Ahmatuulahduksia Skandinaviasta

Talvinen tervehdys Kainuusta!

Tällä viikolla olen kulkenut Vieremällä maastossa tutkailemassa Seita-ahman liikkeitä. Viime viikko meni Oulussa mm. Kaamos Symposiumia seuratessa ja paperihommia tehdessä. Minulla on tällä hetkellä työn alla kaksi kässäriä, mutta koska ne ovat vielä niin keskeneräisiä, en uskalla täällä sanoa niistä vielä juuri mitään. Sen sijaan ajattelin kertoa teille parista Norjassa toteutetusta ahmatutkimuksesta, joiden aiheet liippaavat läheltä omia aiheitani.

Norjassa on siis viime vuosina toteutettu suuri, viisivuotinen ahmantutkimusprojekti ("Wolverines in a Changing World"), joka starttasi vuonna 2003. Projektissa selvitettiin erityisesti ahman suhteita muihin petokillan lajeihin sekä ahman habitaattivaatimuksia.

(John James Audubon)

Erityisesti minua kiinnosti tutkimus, jossa selvitettiin suden läsnäolon vaikutusta ahman ruokavalioon. Susi todettiin Skandinaviasta kadonneeksi vuonna 1966, mutta kanta alkoi hitaasti elpyä ensimmäisen todetun pesinnän tapahtuessa vuonna 1978. Myös ahma kävi aallonpohjassa 70-luvulla, mutta nykyään lajit elävät rintarinnan mm. Etelä-Norjassa, jossa tutkimus toteutettiin. Tutkimusalueella ahmakanta oli n. 130 yksilöä ja susikanta koostui 2-3 laumasta. Tutkimuksessa vertailtiin susialueiden sisällä ja ulkopuolella elävien ahmojen ruokavaliota ulosteanalyysien perusteella, ja tulokset olivat odotetunkaltaiset: ahmojen ruokavalio susialueilla sisälsi enemmän hirveä ja vähemmän poroa ja pienempiä saaliseläimiä. Oletettiin, että ahma haaskojen syöjänä "siirtyy" susialueilla syömään hirvipainotteisempaa ravintoa, koska susien ansiosta hirveä on yksinkertaisesti enemmän tarjolla. Tutkimuksessa oli otettu huomioon myös mm. saaliseläintiheydet alueella, eli hirven lisääntyminen ruokavaliossa ei johtunut suoraan suuremmista hirvieläinkannoista.

Aikaisemmin oletin, että havaitsemme Suomessakin samanlaisen ilmiön, mutta nykyään, tehtyäni maastotöitä ja kerättyäni lisää aineistoa, en olekaan asiasta enää niin varma. Mutta ei tästä sen enempää vielä tässä vaiheessa ;)

(Kristian Hanssen)

Toinen minua suuresti kiinnostava selvitys Norjassa oli tutkimus, jossa seurattiin 55 ahmanjälkeä ja tutkittiin, kuinka ahma käyttäytyy kohdatessaan maastossa muiden suurpetojen jälkiä (näin yksinkertaistetusti kiteytettynä). Jälkien varrelta löytyi useita hrven ja muutamia lintujen haaskoja, joista mikään ei ollut ahman itsensä saalistama. Tutkijat havaitsivat, että ahmat eivät seuranneet muiden petojen jälkiä haaskoille, mutta niiden liikkuminen muuttui kyllä mutkittelevammaksi niiden kohdattua muiden petojen jälkiä. Taustalla oli siis ajatus, että ahma saattaisi hajuaistinsa lisäksi käyttää hyväkseen myös muiden petojen jälkiä etsiessään haaskoja. On kuitenkin muistettava, että susi on varteenotettava uhka ahmalle, joten jäljen seuraaminen saattaisi olla vaarallista. Toisaalta taas toisen lajin jäljen seuraaminen ei aina tarkoita, että ahma seuraa jälkeä haaskan toivossa - on myös energeettisesti tehokkaampaa liikkua valmista jälkeä pitkin.

(Katrine Haggman)

Skandinavian ahmatutkimuksista lukiessani tulen aina samaan johtopäätökseen: Suomi on monessa suhteessa kovin erilainen Ruotsiin ja Norjaan verrattuna. Skandinaviassa ahmat esimerkiksi elävät selvästi korkeammilla ylänköseuduilla, erillään muista pedoista, kun taas Suomessa tällaista eroa ei ole (erityisesti kun puhutaan poronhoitoalueen eteläpuolisista ahmoista), vaan kaikki suurpedot saattavat esiintyä samoilla alueilla rinnakkain. Jo pelkästään tämä seikka aiheuttaa erilaista käyttäytymistä petokillan sisällä.

Voih, jospa Suomessakin olisi mahdollista toteuttaa vastaavanlainen, laaja tutkimusprojekti. Tai mahdollistahan se toki olisi, jos joku onnistuisi saamaan rahoituksen sellaiseen. Tämä mun ahmahiihtely tuntuu melkoiselta näpertelyltä Norjan helikopterilla tehtyihin tutkimuksiin verrattuna :) Mut näillä mennään!

(Ellen Strope)

Nyt taisi tulla taas sellainen litania tylsää tekstiä, että ystäväni Anne (joka on valitellut liian pitkistä kirjoituksista), ei taatusti ole jaksanut kahlata tänne asti :) Siis on aika lopettaa tällä erää. Palataan asiaan ensi vuonna!

Onnellista joulunaikaa ja onnistunutta uuttavuotta kaikille blogin lukijoille!

Anni

Lähteet:
* Van Dijk et al (2008): Diet shift of a facultative scavenger, the wolverine, following recolonization of wolves. Journal of Animal Ecology 77: 1183–1190.
* Van Dijk et al (2008): Foraging strategies of wolverines within a predator guild. Canadian Journal of Zoology 86: 966–975.
* Van Dijk (2008): Wolverine foraging strategies in a multiple-use landscape. Thesis for the degree of philosophiae doctor. Trondheim, March 2008. Norwegian University.

Lundin jälkeisiä puuhailuja

Hei hyvä Lukija,

Taas koitti perjantai ja älysin vasta äsken, että on minun vuoroni kirjoittaa. Voisi olla kuulumisten paikka, koskapa en ole suunnitellut mitään erityistä minkään teeman ympärille.

Lundista paluuni jälkeen Käyttämäni koejärjestely oli muutaman viikon muussa käytössä enkä siten päässyt jatkamaan omia hommiani siellä. Keskityin sen sijaan opetusvelvollisuuksiini. Sain valomikroskoopin käyttömahdollisuuksia havainnollistavan kurssityöni vedettyä kaikille ryhmille muutamassa viikossa. Nyt on meneillään työselostusten tarkistamisurakka. Se on yllättävän rankkaa puuhaa. Lähinnä henkisesti, kun ohjaajana huomaa, että opiskelija ei joko ole ymmärtänyt mitä on tehnyt, tai yrittää mennä tehtävien osalta siitä, mistä aita on matalin. Ihan kuin opettaja ei sitä huomaisi. Opettaja tuntee oppimateriaalin ja näkee kyllä, milloin teksti on otettu suoraan prujusta!

Huh, mitä avautumista!

No, opiskelijana en ole itsekään ollut yhtään sen ahkerampi tänä syksynä. Olen käynyt erästä biofysiikan kurssia, jonka lopputentti olisi ollut tänään. Lukeminen vain jäi aika huonoille kantimille... Perusopiskelijana minulla oli tapana käydä edes yrittämässä kussakin tentissä vaikken olisi lukenut tarpeeksi. Nyt jatko-opiskelijana en kehdannut mennä tenttiin huonolla osaamisella. Jätän sen suosiolla uusintaan. Kuulin jo hieman motkotusta tentistä luistamisesta, mutta ihan hyvä niin. Ehkäpä motivaatio on sen seurauksena parempi sitten uusinnan alla.

Kun koejärjestelyni vapautui muusta käytöstä, aloimme työkavereiden kanssa muuttaa sitä Lundissa saamieni neuvojen ja ehdotusten perusteella. Muutimme (tai siis työkaverini muutti) käyttämieni stimulusten luonnetta hieman sekä asensimme (=työkaveri rakensi ja asensi) systeemiin lämmittimen. En uskalla kertoa tekemisistäni netissä tämän tarkemmin ennen kuin kokeet ovat valmiit ja käsikirjoitus tehty, joten saatte jälleen jäädä puuhistani ymmälle. Tällaista tämä on, tutkijan varovaisuus... Nyt laitteiden pitäisi toimia toistensa kanssa hyvin, eli lisäkokeita on luvassa lähiviikkoina. Toivon saavani ensimmäiseen julkaisuun tarpeeksi dataa näistä käyttäytymiskokeista, että pääsisin keväällä puuhailemaan taas jotain vähän muuta.

Sitten oli tietenkin Kaamos-symposiumi! Nelli haluaa varmaan järjestäjän ominaisuudessa kertoa tapahtumasta tarkemmin, joten mainitsen vain, että esitykset olivat korkealaatuisempia kuin toissa vuonna, kun osallistuin viimeksi. Itse esittelin alustavia optomotoriikkatutkimuksiani, ja riemukseni minut äänestettiin tiistain parhaaksi puhujaksi! Työkaveritkin olivat riemuissaan, kun kiikutin palkintosuklaarasiani kahvihuoneeseen yleiseen jakoon.

Että tällaista tällä kertaa. Palaan ääneen taas uudenvuoden tietämillä.

Hyvät joulut ja sen semmoset toivottaa

Tervetuloa Kaamos-symposiumiin!

Ensi viikolla, heti itsenäisyyspäivän jälkeen (tiistaina ja keskiviikkona 7.-8.12.), pidetään Oulun ylipiston biologian laitoksella jokavuotinen Kaamos-symposium; tänä vuonna neljättätoista kertaa. Kaamoksen tarkoituksena on esitellä biologian (ja vähän muillakin) laitoksilla tapahtuvaa tutkimusta. Niin jatko- kuin perusopiskelijat, post-docit ja professorit pitävät lyhyitä esitelmiä omista tutkimusaiheistaan. Oman laitoksen väen lisäksi paikalle on kutsuttu puhujia muualta Suomesta ja Euroopasta, tällä kertaa Helsingin, Tukholman ja Oslon yliopistoista. Lisäksi esillä on postereita, joihin on mahdollisuus tutustua keskiviikon aikana. Kaamoksen ohjelma ja muuta tietoa löytyy täältä.

Paikalla ovat myös omat kananpoikamme Nelli ja Anna, tervetuloa kuuntelemaan ja nykimään hihasta!

Tauko

Perjantaita!

Olen hirveässä flunssassa eikä työrintamalla ole tapahtunut sitten minkäänlaista uutta (syksyn kurssit lähestyvät loppuaan; artikkelin tekele on luettavana ohjaajilla (sentään jotain edistystä sillä saralla); käväisin Helsingissä mielenkiintoisessa konferenssissa viime viikolla, aiheena ympäristönmuutos ja linnut; tilasin toistakymmentä uutta mikrosatelliittialuketta, joita pääsen kohta testaamaan suosirrillä (tarkoituksena on siis saada tarkempi kuva populaatiorakenteesta käyttämällä enemmän lokuksia); pää on täynnä räkää...).

Täten siirrän kirjoitukseni ensi viikkoon, koska nyt eivät aivot toimi. Nähdään viikon päästä! Ja jos jollain kanssablogaajistani on jotain mielen päällä niin olkaa hyvä vaan. :)

Räkä-Nelli

Suurpedot ja monimuotoisuuden suojelu

Heipparallaa!

Monesti joku väitöskirjatyöstäni kiinnostunut kysyy, onko tutkimuksellani jotain konkreettista hyötyä esimerkiksi ahmalle. Aina voi toki selitellä laveasti kaikenlaista uuden tiedon itseisarvosta ja perustutkimuksen tärkeydestä, mutta toki uskottavampaa on, jos voi kertoa tutkimuksen konkreettisista hyödyistä. Oma aiheeni on jossain määrin, ainakin epäsuorasti suojelubiologinen, mutta vaikeaa on eritellä tarkkaan, mihin ja miten tutkimuksen hyödyt suuntautuvat.

Suurpedot, erityisesti susi, on perinteisesti nähty ns. sateenvarjolajeina, joiden suojelemisesta hyötyvät myös muut lajit. Teoriaa kohtaan on esitetty kuitenkin paljon kritiikkiä. Olen lukenut viime aikoina kirjatenttiä varten kirjaa Ray: Large carnivores and the conservation of biodiversity (2005), jossa pohditaan suurpetojen merkitystä monimuotoisuuden suojelussa. Olen menossa vasta sivulla 100, joten asiaa pyöritellään vielä hyvin abstraktilla tasolla. Tiivistän tähän kuitenkin muutamia huomionarvoisia seikkoja kirjasta.

Yksi tärkeä lähtökohta pohdittaessa esimerkiksi ahman vaikutusta boreaalisen havumetsäyhteisön monimuotoisuuteen on se, uskotaanko ns. top-down-kontrolliin vai bottom-up-kontrolliin. Top-down-kontrollissa kuluttajat ylemmillä tasoilla rajoittavat alempien tasojen eliöiden runsautta. Bottom-up-kontrollissa koko trofiataso on riippuvainen edellisestä tasosta (energialähteenä). Molemmista löytyy luonnossa havaittuja esimerkkejä.

Kirjassa oli listattu kuusi kategoriaa, kuinka suurpeto voi toimia monimuotoisuuden suojelun kohteena tai välineenä. Ensimmäinen kohta on ekosysteemin suojelu. Tässä näkökulmassa ajatellaan, että suojelemalla suurpetopopulaatio (joilla on usein laajat elinalueet), suojellaan samalla monen muun lajin elinalue ja näin edistetään monimuotoisuutta. Toinen kategoria on ekosysteemin ennallistaminen. Tämä toteutuu esimerkiksi "siirtoistuttamalla" suurpetolaji alkuperäiselle elinalueelleen. Esimerkiksi susien palautuksien seurauksena Pohjois-Amerikassa kasvillisuus elpyi herbivorien laidunnuskäyttäytymisen muutoksesta johtuen, majavat ovat yleistyneet runsaamman ravintovalikoiman seurauksena, majavien patolammikot ovat monipuolistaneet alueen lintukantaa jne. Ja peloista huolimatta sudet eivät onnistuneet saalistamaan alueen hirvieläimiä sukupuuttoon.


Kuva: Yellowstonen susia (www.archives.expressnews.ualberta.ca)

Kolmas, aika epäbiologinen kategoria on suurpedon käyttäminen suojelusymbolina, jolloin puhutaan ns. lippulaivalajeista. Suurpetojen suloisesta, erikoisesta tai majesteettisesta ulkonäöstä johtuen suurpetoja on käytetty suojelusymboleina, joiden avulla saadaan ihmisten tuki suojelulle. Neljäs kategoria on tärkeiden suojelualueiden tunnistaminen suurpetojen avulla. Tällöin uskotaan, että suurpedon elinalueen sijainti ilmaisee samalla tärkeiden suojelualueiden sijainnin.



Kuva: Ahmansuojelusäätiön logo (www.wolverinefoundation.org/)


Kuva: WWF:n logo (www.wwf.org)

Viidennessä kategoriassa suurpetojen katsotaan auttavan suojelualueiden tärkeimpien ominaisuuksien tunnistamisessa. Tällöin suurpedon elinalueessa katsotaan olevan sellaisia piirteitä (koko, muoto, yhteydet muihin alueisiin), jotka auttavat suunnitellessa muidenkin lajien suojelualueita. Kuudes ja viimeinen kategoria on monimuotoisuuden tilan tarkkailu. Nähdään, että suurpeto kertoo jotain yhteisön tilasta (ns. indikaattorilaji) ja voi auttaa ilmaisemaan, kuinka luonnontilainen vs. ihmisen muokkaama kyseinen yhteisö on. Usein ihminen hävittää alueen lajeista ensimmäisena juuri suurpedot, jolloin niiden esiintyminen/puuttuminen voi kertoa jotain alueen tilasta.

Ne, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti huomaavat, kuinka abstraktilla tasolla tässä vielä liikutaan. Kunhan saan luettua kirjan loppuun, voin kertoa tämän opuksen mielipiteen siitä, ovatko suurpedot sateenvarjolajeja ja mikä niiden merkitys yhteisölleen on.

No entäs sitten ahma osana tätä kaikkea? Tällä hetkellä Suomen ahmalla on pienestä populaatiokoosta johtuen melko mitätön vaikutus saalislajeihinsa (esim. jänis, metsäkanalinnut), poronhoitoalueella toki suurempi. Sen sijaan monet lajit hyötyvät ahman jälkeensäjättämistä haaskoista, mikäli niistä on jotain jäljellä. Haaskakuvauskojulla olen päässyt seuraamaan, kuinka korpit ja närhet kerääntyvät lähistölle odottelemaan, että ahma tulisi avaamaan haaskalla olevan eläimen, jonka nahka on liian paksu linnun nokalle.

Yksi merkittävä kysymys, jota tutkimukseni luultavasti tulee hiukan valaisemaan on se, kannattaisiko Suomen ahmapopulaation painopistettä siirtää hiukan etelämmäksi. Tällä hetkellähän ahma aiheuttaa poronhoitoalueella hallaa poroelinkeinolle, mutta poronhoitoalueen eteläpuolella ahmasta ei ole haittaa ihmiselle. Toki mielenkiintoinen jatkokysymys tähän on, kuinka tällainen populaation sijainnin siirto käytännössä tapahtuisi. Biologisestihan ajatellen ahma kuuluu pohjoisille alueille ja sen luontaista ravintoa ovat poron kokoiset hirvieläimet.


Kuva: ahma ja poro (www.suurpedot.fi)


Ensi talvena yritän myös päästä selville, mitä Keski-Suomen ja Keski-Pohjanmaan ahmojen erillisesiintymälle oikein kuuluu. Alueelle siirtoistutettiin ahmoja pohjoisesta 70-, 80- ja 90-luvuilla. Jonkinlaista lisääntymistäkin on tapahtunut, mutta kanta on pysynyt hyvin pienenä. Tarkkaan ei tiedetä, kuinka paljon alueella on nykyään ahmoja. Siksi onkin mielenkiintoista lähteä tutkimaan tällaista "piilopopulaatiota". Lähettelin jo alueen lehtiin ilmoituksia, joissa pyydän ahmahavaintoja paikallisilta ihmisiltä.

Hankikelejä odotellen ;)

Anni

Aistiekologiaa

Luminen tervehdys sinulle, hyvä lukija!

Se on taas perjantai ja minun vuoroni olla äänessä. Tänään ajattelin kertoa vähän enemmän reissustani Lundiin. Vietin siis lokakuun kaksi ensimmäistä viikkoa Ruotsinmaalla aistiekologian jatko-opintokurssin merkeissä. Lundiin oli saapunut nelisenkymmentä opiskelijaa ympäri maailmaa, Euroopan lisäksi ainakin Taiwanista, Australiasta, Intiasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista. Biologien lisäksi mukana oli yksi puhdas biofyysikko ja yksi bioinspiroituja robotteja rakentava insinööri.



Ennen kuin siirrytään eteenpäin, katso hetki tätä kuvaa Lundin katedraalin kryptasta ja mieti, millä aisteilla sinä havainnoisit tätä tilaa ja miten siellä suunnistaisit?

Kurssin aluksi kurssin teema pyrittiin yksinkertaistamaan meille. Luennollaan Lundin näkötutkimusryhmän professori Eric Warrant tuli siihen lopputulokseen, että aistiekologia käsittelee pohjimmiltaan "sovitettuja suotimia" (engl. matched filters). Nämä suotimet ovat kehittyneet tietynlaisen informaation suodattamiseen eläimen aistimia koko ajan pommittavasta informaatiotulvasta niin, että eläin ei tarvitse suurta laskennallista kapasiteettia (siis suuria, paljon energiaa kuluttavia aivoja) voidakseen reagoida ympäristöönsä asiaankuuluvalla tavalla. Sovitettujen suotimien avulla esimerkiksi minun torakkani pystyvät luonnossa pakenemaan saalistavan konnan salamannopeaa kielenlipaisua jo siinä vaiheessa, kun konnan kieli on vasta työntymässä suusta ulos! Toinen klassinen, mutta mielestäni silti käsittämättömän hieno adaptaatio on yöperhosilla. Useiden yöperhosten kuulo on virittynyt saalistavien lepakoiden käyttämille ultraäänitaajuuksille. Kun lepakon ääniaallot osuvat yöperhosen ”korvaan” (joka yleensä sijaitsee siipien alapuolella), siivet lukkiutuvat automaattisesti ja hyönteinen putoaa maahan kadoten lepakon ”tutkasta”. Yöperhosilla ei ole käyttöä muille kuin lepakon taajuuksille, joten ne ovat muiden taajuuksien osalta kuuroja.

Kurssin aikana oli päivittäin joko kolme luentoa tai kaksi luentoa ynnä posterisessio. Luennoitsijat olivat opiskelijoiden tapaan tulleet eri maista, ja kutakin aihetta valaisemaan oli pyritty saamaan asiaa pitkään (vanhimmat jopa 60-luvulta lähtien!) tutkineita alojensa "guruja". Luentojen laajat aihepiirit olivat näköaisti; mekanoreseptio, johon kuuluu mm. tuntoaisti ja venytyksen, värähtelyn sekä ilman ja veden liikkeen havaitsemiseen tarkoitetut aistit; kuulo; kemoreseptio eli hajujen, makujen ja feromonien aistiminen; elektroreseptio eli kyky aistia sähkökenttiä; termoreseptio eli lämmön aistiminen; sekä magnetoreseptio eli magneettikenttien aistiminen. Lopuksi saimme vielä hyvin kevyen pintaraapaisun aisti-informaation yhteensovittamisesta eli siitä, miten ihminen tulkitsee maailmaansa aistiensa perusteella.

Posterisessioita oli neljänä päivänä ensimmäisen viikon aikana. Kaikilla oli siis hyvin aikaa käydä tutustumassa jokaiseen posteriin ja esittää kysymyksiä, kommentteja ja ideoita esiteltyyn tutkimukseen liittyen. Posterit olivat koko ensimmäisen viikon esillä käytävällä, mikä antoi luentojen välillä loistavan tilaisuuden houkutella juuri se oman alan luennoitsijaguru tutustumaan opiskelijan tutkimukseen. Itse sain aikaan monta antoisaa keskustelua torakkatutkimuksistani paitsi opiskelijoiden, myös Lundin näkötutkijoiden kanssa. Kotiin tuomisina olikin monta käyttökelpoista ideaa, jotka nyt odottavat soveltamista.

Päällimmäisenä ajatuksena nyt kurssin jälkeen on se käsittämätön monimuotoisuus, mikä eläinten aistijärjestelmissä on. Ihminen on standardoinut viisi ilmeisintä aistiaan (siis ne ala-asteella opetellut näkö, kuulo, haju, maku ja tunto) ja ajattelee yleensä kaikkien eläinten havainnoivan maailmaansa ihmisaistein. Ihmisen aistit soveltuvat toki ihan hyvin ihmisen tarpeisiin savannien pystyssä kävelevänä nakuna päiväaktiivisena apinana, mutta niillä ei välttämättä ole mitään käyttöä täydellisessä pimeydessä pariutumiskumppania etsivälle hämähäkille, samean joen pohjassa piilottelevia hyönteisiä sähkökenttänsä avulla etsivälle "norsukalalle" tai valtameren ulapalla suunnistavalle albatrossille. Eläinten aistit ovat myös virittyneet hyvin eri "taajuuksille" kuin ihmisen. Me emme kuule lepakon ultraääntä, vaikka se lepakolle ja yöperhosille on täysin kuultavissa; emme näe ultraviolettia valoa tai taivaan rannuttavaa auringon polarisaatiokuviota vaikka mehiläiselle ne ovat itsestään selviä osia visuaalista maisemaa; viininmaistajia lukuun ottamatta harva meistä pystyy erottamaan pieniä pitoisuuseroja maku- tai hajuaistin avulla - saatika seuraamaan hajujälkiä, joista koiramme ovat päivittäin haltioissaan; emmekä takuulla pystyisi löytämään elämää kuhisevia heinäkumpuja aavikolta pelkästään seuraamalla sitä tärinää, joka aiheutuu kun tuuli huojuttaa heiniä!

Lopuksi, katso vielä merkintäni alussa olevaa kuvaa. Aurinko painuu mailleen ja kryptan ovet lukitaan. Kryptan vakituiset asukkaat eli erilaiset hyönteiset, hämähäkit, pikkujyrsijät, kenties lepakotkin nousevat esiin piiloistaan ruuanhankintaan. Miten ne selviytyvät yöstä pilkkopimeässä? Mitä aisteja ne käyttävät?

Lopetan nyt tähän, sillä olen mykistynyt.

Oho...

...taisinpas unohtaa eilen julkaista kirjoittamani tekstin.

Mietin pitkään, mitä uutta voisin kertoa, mitä sellaista asiaa käsitellä, josta en olisi jo aiemmin jotain puhunut. Tällä hetkellä mielen päällä on lähinnä etelänsuosirrin genetiikka, josta olen kaivanut tietoa Itämeren suosirriä käsittelevään juttuun, johon siis lupauduin kirjoittamaan oman osuuteni Lissabonissa pidetyssä kokouksessa. Tästä taitaa nyt seurata jälleen asiatekstiä. :)

Suosirrillä (Calidris alpina) tunnetaan noin yhdeksän alalajia ympäri maailmaa (riippuen ketä uskoo). Alalajit eroavat toisistaan pääasiassa morfologian perusteella, mutta koska suosirrin pesimäalue ulottuu maapallon ympäri, geneettisiäkin eroja löytyy väkisin. Mitokondrio-DNA:n kontrollialueen perusteella on löydetty viisi erillistä linjaa, jotka kuitenkaan eivät aina vastaa tiettyä alalajia (alalajeja on siis reilusti enemmän kuin geenilinjoja). Tämä on melko yleistä, kun populaatiota tarkastellaan neutraalien markkereiden (kuten mtDNA:n kontrollialueen tai mikrosatelliittien suhteen), sillä ne eivät monestikaan vastaa morfologisia ominaisuuksia. Esimerkiksi lapinsirrillä on löydetty kaksi mtDNA-linjaa, muttei yhtään alalajia, ja vaikkapa mustapyrstyökuirilla kolme eri alalajia, mutta paljon vähemmän muuntelua mtDNA:n kontrollialueessa kuin edellämainituilla kahdella lapinsirrilinjalla.

Suosirriä löytyy Fennoskandiasta kahta eri alalajia, C.a. alpinaa ja schinziitä, joista ensin mainittu on pohjoisempi, ja jälkimmäinen kiinnostuksen kohteenani oleva uhanalainen etelänsuosirri. Schinzii pesii Itämeren rannoilla (mutta myös mm. Islannissa), alpina puolestaan Pohjois-Ruotsin, Pohjois-Norjan ja Lapin alueilla ja siitä itään Jäämeren rannikkoa pitkin aina Yamaliin ja Gydaniin asti läntiseen Siperiaan. Etelä-Norjassa on schinziin ja alpinan hybridivyöhyke (jossa molemman alalajit siis pesivät).

Selkeää eroa näiden kahden alalajin välillä ei ole geneettisten markkerien suhteen löydetty. Kuitenkin mikrosatelliittien ja mtDNA:n kontrollialueen perusteella on löydetty ns. kliini, eli alleeli- ja haplotyyppifrekvenssit muuttuvat asteittain etelästä pohjoiseen ja itään päin, aina seuraavan suosirrialalajin, centraliksen, seuduille Taimyrin niemimaalle Siperiaan mentäessä. Schinzii koostuu omasta haplotyypistään, centralis pääosin omastaan (vaikka joukossa on vähän schinziin haplotyyppejäkin), ja alpinassa on molempia haplotyyppejä. Läntisimmissä ja eteläisimmissä alpinoissa on vain vähän centralis-haplotyyppejä joukossa, mutta mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään, sitä suuremmaksi kasvaa niiden osuus. Täten alpina on geneettisesti vähän niinkuin välimuoto kahden muun alalajin välissä.

Tämä tieto pitäisi nyt kirjoittaa englanniksi, ja tähän lisätä tietämys siitä, mitä muilla geneettisillä markkereilla on saatu selville. Pääpointti on kuitenkin se, ettei geneettisillä perusteilla voida erottaa näitä alalajeja toisistaan (paitsi tietenkin jos linnulla on siperialainen haplotyyppi, silloin se ei voi olla etelänsuosirri).

Tuli tässä mieleeni että onkohan suosirriä tutkittu ns. viivakoodigeenin, mitokondriaalisen sytokromioksidaasi ykkösen (COI:n) avulla? Se voisi hyvinkin auttaa alalajien geneettisessä määrittämisessä, sillä se ei ole neutraali markkeri ja siten siinä voisi periaatteessa näkyä samankaltaisia eroja alalajien välillä kuin morfologiassakin. (Tiedän että suosirriltä on sekvensoitu kyseinen geeni, mutta en ole varma onko sitä tehty eri alalajeilta.)

Nyt lauantain viettoon ja ulkoilemaan!

Nelli