- ja 90-luvuilla. Jonkinlaista lisääntymistäkin on tapahtunut, mutta kanta on pysynyt hyvin pienenä. Tarkkaan ei tiedetä, kuinka paljon alueella on nykyään ahmoja. Siksi onkin mielenkiintoista lähteä tutkimaan tällaista "piilopopulaatiota". Lähettelin jo alueen lehtiin ilmoituksia, joissa pyydän ahmahavaintoja paikallisilta ihmisiltä.

Hankikelejä odotellen ;)

Anni

Aistiekologiaa

Luminen tervehdys sinulle, hyvä lukija!

Se on taas perjantai ja minun vuoroni olla äänessä. Tänään ajattelin kertoa vähän enemmän reissustani Lundiin. Vietin siis lokakuun kaksi ensimmäistä viikkoa Ruotsinmaalla aistiekologian jatko-opintokurssin merkeissä. Lundiin oli saapunut nelisenkymmentä opiskelijaa ympäri maailmaa, Euroopan lisäksi ainakin Taiwanista, Australiasta, Intiasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Biologien lisäksi mukana oli yksi puhdas biofyysikko ja yksi bioinspiroituja robotteja rakentava insinööri.



Ennen kuin siirrytään eteenpäin, katso hetki tätä kuvaa Lundin katedraalin kryptasta ja mieti, millä aisteilla sinä havainnoisit tätä tilaa ja miten siellä suunnistaisit?

Kurssin aluksi kurssin teema pyrittiin yksinkertaistamaan meille. Luennollaan Lundin näkötutkimusryhmän professori Eric Warrant tuli siihen lopputulokseen, että aistiekologia käsittelee pohjimmiltaan "sovitettuja suotimia" (engl. matched filters). Nämä suotimet ovat kehittyneet tietynlaisen informaation suodattamiseen eläimen aistimia koko ajan pommittavasta informaatiotulvasta niin, että eläin ei tarvitse suurta laskennallista kapasiteettia (siis suuria, paljon energiaa kuluttavia aivoja) voidakseen reagoida ympäristöönsä asiaankuuluvalla tavalla. Sovitettujen suotimien avulla esimerkiksi minun torakkani pystyvät luonnossa pakenemaan saalistavan konnan salamannopeaa kielenlipaisua jo siinä vaiheessa, kun konnan kieli on vasta työntymässä suusta ulos! Toinen klassinen, mutta mielestäni silti käsittämättömän hieno adaptaatio on yöperhosilla. Useiden yöperhosten kuulo on virittynyt saalistavien lepakoiden käyttämille ultraäänitaajuuksille. Kun lepakon ääniaallot osuvat yöperhosen ”korvaan” (joka yleensä sijaitsee siipien alapuolella), siivet lukkiutuvat automaattisesti ja hyönteinen putoaa maahan kadoten lepakon ”tutkasta”. Yöperhosilla ei ole käyttöä muille kuin lepakon taajuuksille, joten ne ovat muiden taajuuksien osalta kuuroja.

Kurssin aikana oli päivittäin joko kolme luentoa tai kaksi luentoa ynnä posterisessio. Luennoitsijat olivat opiskelijoiden tapaan tulleet eri maista, ja kutakin aihetta valaisemaan oli pyritty saamaan asiaa pitkään (vanhimmat jopa 60-luvulta lähtien!) tutkineita alojensa "guruja". Luentojen laajat aihepiirit olivat näköaisti; mekanoreseptio, johon kuuluu mm. tuntoaisti ja venytyksen, värähtelyn sekä ilman ja veden liikkeen havaitsemiseen tarkoitetut aistit; kuulo; kemoreseptio eli hajujen, makujen ja feromonien aistiminen; elektroreseptio eli kyky aistia sähkökenttiä; termoreseptio eli lämmön aistiminen; sekä magnetoreseptio eli magneettikenttien aistiminen. Lopuksi saimme vielä hyvin kevyen pintaraapaisun aisti-informaation yhteensovittamisesta eli siitä, miten ihminen tulkitsee maailmaansa aistiensa perusteella.

Posterisessioita oli neljänä päivänä ensimmäisen viikon aikana. Kaikilla oli siis hyvin aikaa käydä tutustumassa jokaiseen posteriin ja esittää kysymyksiä, kommentteja ja ideoita esiteltyyn tutkimukseen liittyen. Posterit olivat koko ensimmäisen viikon esillä käytävällä, mikä antoi luentojen välillä loistavan tilaisuuden houkutella juuri se oman alan luennoitsijaguru tutustumaan opiskelijan tutkimukseen. Itse sain aikaan monta antoisaa keskustelua torakkatutkimuksistani paitsi opiskelijoiden, myös Lundin näkötutkijoiden kanssa. Kotiin tuomisina olikin monta käyttökelpoista ideaa, jotka nyt odottavat soveltamista.

Päällimmäisenä ajatuksena nyt kurssin jälkeen on se käsittämätön monimuotoisuus, mikä eläinten aistijärjestelmissä on. Ihminen on standardoinut viisi ilmeisintä aistiaan (siis ne ala-asteella opetellut näkö, kuulo, haju, maku ja tunto) ja ajattelee yleensä kaikkien eläinten havainnoivan maailmaansa ihmisaistein. Ihmisen aistit soveltuvat toki ihan hyvin ihmisen tarpeisiin savannien pystyssä kävelevänä nakuna päiväaktiivisena apinana, mutta niillä ei välttämättä ole mitään käyttöä täydellisessä pimeydessä pariutumiskumppania etsivälle hämähäkille, samean joen pohjassa piilottelevia hyönteisiä sähkökenttänsä avulla etsivälle "norsukalalle" tai valtameren ulapalla suunnistavalle albatrossille. Eläinten aistit ovat myös virittyneet hyvin eri "taajuuksille" kuin ihmisen. Me emme kuule lepakon ultraääntä, vaikka se lepakolle ja yöperhosille on täysin kuultavissa; emme näe ultraviolettia valoa tai taivaan rannuttavaa auringon polarisaatiokuviota vaikka mehiläiselle ne ovat itsestään selviä osia visuaalista maisemaa; viininmaistajia lukuun ottamatta harva meistä pystyy erottamaan pieniä pitoisuuseroja maku- tai hajuaistin avulla - saatika seuraamaan hajujälkiä, joista koiramme ovat päivittäin haltioissaan; emmekä takuulla pystyisi löytämään elämää kuhisevia heinäkumpuja aavikolta pelkästään seuraamalla sitä tärinää, joka aiheutuu kun tuuli huojuttaa heiniä!

Lopuksi, katso vielä merkintäni alussa olevaa kuvaa. Aurinko painuu mailleen ja kryptan ovet lukitaan. Kryptan vakituiset asukkaat eli erilaiset hyönteiset, hämähäkit, pikkujyrsijät, kenties lepakotkin nousevat esiin piiloistaan ruuanhankintaan. Miten ne selviytyvät yöstä pilkkopimeässä? Mitä aisteja ne käyttävät?

Lopetan nyt tähän, sillä olen mykistynyt.

Oho...

...taisinpas unohtaa eilen julkaista kirjoittamani tekstin.

Mietin pitkään, mitä uutta voisin kertoa, mitä sellaista asiaa käsitellä, josta en olisi jo aiemmin jotain puhunut. Tällä hetkellä mielen päällä on lähinnä etelänsuosirrin genetiikka, josta olen kaivanut tietoa Itämeren suosirriä käsittelevään juttuun, johon siis lupauduin kirjoittamaan oman osuuteni Lissabonissa pidetyssä kokouksessa. Tästä taitaa nyt seurata jälleen asiatekstiä. :)

Suosirrillä (Calidris alpina) tunnetaan noin yhdeksän alalajia ympäri maailmaa (riippuen ketä uskoo). Alalajit eroavat toisistaan pääasiassa morfologian perusteella, mutta koska suosirrin pesimäalue ulottuu maapallon ympäri, geneettisiäkin eroja löytyy väkisin. Mitokondrio-DNA:n kontrollialueen perusteella on löydetty viisi erillistä linjaa, jotka kuitenkaan eivät aina vastaa tiettyä alalajia (alalajeja on siis reilusti enemmän kuin geenilinjoja). Tämä on melko yleistä, kun populaatiota tarkastellaan neutraalien markkereiden (kuten mtDNA:n kontrollialueen tai mikrosatelliittien suhteen), sillä ne eivät monestikaan vastaa morfologisia ominaisuuksia. Esimerkiksi lapinsirrillä on löydetty kaksi mtDNA-linjaa, muttei yhtään alalajia, ja vaikkapa mustapyrstyökuirilla kolme eri alalajia, mutta paljon vähemmän muuntelua mtDNA:n kontrollialueessa kuin edellämainituilla kahdella lapinsirrilinjalla.

Suosirriä löytyy Fennoskandiasta kahta eri alalajia, C.a. alpinaa ja schinziitä, joista ensin mainittu on pohjoisempi, ja jälkimmäinen kiinnostuksen kohteenani oleva uhanalainen etelänsuosirri. Schinzii pesii Itämeren rannoilla (mutta myös mm. Islannissa), alpina puolestaan Pohjois-Ruotsin, Pohjois-Norjan ja Lapin alueilla ja siitä itään Jäämeren rannikkoa pitkin aina Yamaliin ja Gydaniin asti läntiseen Siperiaan. Etelä-Norjassa on schinziin ja alpinan hybridivyöhyke (jossa molemman alalajit siis pesivät).

Selkeää eroa näiden kahden alalajin välillä ei ole geneettisten markkerien suhteen löydetty. Kuitenkin mikrosatelliittien ja mtDNA:n kontrollialueen perusteella on löydetty ns. kliini, eli alleeli- ja haplotyyppifrekvenssit muuttuvat asteittain etelästä pohjoiseen ja itään päin, aina seuraavan suosirrialalajin, centraliksen, seuduille Taimyrin niemimaalle Siperiaan mentäessä. Schinzii koostuu omasta haplotyypistään, centralis pääosin omastaan (vaikka joukossa on vähän schinziin haplotyyppejäkin), ja alpinassa on molempia haplotyyppejä. Läntisimmissä ja eteläisimmissä alpinoissa on vain vähän centralis-haplotyyppejä joukossa, mutta mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään, sitä suuremmaksi kasvaa niiden osuus. Täten alpina on geneettisesti vähän niinkuin välimuoto kahden muun alalajin välissä.

Tämä tieto pitäisi nyt kirjoittaa englanniksi, ja tähän lisätä tietämys siitä, mitä muilla geneettisillä markkereilla on saatu selville. Pääpointti on kuitenkin se, ettei geneettisillä perusteilla voida erottaa näitä alalajeja toisistaan (paitsi tietenkin jos linnulla on siperialainen haplotyyppi, silloin se ei voi olla etelänsuosirri).

Tuli tässä mieleeni että onkohan suosirriä tutkittu ns. viivakoodigeenin, mitokondriaalisen sytokromioksidaasi ykkösen (COI:n) avulla? Se voisi hyvinkin auttaa alalajien geneettisessä määrittämisessä, sillä se ei ole neutraali markkeri ja siten siinä voisi periaatteessa näkyä samankaltaisia eroja alalajien välillä kuin morfologiassakin. (Tiedän että suosirriltä on sekvensoitu kyseinen geeni, mutta en ole varma onko sitä tehty eri alalajeilta.)

Nyt lauantain viettoon ja ulkoilemaan!

Nelli

Ahmalle julkisuutta

Hei!

Ahma tunnetaan huonosti. Julkisuudessa ahmasta liikkuu paljon erilaisia uskomuksia ja väittämiä, joista kaikki eivät pohjaudu minkäänlaiseen faktaan tai tutkimustietoon. Asiaan luonnollisesti vaikuttaa se, että ahmaa on tutkittu Suomessa suhteellisen vähän. Lisäksi Suomen ahmapopulaation pieni koko, lajille tyypillinen piilotteva elämäntapa ja syrjäiset elinalueet eivät ainakaan edistä lajin elintapojen tuntemusta ihmisten keskuudessa. Salaperäisestä metsien asukista on ollut helppo keksiä kaikenlaisia tarinoita, joita on kerrottu totena sukupolvelta toiselle.

Yksi tällainen uskomus on, että ahma on kömpelö lyllertäjä, joka ravintoa saadessaan ahmii itsensä palloksi, koska eläin vaan sattuu olemaan luonteeltaan ahne, ahmatti. Jokainen, joka on päässyt tarkkailemaan luonnonvaraista ahmaa esimerkiksi piilokojusta alkaa todennäköisesti epäilemään edellämainittua kuvausta lajista. Itse olen päässyt ihailemaan tutkimuskohdettani piilokojusta useaan otteeseen. Lisäksi käsitystäni lajin elintavoista ja käyttäytymisestä ovat muokanneet tekemäni havainnot maastossa seuratessani GPS-pannoitettua ahmaa tai ahman lumijälkiä. Mielestäni sana kömpelö kuvaa huonosti ahman liikehdintää. Ahmalla on toki omintakeinen tyyli liikkua, mutta tällä tavalla liikkumalla ahma pystyy taittamaan pitkiä päivämatkoja upottavassakin lumessa. Haaskalla ollessaankin ahma vaikuttaa ahkeralta kuljetellessaan lihanpalasia piiloihinsa. Puuhunkin ahma nousee hetkessä, vaikka suussa olisikin kokonainen hirvenjalka. Ja kuten olen jo aikaisemminkin todennut, ahma ei näytä olevan aivan surkea saalistajakaan.

Osa ahmaan liittyvistä uskomuksista ovat siinäkin mielessä haitallisia, että ne saattavat lisätä ennakkoluuloisia, negatiivisia asenteita eläintä kohtaan. Siksi mielestäni on tärkeää kertoa julkisuudessa uusista tutkimustuloksista. Tämä blogi toimii yhdenlaisena väylänä tutkijan ja ahmoista kiinnostuneen kansalaisen välillä. Lisäksi ahmatutkimus on päässyt viime aikoina julkisuuteen sanomalehden ja TV:n välityksellä.

Iisalmen sanomat teki ahmoista ja tutkimuksestani ison jutun, mutta valitettavasti lehden nettisivuilla on vaan pieni osa jutusta:

http://www.iisalmensanomat.fi/uutiset/yla-savo/panta-ahman-seuranta-antaa-uutta-petotietoa/610521

On myös tärkeää tiedottaa paikallisille ihmisille, että heidän seudullaan tehdään tällaista tutkimusta. Jotkut paikalliset Vieremällä olivatkin jo vähän kyselleet, ketä ovat nuo nuori nainen ja musta koira, jotka ajelevat metsäautoteitä ja kulkevat pitkin metsiä. Olipa meitä metsästäjiksikin luultu :)

Lisäksi olin viime viikonloppuna Lieksassa yrityksenä pannoittaa ahma. TV1:n Puoli Seitsemän -ohjelman toimittaja ja kuvaaja olivat myös paikalla tekemässä ahmasta juttua. Hekin olivat piilokojussa yötä kanssani, mutta valitettavasti ahma ei mennyt loukkuun koko viikonloppuna, emmekä saaneet ahman pannoitusta kuvattua. Mutta pääasia, että ahma kiinnostaa ja jonkinlainen juttu on tulossa. Vielä ei ole tiedossa, milloin kyseinen ohjelma tulee ulos.

Ahman tarkkailun kannalta varsinkin toinen kojuyö oli mielenkiintoinen. Ahma kävi mm. kerran kurkkaamassa kojun ikkunasta sisään (itse istuin samassa kohdassa ikkunan toisella puolella) kuin ilkkuen typerälle tutkijalle :) Kovasti ahma myös kierteli loukkua, mutta ei edelleenkään uskaltautunut sisään. Yritys jatkuu!

Anni

Kuvafiilistelyä Ruotsista

Aistiekologian kurssi on nyt takana. En ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään erityisen järkevää kurssista. Sen sijaan minulla on muistikortti käynnä kivoja kuveja (lähinnä Falsterbosta), joita nyt teille esittelen.


Hanhien kiikarointia tuulisella Falsterbon niemellä.


Falsterbon maisemia.


Tässäpä Nellille isokuovi. :)


Ruotsalaisia bongareita viettämässä lauantaiaamua.


Karvamatu.


Falsterbon lintuasemalla saatin esittely rengastustoiminnasta asemalla. Esittelijä kertoi, että asemalla on rengastettu jo lähes miljoona lintua. Muutaman päivän päästä saimme uutisen, että miljoonas lintu oli sinitiainen, joka sai kinttuunsa kultaisen renkaan.


Tämä sinitijjjjjainen oli äkänen.


Isolepinkäinenkin oli lentänyt aamulla verkkoon.


Kuten myös varpushaukka, joka tässä pääsee takaisin yläilmoihin.


Hippiäinen verkossa.


Falsterbo on aika ristiriitainen paikka. Tuulisella niemellä on rengastusasemana toimivan majakan lisäksi golfkenttä ja kesäisin ilmeisesti vilkas uimaranta. On siis mahdollista nähdä lintumiehiä, polvihousuisia golfareita ja auringonpalvojia samassa maisemassa.


Toinen matu. Tämä on vissiin joku kiitäjän tai muun yöperhosen toukka?


Ehana marjakuva Lundin kasvitieteelliseltä puutarhalta.


Jos Lapin Kulta on poronkusta, niin mitä tämä ruotsalainen Elk Brew sitten mahtaa olla..?

Näin höpöjä tällä kertaa. Seuraavaan kertaan, ja elekäähän vilustuko!

Reissun päällä

Hei!

Viime viikon ja muutaman päivän edellisestäkin viikosta vietin matkustaessa ja kokoustamisessa, pääosin Lissabonissa. Lähdimme matkaan jo syyskuun puolella, kaksi viikkoa sitten torstaina, ja perillä olin perjantaina aamupäivällä. Odotin kovasti pääseväni lepäämään hostelliin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen (lentokentällä nukkuminen ei ole vahvimpia ominaisuuksiani) mutta huoneeni ei ollutkaan valmis vielä moneen tuntiin. Tapasin onneksi sattumalta erään venäläisen tutkijasedän, joka oli myös tullut konferenssiin, ja hänen kanssaa vietimme koko päivän kierrellen ympäri kaupunkia. Aurinko paistoi, mittarissa oli 27 astetta.











Kukkula Lissabonin keskustassa.

Iltapäivällä loput oululaiset (kaksi kappaletta) saapuivat paikalle, ja lähdimme ilmoittautumaan konferenssiin, joka pidettiin Lissabonin luonnontieteellisessä museossa. Iltaan sisältyi paljon tutustumista uusiin ihmisiin. Kaikki olivat hirmuisen mukavia, ja näin paljon guruja, ja olin ihan innoissani. Pääsin tapaamaan myös Pavel Tomkovichia, Moskovan yliopiston kahlaajatutkijaa, joka on yksi kohta valmistuvan artikkelimme kirjoittajista. Hänen kanssaan oli antoisaa jutella. (Luulen että juuri konferenssiviikonlopu ansiosta juttu on tällä viikolla edennyt aimo loikan. Enää viimeisimpiä viilauksia ja se on sitten siinä. Ensimmäinen lehteen lähetettävä versio siis.)














Otus luonnontieteellisellä museolla.


Viikonloppu oli täynnä esityksiä ja se hujahti melko nopeasti ohi. Maanantaina lähdimme konferenssin puitteissa järjestetylle linturetkelle, jonka näin ainakin neljä eri haikaralajia, mustajalkatyllin, liitohaukan, flamingoja, ja monia muita minulle uusia lajeja.











Vasemmalla maisemaa, oikealla pojat, linturetkellä.















Flamingoja ja Nelli.



Maanantai-ilta ja tiistai menivät suosirrikokouksen parissa, jossa oli mukana tutkijoita Virosta, Ruotsista, Tanskasta ja tietenkin me Suomesta. Tarkoituksena on kirjoittaa katsaus Itämeren etelänsuosirrin tilanteeseen ja kannan kehitykseen alkaen kymmenien vuosien takaa. Minun osuuteni on kirjoittaa, mitä tiedetään genetiikkapuolesta tällä hetkellä. Jännää.

Luulin alunperin että kokous olisi jatkunut keskiviikonkin yli, mutta ei se jatkunutkaan, joten muiden lähtiessä kotiin "jouduin" jäämään Lissaboniin vielä yhdeksi ylimääräiseksi päiväksi. Onneksi sinne jäi muutama virolainenkin, joiden kanssa kävimme vielä merenrannalla pyöräilemässä ja suulia ja liitäjiä tiirailemassa.











Rantatie oli sumuinen, mutta merellä näkyi silti hyvin kaikenlaisia vesilintuja.


Reissu oli mukava ja verkostoituminen on kivaa. Ensi vuonna vastaava konferenssi on Skotlannissa, ja toivon mukaan silloin minulla on omia tutkimustuloksia esitettävänä.

Hyvät viikonloput!

Nelli

Metsää, suota ja hirvikärpäsiä

Moi!

Heti alkuun on mainittava sellainen ilouutinen, että Jenny ja Antti Wihurin rahasto on myöntänyt minulle kokovuotisen apurahan väitöskirjatyötäni varten. Tuli kyllä niin helpottunut olo, kun ainakin tuo on asia on nyt järjestyksessä. Tämä oli kolmas apuraha, minkä sain kys. rahastosta, joten nyt tulevan vuoden aikana täytyy laittaa melkoisesti vauhtia tähän hommaan.

Toiset pääsevät heti jatko-opiskelijauran alkuvaiheessa kirjoittamaan julkaisuja, mutta minulla ensimmäiset pari vuotta meni aineiston keräämiseen. Nyt minulla olisi kasassa aineistot kahteen julkaisuun, mutta maastotöiden takia en ehdi vielä aloittaa kirjoittamista. Toki iltaisin ja vapaapäivinä pystyisin kirjoittaa, mutta välillä on kyllä levättäväkin -sen verran rankkoja maastopäivät ovat olleet. Fakta silti on, että minun on aloitettava kirjoittaminen mahdollisimman pian, koska kuten kaikki tietävät, julkaisujen määrä arvottaa melko paljon tutkijaa.

Viime viikot olen ollut Seita-ahman jäljillä Pohjois-Savossa. Tiivistettynä maastopäivistä voisi koota plussat ja miinukset:

+ Ihanat säät (ei vesisateita, vaan aurinkoisia ruskapäiviä)
+ Koira toimii hyvin ja on suuresti apuna
+ Oma kunto riittää pitkiinkin suojuoksuihin ja kasvaa koko ajan ;)
+ Olen pysynyt aikataulussa, eli jäljet/ahman tekemiset eivät ole ehtineet vanheta

- Hirvikärpäset
- Autoni ei sovellu maastokäyttöön ja kerran sitä on jo pitänyt korjatakin
- Aineistoa kertyy kovin vähän suhteessa käytettyyn aikaan ja resursseihin (toisinaan ajan suuntaansa 2 tuntia, olen maastossa esim. kuusi tuntia ja ajan taas kotiin sen pari tuntia -ja en ole välttämättä saanut kerättyä yhtään aineistoa)

Syytä tuohon viimeiseen en varmuudella osaa sanoa. Tuntuu, että Eeki-ahmaa seuratessa aineistoa kertyi enemmän. Ehkä Seitalla vaan on ollut huono tuuri ja se ei ole ruokaillut viime aikoina, eikä sitä kautta myöskään ulostanut ;) Toki minulta ja Johkalta voi jäädä jotain huomaamattakin. Jospa sitä aineistoa alkaisi kertyä.

Olen ihmetellyt viime aikoina Suomen metsäautotieverkoston laajuutta. Huolimatta siitä, että ahma on syrjäseutujen asukki, pääsen yleensä autolla n. 300-500 metrin päähän paikannuksesta. Toki jokainen maastossa liikkunut tietää, että 500 metriä maastossa on vähän eri asia, kuin 500 metriä tiellä/polulla. Mutta silti. Ainoastaan kerran (tähän mennessä) Seita meni alueelle (luonnonsuojelualue), jolla tieverkosto oli heikompi. Se olikin melko hikinen päivä :)

Mitäs ahman jäljiltä on sitten löytynyt? Ulosteiden ja makuupaikkojen lisäksi mm. seuraavaa:


Hirven puolikas kallo




Luultavasti ahman vanha kätkö puussa, nahanpalanen (hirvi?)




Jäniksen käpälä




Metsäkanalinnun jäänteet

Nyt täytyy alkaa taas tutkailemaan karttoja ja suunnittelemaan ensi viikon maastopäiviä. Toivottavasti Seita-ahman panta kestää pitkään!

Anni

Post-posterinen euforia kirvoittaa kirjoittamaan

No huh heijaa! Nyt on ollut tälläkin jatko-oleskelijalla työntäyteinen kuukausi! Tekemistä on ollut enemmän kuin ehtii tehdä, etenkin nyt parin viimeisen viikon ja viikonlopun ajan. Olen istunut iltaisin puoli kymmeneenkin asti töissä ensin analysoimassa dataa ja sitten kirjoittamassa posteriani. Tämä siis sen jälkeen, kun istuin viikkotolkulla täysiä päiviä pimeässä laboratoriossani kaksin torakan kanssa tekemässä optomotorisia kokeita. Syy tähän tappotahtiin on tuo viimeksi bloggaamani Lundin aistiekologian kurssi, jonne olen nyt sunnuntaina lähdössä. Kurssilla tulee esitellä omaa tutkimustaan posterin avulla, ja koska sain optomotoriikkakokeet toimimaan vasta elokuulla, minulle tuli tulenpalava kiire kerätä tarpeeksi dataa esitystä varten. Posteri kuitenkin valmistui eilen iltapäivällä, ihan kunnialla ja hyvissä ajoin. Ohjaajat ja ohikulkijat kehuivat sitä paitsi ”ihan hyväksi”, myös hyvin kauniiksi. Sisältöön ei erityisen kriittisesti puututtu, minkä takia post-posterinen euforiani jatkuu yhä.

Viimeinen kuukausi on tiivistänyt mielessäni sen, mitä tutkimuksen tekeminen on koeosuudesta julkaisemiseen asti. Vielä ei tietenkään varsinaisesta julkaisusta ole kyse (enkä voi siis puhua tuloksistanikaan), mutta tiukat posterinvääntösessiot muistuttavat hieman artikkelin kirjoittamista. Koska en oikein muutakaan nyt keksi, voisin valottaa teillekin tätä prosessia, tai ainakin omaa näkemystäni siihen.

Ensin siis tehdään kokeita epätoivon vimmalla. Puurretaan lukemattomia tunteja labrassa (tai maastossa/koekentällä…) ja toivotaan koko ajan, että ettei mikään tuhannesta mieleen tulleesta virhemahdollisuudesta toteudu. Jotain menee kuitenkin aina välillä pieleen, ja ne ovat yleensä sellaisia asioita, joita ei ole osattu ottaa ennalta huomioon. Sitten pohditaan ja pähkäillään ja puserretaan itkua kunnes ongelma saadaan ratkaistua ja töitä päästään jatkamaan.

Kokeita tehdään, jotta saadaan dataa. Kun dataa alkaa olla tarpeeksi (mikä sitten on "tarpeeksi" onkin jo eri juttu), sille pitää tehdä jotain. Raakadata kun voi olla hyvinkin luotaantyöntävää, eikä siitä monestikaan pysty suoraan näkemään oikeastaan yhtään mitään. Alkaa siis analysointivaihe. Tässä vaiheessa käytetään apuna erilaisia tietokoneohjelmia, jotka nopeuttavat suurten tietomassojen käsittelyä ja mahdollistavat täten suurempien otoskokojen ja toistomäärien käytön. Erityyppisen datan käsittelyyn on saatavilla monenlaisia valmiita kaupallisia ohjelmia. Koodin pyörityksestä jotain ymmärtävät voivat myös tehdä omiin tarkoituksiinsa räätälöityjä sovelluksia esimerkiksi MATLAB -ympäristössä.

Monesti raakadata on sellaisessa muodossa, että analysoinnissa käytettävät ohjelmat eivät sitä osaa lukea. Data täytyy siis ensin muuttaa "ymmärrettävään" muotoon. Yleensä tähän liittyy taulukointia ja mahdollisesti erilaisia laskutoimituksia. Tämä työvaihe on myös yleisesti ottaen kuolettavan tylsä ja yksitoikkoinen, eikä juurikaan aivotoimintaa vaativaa. Työtä, jonka robotit tulevaisuudessa tekevät, hehe…


Työrauhan takaamiseksi keskittymistä vaativien työvaiheiden ajaksi työhuoneen oveen voi ripustaa hiljaisuuden tarvetta havainnollistavan kyltin. Tämän kyltin totesin riittävän havainnollistavaksi.

Mielenkiinto lisääntyy hieman seuraavaan vaiheeseen, eli siihen varsinaiseen analyysiin päästäessä. Tässä vaiheessa viimeistään pitäisi olla selvillä, mitä datasta haluaa saada irti (Tokihan koe on suunniteltava alusta lähtien sen ympärille, mitä tietoa kokeesta halutaan saada!). Mikäli aineisto vaatii tilastollista testausta, on osattava valita oikeat testit. Aineiston esittämistä on myös hyvä miettiä tässä vaiheessa. Tulevatko olennaiset asiat esille parhaiten taulukkona vai jonkinlaisena kuvaajana?

Analyysien aikana ja jälkeen mietitään tietenkin tulosten merkitystä. Olen saanut selville, että kun kohteelle X tekee käsittelyn Y, kohteesta saadaan vaste Z. Miksi näin on? Mitä hyötyä kohteelle on siitä, että se reagoi kyseisellä tavalla? Millaiset mekanismit ovat vasteen takana? Onko vaste verrattavissa lähisukuisten lajien vastaaviin reaktioihin? Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä on hyvä mielessään pyöritellä, kun perehtyy tuloksiinsa. Näistä kysymyksistä ja niihin mahdollisesti löytyvistä vastauksista rakentuu aikanaan tuloksista kirjoitettavan artikkelin pohdinta-osio, jossa omat tulokset liitetään osaksi sitä "isoa kuvaa" ja parhaassa tapauksessa useiden tutkijasukupolvien peräänantamatonta tutkimustyötä.

Tulosten julkaiseminen onkin luonnollisesti tutkimuksen seuraava vaihe. Julkaisussa tulokset on osattava esittää selkeästi yhdessä hyvin perusteltujen johtopäätöksien kanssa. Aloittelevilla tutkijoilla pelkkä kirjoittaminen voi kestää kuukausia (Tsemppiä teille juttujenne loppuunsaattamisessa, Nelli ja Maria!), kun taas rutinoitunut tutkija saattaa saada julkaisukelpoista tekstiä aikaan lähestulkoon itsestään. Tästä on elävänä esimerkkinä graduohjaajani, joka kirjoittaa lukuisien tutkimusjulkaisujensa lisäksi vuosittain monta laajaa oman erikoisalansa katsausartikkelia ja aivan käsittämättömästi myös muita tiedeartikkeleita täysin harrastepohjalta. Hänellä ei käsikirjoituksen kanssa kauaa nokka tuhise!

Tulosten julkaisemisessa kirjoittamista vaikeampaa voi olla artikkelin varsinainen julkaistuksi saaminen. Tiedelehtiä on nykyisin pilvin pimein, ja niitä yritetään pistää paremmuusjärjestykseen ns. vaikuttavuuskertoimen eli impact factorin avulla. Koska esim. yliopistoissa yksiköiden rahoitus riippuu osittain siitä, miten korkean "impaktin" lehdissä viime aikojen tulokset on julkaistu, kaikki yrittävät saada tuloksensa mahdollisimman kovan linjan lehtiin. Tämä tietenkin synnyttää kovaa kilpailua. Suurin osa lehteen lähetetyistä eli submittoiduista käsikirjoituksista tulee bumerangina takaisin. Joko lehti vaatii tekstiin korjauksia ja/tai tehtäväksi joitain selventäviä lisätutkimuksia ennen julkaisua, tai sieltä suoraan ilmoitetaan, että kiitos mutta ei kiitos. Monesti käsikirjoitus kiertää useamman lehden kautta ennen kuin "nappaa" ja jokin sarja hyväksyy sen julkaistavaksi. Tässä vaiheessa tutkija itse on todennäköisesti jo suunnitellut uuden tutkimuksen ja häärää uuden tutkimusongelmansa kimpussa jossain labran uumenissa (tai maastossa/koekentällä…).

Nyt pakkaan hammasharjan, vaihtoalkkarit ja puhtaat sukat rinkkaan ja häivyn Ruotsinmaalle. Seuraavassa merkinnässäni lokakuun loppupuolella kerron kurssikuulumisia Lundista, toivon mukaan valokuvien siivittämänä!

Seuraavaan kertaan!

Kirjoittamista, tieteellistä kirjoittamista.

Olen opiskellut tieteellistä kirjoittamista. Luen parhaillani kirjaa "The words between" joka on todella kuivakka mutta hyödyllinen. Kirjoittaminen kun on muutakin kuin tulosten latomista paperille; lauseiden pitää olla hyvää ja ymmärrettävää englantia, ei liian koukeroista ja hienoa, mutta kuitenkin tarpeeksi tieteellistä.

Jatko-opiskelijoille järjestetään nyt syksyllä pieni tieteellisen kirjoittamisen kurssi, jossa englantia äidinkielenään puhuva post-doc -vaiheen tutkija opastaa meitä kädestä pitäen mikä käsikirjoituksissamme on pielessä ja mitä pitää tehdä virheiden korjaamiseksi. Minusta se on hienoa. Kurssimateriaalina meillä on erinäisiä versioita "Guide to scientific writing" -kirjasista, joihin varmasti kannattaa paneutua. Saapahan siinä samalla muuta lukiessa etäisyyttä hetkeksi omaan tekstiin.

Kirjoitan siis edelleen ensimmäistä juttuani. Nyt olen edennyt pohdintaan, ja sitä kirjoittaessa muukin juttu pikku hiljaa muokkautuu, aina johdannosta saakka. Pitää muistaa olla johdonmukainen. Kaiken mikä löytyy tuloksista pitää myös olla menetelmissä selostettuna. Jo johdannossa pitää olla selkeästi esillä asiat, joita sitten tarkemmin miettii pohdinnassa. Luulin että olisin saanut jutun valmiiksi jo paljon aiemmin, mutta näyttääkin siltä että hyvä jos sen tämän vuoden puolella saa julkaistua. Mutta etenee se silti, ja tämä tarkoittaa sitä että jossain vaiheessahan sen on pakko valmistua. Pitää ajatella positiivisesti. :)

Toinen ohjaajistani kurkisti jokin aikaa sitten huoneeseeni ja totesi ohimennen että "me tehtiin sulle tutkimussuunnitelma". Kävin sen jo pikaisesti läpi ohjaajani kanssa, ja ensi viikolla puhutaan siitä vielä tarkemmin molempien kera. Sitten saankin alkaa kirjoittaa jatko-opintoihin kuuluvaa "introductory"-esseetä (n. 10 sivua omasta tutkimusaiheesta), ja kunhan tämä eka juttu valmistuu, pääsen labrahommiin. Ja tietenkin tutkimussuunnitelma pitää kirjoittaa, ja keväällä pitää tutkimussuunnitelmaseminaari. Yhden väikkärityön tarkoituksena on suunnitella lukuisia uusia markkereita suosirrille ja tutkia Itämeren suosirrin populaatiorakennetta paremmalla resoluutiolla. Toisen jutun aiheena on suosirrin "Population Viability Analysis" eli PVA, jossa nimensä mukaisesti tehdään populaatiolle elinkykyanalyysi. Se tulee olemaan mielenkiintoista ja taatusti erilaista kuin tähän mennessä tekemäni jutut.

Tämän kaiken lisäksi päällimmäisenä mielessä pyörii viikon päästä viikonloppuna oleva kansainvälisen kahlaajatutkimusryhmän konferenssi, jota varten lähden torstaina Lissaboniin. Kerronkin siitä reissusta sitten seuraavalla kerralla!

Anna puheli tuossa kesän alussa meidän viljelypalstaprojektista, ja ajattelin että nyt voisin, näin sadonkorjuun aikaan, päivittää tilanteen. Eli palsta tuotti hirveän määrän rikkaruohoa, mutta myös kurpitsoita, sipulia, papuja, nauriita, ja älyttömästi porkkanaa. Ensi vuonna ehdottomasti uudelleen.

Tänään lähden illalla Hailuotoon, siellä on huomenna jokavuotinen syyslinturalli, johon osallistumme kaverini kanssa ekojoukkueena (eli pyöräillen). Sunnuntaina sitten sienestetään.

Nähdään muutaman viikon päästä!

Nelli

Kaksi askelta eteenpäin - ja yksi taaksepäin

Heippa täältä Kainuusta!

Viime aikojen kuulumiset voisi tiivistää siihen, että saimme pannoitettua kaksi ahmaa, mutta toisen panta toimi vain muutaman päivän ajan. Eteneminen tuntuu siis taas olevan mallia "kaksi askelta eteen ja yksi taakse". Eipähän tutkija pääse liikaa ylpistymään onnistumisistaan :)

Ensimmäisen ahman ("Tahvo", 12 kg uros) saimme pannoitettua Pohjois-Karjalassa, jossa eräs äärimmäisen ystävällinen ja vieraanvarainen yrittäjä tarjosi piilokojunsa ja haaskapaikkansa meidän käyttöömme. On upeaa, että löytyy ihmisiä, jotka tekevät mielellään yhteistyötä tutkijoiden kanssa, koska omin voimin emme pysty kaikkea tekemään. Itselleni on ollut suunnattomasti apua useista paikallisista ihmisistä, jotka ovat mm. tarjonneet maitaan ahman pyydystyspaikoiksi, kertoneet vinkkejä ahmojen liikkeistä ja käyneet tarkistamassa loukkuja. Suuri kiitos heille kaikille!



Kuvassa yksi käyttämistämme loukuista. Syöttinä loukun sisällä on hirven pää ja jauhelihaa.

Pääsin siis viettämään muutaman ikimuistoisen kojuyön ahman pannoituksen merkeissä. Meillä oli siis loukku syötteineen viritettynä piilokojun edessä ja tehtävänä oli istua piilokojussa mahdollisimman hiljaa niin kauan, että ahma olisi loukussa. No, ensimmäisenä yönä ahmat vaan kiertelivät loukkua, mutta muutaman päivän päästä, kun tulimme uudestaan piilokojuihin, nuori urosahma rohkaistui menemään häkkiin ja niin Tahvo-ahma sai pantansa. Anestesia sujui hyvin ja ahma nousi melko pian herätysaineen antamisen jälkeen.



Ylläolevassa kuvassa Tahvo-ahma panta kaulassa.

Kojuyöt olivat unohtumattomia! Itselläni ei ole hyvää kameraa, joten tyydyin vaan katselemaan syksyisen luonnon iltanäytöstä. Sain mm. katsella tämänkesäisten ahmanpentujen painimista ja näin kuinka emo kantoi niille ruokaa haaskalta. Lisäksi ahmat olivat parhaillaan metrin etäisyydellä minusta. Taustalla suolammessa uiskenteleva ja huuteleva kuikka kruunasi illan taianomaisuuden. Aamulla usvaisen lammen rannalla varovasti liikkuva ahma oli myös kaunis näky.

Valitettavasti Tahvon panta ehti lähettää vain 17 paikannusta, ennenkuin se lakkasi toimimasta. Myös susi- ja ilvespuolella pannoissa on toisinaan jotain teknisiä ongelmia, jonka takia ne toimivat vain muutaman päivän. Tuo kyllä harmittaa suunnattomasti, kun ottaa huomioon, kuinka paljon rahaa, aikaa ja ihmisten työtä yhden ahman pannoittaminen vaatii. Nuo 17 paikannusta kävin maastossa läpi yhden päivän aikana ja niistäkin onneksi kertyi jonkin verran aineistoa (mm. 10 ulostetta, jippii!), joten aivan turhaan emme ole Tahvoa kiusanneet. Pääsin myös ensimmäistä kertaa kokeilemaan "ahmakoiraani" Johkaa tositoimissa, apuna maastossa. Koko aikaa nuori koira ei jaksanut keskittyä kunnolla, mutta kyllä siitä apua oli!

Onneksi Tahvon pannan mykistymisen aikoihin sain myös iloisia uutisia: miehet olivat pannoittaneet naarasahman ("Seita", 11 kg) Pohjois-Savossa. Tällä kertaa koira oli ajanut ahman puuhun ja nukutus oli ammuttu suoraan puussa olevaan ahmaan. Ahman kannalta tällainen järjestely on yleensä vähemmän stressaavaa kuin loukkupyynti. Koska tällaisissa tapauksissa ahma on nukutettava melko pian puuhun ajamisen jälkeen, en päässyt itse paikalle. Aivan lähipäivinä minun on tarkoitus lähteä Seita-ahman jäljille. Niistä maastopäivistä voi tulla melko rankkoja, koska aion käydä Pohjois-Savossa täältä Kainuusta käsin. Joudun siis ajamaan ensin pari tuntia, sitten käymään läpi tehokkaasti paikannuksia koko valoisan ajan, ja illalla taas ajamaan pari tuntia Kainuuseen.

Ensi kerralla siis raportoin luultavasti maastotöiden etenemisestä. Siihen asti, heippa! Nauttikaa kauniista ruskasta!


Anni