Moi!
Ulosteanalyysit ovat edenneet vaiheeseen, jossa yritän määrittää ahman saalislajeja ulosteista löytyneiden karvojen, luiden yms. avulla. Tässä postauksessa kerronkin, millaista saalislajinmääritys ulostenäytteiden perusteella on.
Ahmaa pidetään yleisesti raadonsyöjänä, jonka ruokavaliosta merkittävimmän osan muodostavat muiden eläinten tappamat tai muutoin kuolleet eläimet. Tosin jos minulta kysytään, niin ahma tuntuu olevan odotettua parempi saalistaja, eikä haaskojen merkitys olekaan niin suuri, kuin uskotaan. Joka tapauksessa ahman ruokavalioon kuuluvat hirvieläimet (minun tutkimusalueillani hirvi ja metsäpeura), jänikset, linnut ja pikkunisäkkäät.
Kuten jossain aikaisemmassa postauksessani kerroin, löydetyt ahmojen ulosteet pestiin juoksevan veden alla ja siivilään jääneet ulosteen osat kuivattiin uunissa. Sen jälkeen otan aina yhden pussin (eli ulosteen) kerralla käsittelyyn levittämällä pussin sisällön tarjottimelle. Ulosteesta erotellaan NFI-partikkelit (non food item) eli esimerkiksi neulaset ja muut kasvinosat. Toisinaan ahmojenkin ulosteista saattaa löytyä kaikkea "mielenkiintoista", kuten muovia tai luoteja. NFI:n suhteellinen osuus koko ulosteen sisältämästä massasta määritellään silmämääräisesti viiden prosentin tarkkuudella.
Tämän jälkeen käydään läpi varsinainen uloste eli karvat, luunpalaset ym. ravinnosta kertovat partikkelit. Eniten ulosteissa on yleensä karvoja ja luunkappaleita. Ulosteista löytyy usein hyvin teräviä ja isoja luunkappaleita, joten ahmalla täytyy kyllä olla melko kestävä ruuasulatuskanava. Saalislajin määrittäminen tapahtuu yleensä karvojen perusteella, mutta toisinaan ulosteesta saattaa löytyä esimerkiksi linnun kynsi tai joku muu osanen, jonka perusteella lajin voi määrittää. Itsekin olen joutunut ravaamaan eläinmuseossa vertailemassa ulosteista löytyviä osasia eläinmuseon näytteisiin. Eilen kesti aika kauan määrittää erästä ulosteesta löytynyttä eläimen alaleukaa (joka ei ollut enää kokonainen, mikä vaikeutti hiukan tunnistamista). Ensin ajattelin sitä koon perusteella oravan kalloksi, mutta tutkittuani tarkemmin, havaitsin, etteivät mitat täsmää. Jäniksen kalloksi se oli liian pieni, piisamin kalloksi etuhampaat olivat liian pienet. Pikkujyrsijän kalloksi se taas oli liian suuri. Aikamme pähkäiltyämme hoksasimme verrata sitä eläinmuseolla jäniksenpoikasen kalloon, ja sehän se olikin. Tuntihan siinä vierähti...
Karvojen perusteella lajinmääritys ei ole yhtään sen helpompaa. Poikkeuksen muodostaa metsäjänis, jonka medullakuvio on ihanan helposti tunnistettavissa. Eläinten karvoissa voidaan erottaa kolme erityyppistä solukerrosta: ydinkerros eli medulla, kuorikerros eli korteksi ja pintakerros eli kutikula. Teen kahdenlaisia preparaatteja: medulla- ja suomupreparaatteja. Jälkimmäisessä tutkaillaan siis kutikulan suomurakennetta. "Ihkua" preparaateissa on se, että niiden valmistuksessa käytetään kynsilakkaa (kirkasta sentään). Enpä olisi ikinä uskonut, että työssäni joudun levittelemään kynsilakkaa päivät pitkät... Medullaprepaaraatit valmistetaan sivelemällä objektilasille kynsilakkaa, jonka päälle heitetään tutkittavat karvat ja peitinlasi. Suomupreparaateissa taas objektilasille levitetylle kynsilakalle laitetaan tutkittavat karvat ja lakan annetaan kuivua. Sitten karvat repäistään irti lasista ja tadaa, suomukuvio on jäänyt lakkaan.
No, käytännössä se ei mene noin ruusuisesti. Preparaatit eivät onnistu läheskään aina. Lakkaa saattaa olla liian paljon tai liian vähän (enhän minä osaa edes kynsiäni lakata...), karva ei aina kiinnity kunnolla eikä ulosteen karvat ole aina "sopivia" preparaatin tekoa varten. Parhaiten tuntuisivat toimivan eläimen selkäpuolen suuret karvat.
Suurin ongelma on kuitenkin eri lajien karvojen erottaminen. En ole vielä onnistunut sataprosenttisesti erottamaan hirven ja metsäpeuran karvoja toisistaan. Olen tutkinut alan kirjallisuutta ja kysellyt neuvoja aika monelta tutkijalta, jolla on kokemusta aiheesta. Erot tuntuvat olevan kovin minimaalisia ja erojen huomaaminen edellyttää onnistuneita preparaatteja. Harjoitukset siis jatkuvat, sillä arvailemaan en aio alkaa. Tuloksista en vielä pysty sanomaan muuta, kuin että aika jännältä vaikuttaa :)
Toivottavasti seuraavan postaukseni aikaan olen jo maastotöissä, yritys ainakin on kova! Kaikki riippuu siitä, kuinka reippaasti ahmat menevät loukkuihin seuraavien viikkojen aikana. Menisipä edes yksi!
Anni
perjantai 20. elokuuta 2010
perjantai 13. elokuuta 2010
Mikä piuha menee silmästä jalkaan?
Torakankoulutusboksin komponentit ovat edelleen teillä tietymättömillä, kiitos sen, että heinäkuussa kukaan laskuja hyväksyvä henkilö ei ollut töissä. Toivottavasti tilaus ei viivästymisen takia kokonaan rauennut, ja komponentit saataisiin lähiaikoina ilman muuta ylimääräistä hämminkiä. Siltä saralta ei siis ole mitään uutta kerrottavaa.
Tekemisen puute ei tietenkään ole päässyt yllättämään vaikka yksi projekti paikoillaan polkeekin. Olen alkanut tutkia torakan optomotorista kääntymisvastetta ns. trackball-pallon päällä. Koejärjestelyssä torakka kiinnitetään selkäkilvestään varteen, joka pitää sen paikallaan normaalissa torakan seisoma-asennossa pienen, kevyen pallon päällä. Torakka saa ”liikkua vapaasti” pallolla pysyen kuitenkin koko ajan samassa pisteessä. Pallo siis pyörii tyhjää torakan askelten alla. Kahdesta optisesta hiirestä väsätyt anturit rekisteröivät pallon pyörimistä torakan kävellessä sen pinnalla. Torakalle voidaan näyttää erilaisia visuaalisia ärsykkeitä, ja torakan reaktioita voidaan seurata ja analysoida paitsi silmämääräisesti (koehetkellä tai videokuvalta), myös pallon liikkeiden perusteella.
Optomotorinen vaste tarkoittaa hyönteisten reagoimista ympäristön yllättävään (näennäiseen) liikkeeseen jollakin lihastoiminnolla, yleensä korjaamalla kulkusuuntaansa. Ilmiötä on helppo lähestyä kärpäsperspektiivistä. Lentävä kärpänen kokee ohittamansa maiseman molempien silmien kautta liikkuvana vilinänä. Niin kauan kuin kärpänen lentää suoraan, molempien silmien kokema vilinä suuntautuu taaksepäin suunnilleen samalla vauhdilla. Jos vilinä alkaa esim. kulkea kärpäsen molempien silmien näkökentän poikki vasemmalle, on kärpänen kääntymässä oikealle. Kääntymä voi olla kärpäsen itse aiheuttamaa tai tahatonta, kuten äkkinäisen ilmavirtauksen tarttuessa kärpäseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kärpänen korjaa kulkusuuntaansa lentämällä aktiivisesti ympäristön näennäisen liikkeen suuntaan, eli vasemmalle. Kärpänen siis vastaanottaa näköärsykkeen (opto-) ja vastaa siihen sopivalla lihastoiminnolla (-motorinen). Optomotoriset vasteet ovat yleensä vahvoja lentävillä hyönteisillä, mutta niitä tavataan myös kävelevillä hyönteisillä. Kävelevän torakan on aiemmissa tutkimuksissa huomattu varsin usein kääntyvän seuraamaan ympäristön liikettä ja harvemmin seuraavan sitä katseellaan (päätään kääntämällä) tai tuntosarvillaan. Tähän ilmiöön olen siis paneutumassa paraikaa. Tässä vaiheessa voin sanoa, että torakat kävelevät pallolla nätisti ja selkeästi näkevät niille esitetyt ärsykkeet.
Se näistä minun puuhistani tällä kertaa.
Palloiluterveisin,
Tekemisen puute ei tietenkään ole päässyt yllättämään vaikka yksi projekti paikoillaan polkeekin. Olen alkanut tutkia torakan optomotorista kääntymisvastetta ns. trackball-pallon päällä. Koejärjestelyssä torakka kiinnitetään selkäkilvestään varteen, joka pitää sen paikallaan normaalissa torakan seisoma-asennossa pienen, kevyen pallon päällä. Torakka saa ”liikkua vapaasti” pallolla pysyen kuitenkin koko ajan samassa pisteessä. Pallo siis pyörii tyhjää torakan askelten alla. Kahdesta optisesta hiirestä väsätyt anturit rekisteröivät pallon pyörimistä torakan kävellessä sen pinnalla. Torakalle voidaan näyttää erilaisia visuaalisia ärsykkeitä, ja torakan reaktioita voidaan seurata ja analysoida paitsi silmämääräisesti (koehetkellä tai videokuvalta), myös pallon liikkeiden perusteella.
Optomotorinen vaste tarkoittaa hyönteisten reagoimista ympäristön yllättävään (näennäiseen) liikkeeseen jollakin lihastoiminnolla, yleensä korjaamalla kulkusuuntaansa. Ilmiötä on helppo lähestyä kärpäsperspektiivistä. Lentävä kärpänen kokee ohittamansa maiseman molempien silmien kautta liikkuvana vilinänä. Niin kauan kuin kärpänen lentää suoraan, molempien silmien kokema vilinä suuntautuu taaksepäin suunnilleen samalla vauhdilla. Jos vilinä alkaa esim. kulkea kärpäsen molempien silmien näkökentän poikki vasemmalle, on kärpänen kääntymässä oikealle. Kääntymä voi olla kärpäsen itse aiheuttamaa tai tahatonta, kuten äkkinäisen ilmavirtauksen tarttuessa kärpäseen. Jälkimmäisessä tapauksessa kärpänen korjaa kulkusuuntaansa lentämällä aktiivisesti ympäristön näennäisen liikkeen suuntaan, eli vasemmalle. Kärpänen siis vastaanottaa näköärsykkeen (opto-) ja vastaa siihen sopivalla lihastoiminnolla (-motorinen). Optomotoriset vasteet ovat yleensä vahvoja lentävillä hyönteisillä, mutta niitä tavataan myös kävelevillä hyönteisillä. Kävelevän torakan on aiemmissa tutkimuksissa huomattu varsin usein kääntyvän seuraamaan ympäristön liikettä ja harvemmin seuraavan sitä katseellaan (päätään kääntämällä) tai tuntosarvillaan. Tähän ilmiöön olen siis paneutumassa paraikaa. Tässä vaiheessa voin sanoa, että torakat kävelevät pallolla nätisti ja selkeästi näkevät niille esitetyt ärsykkeet.
Se näistä minun puuhistani tällä kertaa.
Palloiluterveisin,
perjantai 6. elokuuta 2010
Tutkimussuunnitelma
Hyvää perjantaita!
Hmm, mitään kovin uutta ei ole tapahtunut sitten viime näkemän, maastokausi on ohi, kirjoitushommat jatkuvat kovaa vauhtia (etenevätkin jopa), ja syksy lähestyy (ja sitä mukaa tulevat kurssit). Lukuisten kurssien lisäksi minun pitää pitää tutkimussuunnitelmaseminaari omasta tutkimusaiheestani. (Nyt tulee asiatekstiä, ja paljon.)
Tutkimusryhmämme tutkimussuunnitelman koko otsikko on: "Consequences of natal philopatry to mate choice and viability of small populations" eli suomeksi kutakuinkin: "Synnynnäisen paikkauskollisuuden vaikutus parinvalintaan sekä pienten populaatioiden elinkykyyn". Tutkimus sisältää monta eri osa-aluetta, ja minä tulen todennäköisesti keskittymään lintujen sukulaisuuteen ja kuinka se vaikuttaa niiden parinvalintaan. Tutkimuksen tarkoituksena on siis tutkia paikkauskollisuuden ja dispersaalin syitä ja seurauksia kahdessa (meta)populaatiossa; uhanalaisten lapinsirrin (Calidris temminckii) ja etelänsuosirrin (Calidrsis alpina schinzii) populaatioissa Itämerellä.
Synnynnäisellä dispersaalilla tarkoitetaan siirtymistä synnyinalueelta lisääntymispaikalle. Synnynnäisen dispersaalin lisäksi on olemassa "breeding" dispersaalia, eli liikkumista lisääntymispaikkojen välillä. Kumpainenkin siirtyminen vie voimia ja vähentää siten lisääntymismenestystä, joten liikkumisesta täytyy olla jotain hyötyä - jonkinlaisen valintapaineen on täytynyt suosia dispersaalin kehittymistä.
Dispersaalin evoluutioon vaikuttaa moni eri asia. Dispersaaliin voi liittyä esimerkiksi saatavilla olevien resurssien vähyydestä johtuvan kilpailun välttelyä ja pakenemista liian tiheään asutulta alueelta. Myös parinvalintakilpailun tai sukusiittoisuuden välttely liittyy dispersaaliin, sillä liikkuminen paikasta toiseen vaikuttaa varmasti esimerkiksi sukusiittoisuuden määrään. Sukusiittoisuus eli läheisten sukulaisten pariutuminen johtaa homotsygotian lisääntymiseen/heterotsygotian vähenemiseen populaatiossa, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia yksilön kelpoisuuteen ja lopulta myös populaation elinkykyyn (puhutaan sukusiitosheikkoudesta).
Jos populaatio on tarpeeksi pieni, suksiitos ja satunnaiset prosessit, kuten geneettinen ajautuminen, voivat vaikuttaa populaation kavuun negatiivisesti. Tästä voi olla seurauksena itseään ruokkiva "sukupuuttovorteksi", joka johtaa lopulta populaation sukupuuttoon. Eli pieni populaatio kärsii, ja pienenee edelleen, ja kärsii edelleen, ja pienenee edelleen, jne., kunnes lopulta kuolee sukupuuttoon. Suurissa populaatioissa sukusiitoksen vaikutus voi olla melko olematonta, vaikka se yksilötasolla voikin olla vakavaa. Jonkinlaista valintaa luulisi olevan sellaisia piirteitä kohtaan, jotka edesauttavat sukusiitoksen välttämistä - tällaisia ovat juuri synnynnäinen dispersaali, mutta myös lähisukulaisten tunnistaminen ja niiden välttäminen pariutumisessa ("genetic combatibility hypothesis" eli geneettinen yhteensopivuushypoteesi).
Geneettinen yhteensopivuushypoteesi auttaa selittämään sitä, miksi sosiaalisesti monogamisten eli yksiavoisten eläinten naaraat aktiivisesti hakevat parin ulkopuolisia paritteluita ("extra pair copulations", EPC). Sosiaalisen monogamian ja geneettisen polygamian (moniavioisuuden) yhdistely on yleistä eritoten linnuilla. Mahdollista on myös se, ettei lähisukulaisia välttämättä tunnisteta, vaan linnut käyvät vieraissa lisätäkseen poikastensa geneettistä diversiteettiä ja laatua huolimatta siitä onko oma sosiaalinen kumppani läheisempää tai kaukaisempaa sukua.
Populaation elinkykyyn voi vaikuttaa mm. parin ulkopuolisten parittelujen määrä. Jos naaraat eivät parittele geneettisesti samankaltaisten koiraiden kanssa, populaation minimi elinkelpoinen koko voi olla pienempi kuin jos pariutuminen olisi satunnaista, eli populaatio pärjää mahdollisesti paremmin pienempänä silloin, kun naaraat suosivat geneettisesti erilaisia koiraita. Toisaalta, jos populaatiossa on "seksikkäitä", hyviä koiraita, jotka pääsevät parittelemaan useammin kuin muut koiraat ja jolloin niiden geenien osuus geenipoolissa on suhteessa suurempi kuin muiden koiraiden, efektiivinen populaatiokoko pienenee. Efektiivinen populaatiokoko tarkoittaa sellaista populaatiokokoa, jonka yksilöt osallistuvat lisääntymiseen, ei siis populaation oikeaa kokoa (esimerkiksi vanhat ja nuoret yksilöt eivät kuulu efektiiviseen populaatioon). Tällöin geneettinen stokastisuus vaikuttaa populaation tulevaisuuteen enemmän kuin jos pariutuminen olisi täysin satunnaista.
Tarkempia tutkimuskysymyksiä ovat:
1. Mikä edistää ja saa aikaan paikkauskollisuutta? Onko dispersoivilla ja paikkalinnuilla eroja kelpoisuudessa?
2. Vaikuttaako epäsymmetria (tai sen puuttuminen) demografiaan eli populaation kokoon liittyvissä asioissa (kuolleisuudessa, syntyvyydessä, tulo- ja lähtömuutossa) populaation kasvuun ja kehitykseen?
3.Vaikuttaako synnynnäinen paikkauskollisuus sukusiitoksheikkouteen?
4. Mikä osa parinvalinnalla, sekä sosiaalisella että geneettisellä, on sukusiitoksen välttelyssä?
5. Riippuuko mikään näistä piirteistä populaatiokoosta?
Tutkimuksia varten pitää tehdä empiirisiä testejä luonnonpopulaatioilla. Onneksi nykyään, molekulaaristen ja laskennallisten työkalujen kehittymisen myötä, on entistä helpompaa pystyä arvioimaan mm. migraation todellista määrää. Uhanalaisia lajeja tai populaatioita tutkittaessa saadaan tärkeää tietoa, jota voidaan sitten soveltaa käytännössä kansainvälisiin luonnonsuojeluohjelmiin.
Siinäpä melkoinen paketti tälle kerralle! :) Melko pintapuolinen katsaushan tämä, pituudestaan huolimatta, vielä oli, mutta pääpiirteissään minun tutkimukseni on tätä - tai ainakin osa tästä. Toivottavasti sitä oli mielenkiintoista lukea (ja toivottavasti jaksoitte pysyä mukana loppuun saakka). Hyvää ja aurinkoista viikonloppua kaikille, me lähdetään poimiman vattua ja keräämään sieniä koko viikonlopuksi.
Nelli
Hmm, mitään kovin uutta ei ole tapahtunut sitten viime näkemän, maastokausi on ohi, kirjoitushommat jatkuvat kovaa vauhtia (etenevätkin jopa), ja syksy lähestyy (ja sitä mukaa tulevat kurssit). Lukuisten kurssien lisäksi minun pitää pitää tutkimussuunnitelmaseminaari omasta tutkimusaiheestani. (Nyt tulee asiatekstiä, ja paljon.)
Tutkimusryhmämme tutkimussuunnitelman koko otsikko on: "Consequences of natal philopatry to mate choice and viability of small populations" eli suomeksi kutakuinkin: "Synnynnäisen paikkauskollisuuden vaikutus parinvalintaan sekä pienten populaatioiden elinkykyyn". Tutkimus sisältää monta eri osa-aluetta, ja minä tulen todennäköisesti keskittymään lintujen sukulaisuuteen ja kuinka se vaikuttaa niiden parinvalintaan. Tutkimuksen tarkoituksena on siis tutkia paikkauskollisuuden ja dispersaalin syitä ja seurauksia kahdessa (meta)populaatiossa; uhanalaisten lapinsirrin (Calidris temminckii) ja etelänsuosirrin (Calidrsis alpina schinzii) populaatioissa Itämerellä.
Synnynnäisellä dispersaalilla tarkoitetaan siirtymistä synnyinalueelta lisääntymispaikalle. Synnynnäisen dispersaalin lisäksi on olemassa "breeding" dispersaalia, eli liikkumista lisääntymispaikkojen välillä. Kumpainenkin siirtyminen vie voimia ja vähentää siten lisääntymismenestystä, joten liikkumisesta täytyy olla jotain hyötyä - jonkinlaisen valintapaineen on täytynyt suosia dispersaalin kehittymistä.
Dispersaalin evoluutioon vaikuttaa moni eri asia. Dispersaaliin voi liittyä esimerkiksi saatavilla olevien resurssien vähyydestä johtuvan kilpailun välttelyä ja pakenemista liian tiheään asutulta alueelta. Myös parinvalintakilpailun tai sukusiittoisuuden välttely liittyy dispersaaliin, sillä liikkuminen paikasta toiseen vaikuttaa varmasti esimerkiksi sukusiittoisuuden määrään. Sukusiittoisuus eli läheisten sukulaisten pariutuminen johtaa homotsygotian lisääntymiseen/heterotsygotian vähenemiseen populaatiossa, ja tällä on negatiivisia vaikutuksia yksilön kelpoisuuteen ja lopulta myös populaation elinkykyyn (puhutaan sukusiitosheikkoudesta).
Jos populaatio on tarpeeksi pieni, suksiitos ja satunnaiset prosessit, kuten geneettinen ajautuminen, voivat vaikuttaa populaation kavuun negatiivisesti. Tästä voi olla seurauksena itseään ruokkiva "sukupuuttovorteksi", joka johtaa lopulta populaation sukupuuttoon. Eli pieni populaatio kärsii, ja pienenee edelleen, ja kärsii edelleen, ja pienenee edelleen, jne., kunnes lopulta kuolee sukupuuttoon. Suurissa populaatioissa sukusiitoksen vaikutus voi olla melko olematonta, vaikka se yksilötasolla voikin olla vakavaa. Jonkinlaista valintaa luulisi olevan sellaisia piirteitä kohtaan, jotka edesauttavat sukusiitoksen välttämistä - tällaisia ovat juuri synnynnäinen dispersaali, mutta myös lähisukulaisten tunnistaminen ja niiden välttäminen pariutumisessa ("genetic combatibility hypothesis" eli geneettinen yhteensopivuushypoteesi).
Geneettinen yhteensopivuushypoteesi auttaa selittämään sitä, miksi sosiaalisesti monogamisten eli yksiavoisten eläinten naaraat aktiivisesti hakevat parin ulkopuolisia paritteluita ("extra pair copulations", EPC). Sosiaalisen monogamian ja geneettisen polygamian (moniavioisuuden) yhdistely on yleistä eritoten linnuilla. Mahdollista on myös se, ettei lähisukulaisia välttämättä tunnisteta, vaan linnut käyvät vieraissa lisätäkseen poikastensa geneettistä diversiteettiä ja laatua huolimatta siitä onko oma sosiaalinen kumppani läheisempää tai kaukaisempaa sukua.
Populaation elinkykyyn voi vaikuttaa mm. parin ulkopuolisten parittelujen määrä. Jos naaraat eivät parittele geneettisesti samankaltaisten koiraiden kanssa, populaation minimi elinkelpoinen koko voi olla pienempi kuin jos pariutuminen olisi satunnaista, eli populaatio pärjää mahdollisesti paremmin pienempänä silloin, kun naaraat suosivat geneettisesti erilaisia koiraita. Toisaalta, jos populaatiossa on "seksikkäitä", hyviä koiraita, jotka pääsevät parittelemaan useammin kuin muut koiraat ja jolloin niiden geenien osuus geenipoolissa on suhteessa suurempi kuin muiden koiraiden, efektiivinen populaatiokoko pienenee. Efektiivinen populaatiokoko tarkoittaa sellaista populaatiokokoa, jonka yksilöt osallistuvat lisääntymiseen, ei siis populaation oikeaa kokoa (esimerkiksi vanhat ja nuoret yksilöt eivät kuulu efektiiviseen populaatioon). Tällöin geneettinen stokastisuus vaikuttaa populaation tulevaisuuteen enemmän kuin jos pariutuminen olisi täysin satunnaista.
Tarkempia tutkimuskysymyksiä ovat:
1. Mikä edistää ja saa aikaan paikkauskollisuutta? Onko dispersoivilla ja paikkalinnuilla eroja kelpoisuudessa?
2. Vaikuttaako epäsymmetria (tai sen puuttuminen) demografiaan eli populaation kokoon liittyvissä asioissa (kuolleisuudessa, syntyvyydessä, tulo- ja lähtömuutossa) populaation kasvuun ja kehitykseen?
3.Vaikuttaako synnynnäinen paikkauskollisuus sukusiitoksheikkouteen?
4. Mikä osa parinvalinnalla, sekä sosiaalisella että geneettisellä, on sukusiitoksen välttelyssä?
5. Riippuuko mikään näistä piirteistä populaatiokoosta?
Tutkimuksia varten pitää tehdä empiirisiä testejä luonnonpopulaatioilla. Onneksi nykyään, molekulaaristen ja laskennallisten työkalujen kehittymisen myötä, on entistä helpompaa pystyä arvioimaan mm. migraation todellista määrää. Uhanalaisia lajeja tai populaatioita tutkittaessa saadaan tärkeää tietoa, jota voidaan sitten soveltaa käytännössä kansainvälisiin luonnonsuojeluohjelmiin.
Siinäpä melkoinen paketti tälle kerralle! :) Melko pintapuolinen katsaushan tämä, pituudestaan huolimatta, vielä oli, mutta pääpiirteissään minun tutkimukseni on tätä - tai ainakin osa tästä. Toivottavasti sitä oli mielenkiintoista lukea (ja toivottavasti jaksoitte pysyä mukana loppuun saakka). Hyvää ja aurinkoista viikonloppua kaikille, me lähdetään poimiman vattua ja keräämään sieniä koko viikonlopuksi.
Nelli
maanantai 2. elokuuta 2010
Hei!
Olen ollut kesälomalla viime viikot, mutta tänään on elokuun kunniaksi palattava takaisin sorvin ääreen. Ajattelin tässä kirjoituksessa vertailla omaa tutkimustani muiden maiden ahmatutkimukseen.
Ahman levinneisyys on sirkumpolaarinen ulottuen Euroopasta Aasian halki aina Pohjois-Amerikkaan. Koska olen itse perehtynyt parhaiten Suomen lisäksi ruotsalaisten ja norjalaisten tekemään ahmatutkimukseen, keskityn tässä kirjoituksessa vertailemaan pääasiassa näitä maita.
Suomessa ahmatutkimus on painottunut Lappiin (mm. Erkki Pullaisen tutkimukset Värriön tutkimusasemalla), eikä eteläisempien metsäalueiden ahmoja, joita itse tutkin, ole aiemmin tarkasteltu ollenkaan. Ennen omaa tutkimustani Suomessa oli pannoitettu ainoastaan kolme ahmaa, eikä niistäkään saatu dataa irti teknisten ongelmien vuoksi. Suomen ahmatutkimus on siis vielä aivan lapsenkengissä.
Toisin on Ruotsissa ja Norjassa! Norjassa esimerkiksi oli vuoteen 2005 mennessä pannoitettu lähes 250 ahmaa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää ottaen huomioon Norjalle tärkeän lammaselinkeinon, jota ahman katsotaan häiritsevän tietyillä alueilla. Onhan Suomessakin ahmatutkimus keskittynyt alueelle, jolla ahman nähdään uhkaavan paikallista elinkeinoa (poronhoitoalue). Mielestäni tutkimustarpeita ei kuitenkaan pitäisi kartoittaa pelkästään taloudellisten intressien perusteella. Vaikka metsäalueiden ahmat eivät aiheuta minkäänlaista harmia ihmiselle, koen tutkimukseni silti tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Toki täytyy muistaa, että Norjassa ja Ruotsissa ahmakannat ovat suuremmat kuin Suomessa (Norja: ~270, Ruotsi: ~320, Suomi: ~130), mikä myös voi aiheuttaa suurempaa tutkimuspainetta lajia kohtaan.
Omassa tutkimussuunnitelmassani on joitakin samantyyppisiä tutkimuksia, mitä Norjassa on tehty aikaisemmin. Moni onkin kysynyt, miksi samat asiat täytyy tutkia uudestaan suomalaisilla ahmoilla. No, ero onkin siinä, että Norjassa kyseiset tutkimukset on tehty tunturialueen ahmoilla ja itse taas valitsen tutkimukseeni poronhoitoalueen eteläpuolella eläviä metsäahmoja. Erityisesti tutkittaessa ahman ravinnonkäyttöä sillä on väliä, minkälaisella alueella elävää ahmaa tutkii.
Olen jonkin verran ollut yhteydessä muiden maiden ahmatutkijoihin ja pidän tällaista yhteydenpitoa erittäin antoisana ja mielenkiintoisena. Olen mm. kysellyt hiukan ahman nukutuskäytännöistä ja yleensäkin kokemuksia pannoituksesta. Yksi käytännön ero Suomen ja Norjan välillä on se, että Norjassa nukutus ammutaan ahmaan helikopterista käsin ja myös osa seurannasta tapahtuu helikopteria käyttäen. Metsämaastossa toki helikopterista ei olisikaan paljon hyötyä. On kuitenkin kuvaavaa, että samalla kun Suomessa keskustellaan muutaman pelastushelikopterin tarpeellisuudesta ja rahoituksesta Norjassa liikenee useampiakin helikoptereita suurpetotutkimukseen ;)
Mukavaa elokuuta kaikille!
Anni
Olen ollut kesälomalla viime viikot, mutta tänään on elokuun kunniaksi palattava takaisin sorvin ääreen. Ajattelin tässä kirjoituksessa vertailla omaa tutkimustani muiden maiden ahmatutkimukseen.
Ahman levinneisyys on sirkumpolaarinen ulottuen Euroopasta Aasian halki aina Pohjois-Amerikkaan. Koska olen itse perehtynyt parhaiten Suomen lisäksi ruotsalaisten ja norjalaisten tekemään ahmatutkimukseen, keskityn tässä kirjoituksessa vertailemaan pääasiassa näitä maita.
Suomessa ahmatutkimus on painottunut Lappiin (mm. Erkki Pullaisen tutkimukset Värriön tutkimusasemalla), eikä eteläisempien metsäalueiden ahmoja, joita itse tutkin, ole aiemmin tarkasteltu ollenkaan. Ennen omaa tutkimustani Suomessa oli pannoitettu ainoastaan kolme ahmaa, eikä niistäkään saatu dataa irti teknisten ongelmien vuoksi. Suomen ahmatutkimus on siis vielä aivan lapsenkengissä.
Toisin on Ruotsissa ja Norjassa! Norjassa esimerkiksi oli vuoteen 2005 mennessä pannoitettu lähes 250 ahmaa. Tämä on toisaalta ymmärrettävää ottaen huomioon Norjalle tärkeän lammaselinkeinon, jota ahman katsotaan häiritsevän tietyillä alueilla. Onhan Suomessakin ahmatutkimus keskittynyt alueelle, jolla ahman nähdään uhkaavan paikallista elinkeinoa (poronhoitoalue). Mielestäni tutkimustarpeita ei kuitenkaan pitäisi kartoittaa pelkästään taloudellisten intressien perusteella. Vaikka metsäalueiden ahmat eivät aiheuta minkäänlaista harmia ihmiselle, koen tutkimukseni silti tärkeäksi ja tarpeelliseksi. Toki täytyy muistaa, että Norjassa ja Ruotsissa ahmakannat ovat suuremmat kuin Suomessa (Norja: ~270, Ruotsi: ~320, Suomi: ~130), mikä myös voi aiheuttaa suurempaa tutkimuspainetta lajia kohtaan.
Omassa tutkimussuunnitelmassani on joitakin samantyyppisiä tutkimuksia, mitä Norjassa on tehty aikaisemmin. Moni onkin kysynyt, miksi samat asiat täytyy tutkia uudestaan suomalaisilla ahmoilla. No, ero onkin siinä, että Norjassa kyseiset tutkimukset on tehty tunturialueen ahmoilla ja itse taas valitsen tutkimukseeni poronhoitoalueen eteläpuolella eläviä metsäahmoja. Erityisesti tutkittaessa ahman ravinnonkäyttöä sillä on väliä, minkälaisella alueella elävää ahmaa tutkii.
Olen jonkin verran ollut yhteydessä muiden maiden ahmatutkijoihin ja pidän tällaista yhteydenpitoa erittäin antoisana ja mielenkiintoisena. Olen mm. kysellyt hiukan ahman nukutuskäytännöistä ja yleensäkin kokemuksia pannoituksesta. Yksi käytännön ero Suomen ja Norjan välillä on se, että Norjassa nukutus ammutaan ahmaan helikopterista käsin ja myös osa seurannasta tapahtuu helikopteria käyttäen. Metsämaastossa toki helikopterista ei olisikaan paljon hyötyä. On kuitenkin kuvaavaa, että samalla kun Suomessa keskustellaan muutaman pelastushelikopterin tarpeellisuudesta ja rahoituksesta Norjassa liikenee useampiakin helikoptereita suurpetotutkimukseen ;)
Mukavaa elokuuta kaikille!
Anni
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Vakituisen työn ihanuudesta
Pahoittelen viime viikon blogihiljaisuutta! Olin inttervepin ulottumattomissa.
Yliopiston peruspalkoista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä: ne ovat koulutuspohjaan nähden naurettavan pieniä. Niin se näyttää ammattijärjestöjen suosituksiin ja erilaisiin keskipalkkatutkimuksiin verrattuna olevan. Vuosikausia opiskelijabudjetilla elettyäni vakituiset tulot kuitenkin tuntuvat minusta edelleen käsittämättömän hienoilta. Rahaa jää joka kuukausi vuokran ja ruokamenojen jälkeen vähän käteenkin. Menoni eivät ole mitenkään hirveästi kasvaneet, nyt vain mietin ostoksia vähemmän ja budjetoin asioita vain harvakseltaan. Mitäs pienistä tuloista kun on pienet menot. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että en omista sellaista rahareikää kuin auto, eikä minulla ole asuntolainaa. Opintolaina kyllä on, ja se raksuttaa korkoa koko ajan. Sen takaisinmaksusta pitäisi uskaltautua juttelemaan vielä tälle vuodelle… Siihen ne ylimääräiset pennoset taitavat vastaisuudessa sitten mennä. Mutta joka tapauksessa olen tavattoman onnellinen siitä, että saan pienen palkkani joka kuukausi.
Toinen ihana asia näissä savottahommissa ovat lomapäivät. Minulle kertyy ihan oikeaa lomaa, jota ei tarvitse käyttää kesätöitä tehden jottei menettäisi kattoa päänsä päältä! Miten uskomatonta! Palasin alkuviikosta kesälomaltani. Tämä viikko onkin mennyt palautuessa, mutta ei puhuta siitä. Jotenkin sitä tuntee kuuluvansa oikeiden ihmisten kastiin kun voi istua ilman paitaa pihakeinussa ja keskustella muiden töissä käyvien kanssa lomapäivistä, palkasta ja muista työjutuista. Tähän asti olen saanut oikeilta ihmisiltä vain vinoja katseita kun olen sanonut jotain tyyliin: ”No, syksyllä alkaa kuudes vuosi yliopistolla. Eikä mitään hajua siitä, millin valmistun. Kunhan tässä saan hommat kasaan.” Tuo kuulostaa varmasti siltä, että olen vain maannut vuositolkulla opiskelija-asuntosäätiön solussa ja nostanut opiskelijaetuuksia. Takuulla duunaria vituttaa. Työpaikan myötä olen lopulta kohonnut tähän ”oikea, kunnollinen veronmaksaja” -kategoriaan. Nyt minua voi katsoa vähän vähemmän pitkin nenänvartta. Paitsi että tienaan pienen ikuisuuden opiskeltuani vähemmän kuin amiksen käyneet muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen. Säälittäväähän se on.
No joo, näin loman jälkeen minulla ei juuri ole tämän mielekkäämpää asiaa. Torakankoulutushärvelini komponenttitilaus on myöhässä, ihmiset ovat lomalla minun aivoni vielä täysin kesäajassa. Juuri nyt se ei jaksa edes harmittaa.
Nauttikaa kesästä, lukijat!
Kesäpörriäisterkuin,
Yliopiston peruspalkoista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä: ne ovat koulutuspohjaan nähden naurettavan pieniä. Niin se näyttää ammattijärjestöjen suosituksiin ja erilaisiin keskipalkkatutkimuksiin verrattuna olevan. Vuosikausia opiskelijabudjetilla elettyäni vakituiset tulot kuitenkin tuntuvat minusta edelleen käsittämättömän hienoilta. Rahaa jää joka kuukausi vuokran ja ruokamenojen jälkeen vähän käteenkin. Menoni eivät ole mitenkään hirveästi kasvaneet, nyt vain mietin ostoksia vähemmän ja budjetoin asioita vain harvakseltaan. Mitäs pienistä tuloista kun on pienet menot. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että en omista sellaista rahareikää kuin auto, eikä minulla ole asuntolainaa. Opintolaina kyllä on, ja se raksuttaa korkoa koko ajan. Sen takaisinmaksusta pitäisi uskaltautua juttelemaan vielä tälle vuodelle… Siihen ne ylimääräiset pennoset taitavat vastaisuudessa sitten mennä. Mutta joka tapauksessa olen tavattoman onnellinen siitä, että saan pienen palkkani joka kuukausi.
Toinen ihana asia näissä savottahommissa ovat lomapäivät. Minulle kertyy ihan oikeaa lomaa, jota ei tarvitse käyttää kesätöitä tehden jottei menettäisi kattoa päänsä päältä! Miten uskomatonta! Palasin alkuviikosta kesälomaltani. Tämä viikko onkin mennyt palautuessa, mutta ei puhuta siitä. Jotenkin sitä tuntee kuuluvansa oikeiden ihmisten kastiin kun voi istua ilman paitaa pihakeinussa ja keskustella muiden töissä käyvien kanssa lomapäivistä, palkasta ja muista työjutuista. Tähän asti olen saanut oikeilta ihmisiltä vain vinoja katseita kun olen sanonut jotain tyyliin: ”No, syksyllä alkaa kuudes vuosi yliopistolla. Eikä mitään hajua siitä, millin valmistun. Kunhan tässä saan hommat kasaan.” Tuo kuulostaa varmasti siltä, että olen vain maannut vuositolkulla opiskelija-asuntosäätiön solussa ja nostanut opiskelijaetuuksia. Takuulla duunaria vituttaa. Työpaikan myötä olen lopulta kohonnut tähän ”oikea, kunnollinen veronmaksaja” -kategoriaan. Nyt minua voi katsoa vähän vähemmän pitkin nenänvartta. Paitsi että tienaan pienen ikuisuuden opiskeltuani vähemmän kuin amiksen käyneet muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen. Säälittäväähän se on.
No joo, näin loman jälkeen minulla ei juuri ole tämän mielekkäämpää asiaa. Torakankoulutushärvelini komponenttitilaus on myöhässä, ihmiset ovat lomalla minun aivoni vielä täysin kesäajassa. Juuri nyt se ei jaksa edes harmittaa.
Nauttikaa kesästä, lukijat!
Kesäpörriäisterkuin,
perjantai 9. heinäkuuta 2010
Rengastusta
Hei, Nelli täällä taas! Emme saaneet vierailevaa tähteä paikalle, joten tuuraan, tämän kerran.
Onkin jänniä uutisia, pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa rengastushommiin viikko sitten! Lähdimme perjantaiaamuna kohti Kattilankallaa, piskuista saarta Hailuodon koillispuolella. Siellä oli kuulemma ollut lapinsirrejä... Oli kova tuuli, ja melkoinen aallokko, ainakin veneessä tottumattomalle olijalle. Matka kesti lähemmäs puoli tuntia, jonka aikana aamiainen kääntyili hauskasti masussa.
Näimme lapinsirrin melkein heti veneestä maihin astuttuamme. Sitä vähän aikaa seurattuamme löysimme myös ensimmäisen pesän, mutta se oli tallottu. Pesä oli aivan kävelypolun vieressä, joten joku polulta poikennut kulkija oli vahingossa astunut sen päälle. Harmi.
Tallottu lapinsirrin pesä ja lapinsirriemo.
Jatkoimme kuitenkin lapinsirrin seuraamista ja löysimme pian toisen pesän, jossa oli neljä ihan kokonaista munaa. Saimme lapinsirrin verkolla kiinni, ja rengastettua - tässä vaiheessa vielä tarkkailin toimenpidettä silmä kovana. Jotta minäkin oppisin rengastuksen jalon taidon, ohjaajani päätti että nyt etsitään vieressä varoittelevien karikukkojen poikaset ja pannaan niille renkaat jalkaan. Niin me sitten teimme, löysimme kaikki neljä poikasta. Ymmärrän nyt, miksi karikukon poikasilla on helppo harjoitella rengastusta; itse poikanen oli melko pieni rääpäle, mutta sen jalat ovat kaksi kertaa pidemmät ja hurjan paksut. Toisaalta, rengas oli myös melko jytkäle, ja sen kiinni saaminen vaati tosissaan voimaa.
Nelli rengastaa.
Minua jännitti ihan hirveästi, jalka puutui, kasvot menivät kurttuun... Onnistuin vasta neljännellä poikasella saamaan renkaan kokonaan itse kiinni, ensimmäisissä kolmessa auttoi työkaverini Robert. Saimme kiinni myös emot houkuttelemalla niitä nauhurista kuuluvilla poikasten äänillä (toinen emoista hautoi kovasti nauhuria kun menimme hakemaan sen verkon alta). Näin pääsin rengastamaan myös aikuisen linnun, mikä oli jossain mielessä helpompaa - ei tarvinut pelätä linnun menevän rikki - mutta kuitenkin hankalampaa - minun pienillä kätösilläni linnun piteleminen oli vaikeaa.
Karikukkoemon rengastus.
Nyt se on sitten tehty, minun rengastajanurani alkanut! Olo tuntuu hienolta.
Karikukon pentu, rengas jalassaan. :)
Hyvää kesän jatkoa!
Nelli
Onkin jänniä uutisia, pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa rengastushommiin viikko sitten! Lähdimme perjantaiaamuna kohti Kattilankallaa, piskuista saarta Hailuodon koillispuolella. Siellä oli kuulemma ollut lapinsirrejä... Oli kova tuuli, ja melkoinen aallokko, ainakin veneessä tottumattomalle olijalle. Matka kesti lähemmäs puoli tuntia, jonka aikana aamiainen kääntyili hauskasti masussa.
Näimme lapinsirrin melkein heti veneestä maihin astuttuamme. Sitä vähän aikaa seurattuamme löysimme myös ensimmäisen pesän, mutta se oli tallottu. Pesä oli aivan kävelypolun vieressä, joten joku polulta poikennut kulkija oli vahingossa astunut sen päälle. Harmi.
Tallottu lapinsirrin pesä ja lapinsirriemo.
Jatkoimme kuitenkin lapinsirrin seuraamista ja löysimme pian toisen pesän, jossa oli neljä ihan kokonaista munaa. Saimme lapinsirrin verkolla kiinni, ja rengastettua - tässä vaiheessa vielä tarkkailin toimenpidettä silmä kovana. Jotta minäkin oppisin rengastuksen jalon taidon, ohjaajani päätti että nyt etsitään vieressä varoittelevien karikukkojen poikaset ja pannaan niille renkaat jalkaan. Niin me sitten teimme, löysimme kaikki neljä poikasta. Ymmärrän nyt, miksi karikukon poikasilla on helppo harjoitella rengastusta; itse poikanen oli melko pieni rääpäle, mutta sen jalat ovat kaksi kertaa pidemmät ja hurjan paksut. Toisaalta, rengas oli myös melko jytkäle, ja sen kiinni saaminen vaati tosissaan voimaa.
Nelli rengastaa.
Minua jännitti ihan hirveästi, jalka puutui, kasvot menivät kurttuun... Onnistuin vasta neljännellä poikasella saamaan renkaan kokonaan itse kiinni, ensimmäisissä kolmessa auttoi työkaverini Robert. Saimme kiinni myös emot houkuttelemalla niitä nauhurista kuuluvilla poikasten äänillä (toinen emoista hautoi kovasti nauhuria kun menimme hakemaan sen verkon alta). Näin pääsin rengastamaan myös aikuisen linnun, mikä oli jossain mielessä helpompaa - ei tarvinut pelätä linnun menevän rikki - mutta kuitenkin hankalampaa - minun pienillä kätösilläni linnun piteleminen oli vaikeaa.
Karikukkoemon rengastus.
Nyt se on sitten tehty, minun rengastajanurani alkanut! Olo tuntuu hienolta.
Karikukon pentu, rengas jalassaan. :)
Hyvää kesän jatkoa!
Nelli
perjantai 2. heinäkuuta 2010
Ei aina niin hohdokasta
Hei!
Lupailin jo viime viikolla, että kirjoittaisin seuraavalla kerralla ulosteanalyysistä, joka on siis varsin merkittävä menetelmä tutkiessani ahman ravinnonkäyttöä. Lisäksi myös myös haaskojen ja muiden ahman jäljiltä löytyvien ruokailupaikkojen perusteella voi päätellä jotain ahman ruokavaliosta. Aina ei vaan pysty sanomaan varmaksi, onko ahma tappanut ja syönyt kyseiseltä haaskalta, vai vaan poikennut katsomaan sitä jonkun muun lajin hoitaessa varsinaisen saalistuksen. Erityisesti kesällä, kun lumijäljistä ei voi päätellä, mitkä lajit haaskalla ovat vierailleet, tämä on merkittävä ongelma. Siksi ulosteanalyysi on luotettavampi menetelmä ahman ravinnonkäyttöä tutkittaessa.
Ulosteita olen kerännyt tähän mennessä seuraamalla sekä pannoitettua Eeki-ahmaa että talvella erinäisten ei-pannoitettujen ahmojen lumijälkiä. Talvella ulosteet on melko helppo havaita valkoiselta hangelta, mutta kesällä joutuukin sitten tiirailemaan melko tarkasti maata. Tässä apuna työskentelevästä koirasta onkin melkoisesti apua. Omalle 11 kuukautta vanhalle Johka-koiralle olenkin opettanut jo etsi-käskyn, joten seuraavalla maastokaudella minun ei tarvitse enää olla yksin kakkoja etsimässä :) Allaolevassa kuvassa Johka tutustuu pikkupentuna ahman jälkiin Sonkajärvellä.
Kerätyt kakat menevät pakastimeen, ja ennen varsinaista analysointia ulosteita pidetään vielä -80 asteessa käsittelyn turvallisuuden varmistamiseksi. Ennen varsinaista kakkapesua ulosteista otetaan pienet nokareet DNA-näytteitä varten. Tämän jälkeen ulosteet sulatetaan ja niitä aletaan yksi kerrallaan pesemään verkkopohjaisessa siiviläkattilassa (verkon silmäkoko 0,5 mm) (kts. allaoleva kuva).
Tällöin mm. suolen epiteelin ruskea aines huuhtoutuu pois ja jäljelle kattilaan jäävät kaikki halkaisijaltaan 0,5 mm suuremmat makrokomponentit, kuten karvat, luut ja NFI (non food item) – partikkelit, kuten hiekka ja neulaset. Allaolevassa kuvassa näkyy "pesty kakka". Tämä ahma näyttäisi syöneen jäniksen vaaleista karvoista päätellen.
Pesun jälkeen kattilaan jääneet komponentit kerätään paperipusseihin kuivatusta varten. Karvat ja muut pitää kuivattaa, jotta saalislajien varsinainen tunnistaminen mikroskooppipreparaattien avulla onnistuisi. Karvapussit ovat uunissa 1-2 vuorokautta, jonka jälkeen alkaa ahkera mikroskopointi. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla!
Anni
Lupailin jo viime viikolla, että kirjoittaisin seuraavalla kerralla ulosteanalyysistä, joka on siis varsin merkittävä menetelmä tutkiessani ahman ravinnonkäyttöä. Lisäksi myös myös haaskojen ja muiden ahman jäljiltä löytyvien ruokailupaikkojen perusteella voi päätellä jotain ahman ruokavaliosta. Aina ei vaan pysty sanomaan varmaksi, onko ahma tappanut ja syönyt kyseiseltä haaskalta, vai vaan poikennut katsomaan sitä jonkun muun lajin hoitaessa varsinaisen saalistuksen. Erityisesti kesällä, kun lumijäljistä ei voi päätellä, mitkä lajit haaskalla ovat vierailleet, tämä on merkittävä ongelma. Siksi ulosteanalyysi on luotettavampi menetelmä ahman ravinnonkäyttöä tutkittaessa.
Ulosteita olen kerännyt tähän mennessä seuraamalla sekä pannoitettua Eeki-ahmaa että talvella erinäisten ei-pannoitettujen ahmojen lumijälkiä. Talvella ulosteet on melko helppo havaita valkoiselta hangelta, mutta kesällä joutuukin sitten tiirailemaan melko tarkasti maata. Tässä apuna työskentelevästä koirasta onkin melkoisesti apua. Omalle 11 kuukautta vanhalle Johka-koiralle olenkin opettanut jo etsi-käskyn, joten seuraavalla maastokaudella minun ei tarvitse enää olla yksin kakkoja etsimässä :) Allaolevassa kuvassa Johka tutustuu pikkupentuna ahman jälkiin Sonkajärvellä.
Kerätyt kakat menevät pakastimeen, ja ennen varsinaista analysointia ulosteita pidetään vielä -80 asteessa käsittelyn turvallisuuden varmistamiseksi. Ennen varsinaista kakkapesua ulosteista otetaan pienet nokareet DNA-näytteitä varten. Tämän jälkeen ulosteet sulatetaan ja niitä aletaan yksi kerrallaan pesemään verkkopohjaisessa siiviläkattilassa (verkon silmäkoko 0,5 mm) (kts. allaoleva kuva).
Tällöin mm. suolen epiteelin ruskea aines huuhtoutuu pois ja jäljelle kattilaan jäävät kaikki halkaisijaltaan 0,5 mm suuremmat makrokomponentit, kuten karvat, luut ja NFI (non food item) – partikkelit, kuten hiekka ja neulaset. Allaolevassa kuvassa näkyy "pesty kakka". Tämä ahma näyttäisi syöneen jäniksen vaaleista karvoista päätellen.
Pesun jälkeen kattilaan jääneet komponentit kerätään paperipusseihin kuivatusta varten. Karvat ja muut pitää kuivattaa, jotta saalislajien varsinainen tunnistaminen mikroskooppipreparaattien avulla onnistuisi. Karvapussit ovat uunissa 1-2 vuorokautta, jonka jälkeen alkaa ahkera mikroskopointi. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla!
Anni
Tilaa:
Kommentit (Atom)