Är aa dee

Perjantaita!

Islannista on kotiuduttu. Tuntuu että reissusta on ikuisuus, vaikka tulin takaisin Ouluun vasta vähän yli kuukausi sitten. Aika menee nopeasti, kun on paljon tekemistä - ja tekemistä on ollut todella paljon. Väikkäri etenee vauhdilla, ja pitkästä aikaa on ihan positiivinen fiilis. Seuraavat artikkelit (kaksi kipaletta) alkavat olla sillä mallilla että saamme ne lähetettyä arvioitavaksi alkuvuonna, väikkärin Kiitokset-osio on valmis (jostainhan sitä täytyy aloittaa, heh), väikkärin yhteenvetoakin olen jo kirjoittanut monta sivua. Vaikka marraskuu (ja tähän mennessä joulukuukin) on ollut yhtä pimeyttä, märkyyttä ja kurjuutta (kuvaannollisesti), eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu.

Työhommat Islannissa sujuivat lopulta hyvin. Alussa oli ongelmia tarvittavien laboratoriotarvikkeiden saamisessa, minkä vuoksi työt meinasivat viivästyä. Koska aikani Islannissa oli erittäin rajallinen, keksimme pikapikaa toisen projektin, jota aloin työstää: pääsin (änkesin väkisin) mukaan ddRAD-sekvensointiprojektiin. ddRAD tulee sanoista "double digestion Restriction-site Associated DNA-sequencing", eli suomeksi sanottuna kutakuinkin näin: kahdella eri restriktio- eli pilkkojaentsyymillä pätkittyjen DNA-palasten sekvensointi. Olin innoissani, ja mieleeni muistui hyvin, miksi valmistuin aikoinani geneetikoksi. Jännittävää! Kutakuinkin seuraavan kuvan "What I say I do" -kohdan mukaiset fiilikset mulla oli; niin jännittävää oli päästä oppimaan jotain ihan uutta ja erittäin geneettistä. 

RAD-sekvensointi on yksi uuden sukupolven sekvensointimenetelmistä, joiden osaamista nykypäivän geneetikoilta melkeinpä kaikkialla vaaditaan. Tulevaisuuttakin ajatellen oli siis erinomaista että tämmöinen projekti osui kohdalle.

RAD-menetelmässä jokaisen tutkittavan yksilön, tässä tapauksessa merisirrien, genominen DNA pilkotaan tuhansiin ja taas tuhansiin osiin, joista kaikki sekvensoidaan (DNA:n emäsjärjestys selvitetään). Menetelmä on suunniteltu niin, että jokainen yksilö on sekvensoinnin jälkeen tunnistettavissa ja erotettavissa toisistaan, joten RAD:ia voidaan käyttää vaikkapa isyysanalyyseissä vertailtaessa vanhempia ja jälkeläisiä keskenään. Yksilötason lisäksi RAD:ia käytetään isommassa mittakaavassa populaatioita tutkittaessa (esimerkiksi geneettistä populaatiorakennetta selvitettäessä). Sain kahden viikon aherruksen tuloksena RAD:in sekvensointia vaille valmiiksi (itse sekvensoinnista huolehtii paikallinen laboratorioyritys, jossa näytteet ovat nyt ajettavana).

RAD-sekvensoinnin lisäksi valmistelin 130 merisirriyksilön DNA-näytteet mikrosatelliittien avulla tapahtuvaa isyysanalyysiä varten. Mikrosatelliittiajot hoitaa samainen laboratorioyritys, jossa sekvenssit ovat odottelemassa vuoroaan. Alkuvuodesta sekä sekvensoinnit että mikrosatelliitit ovat valmiita, ja tarkoituksenani on lähteä Islantiin uudestaan aineistoa analysoimaan. Käytännössä en vielä osaa sanoa milloin ehdin reissuun, koska etusijalla on nyt oma väitöskirja. Mutta asia selvinnee kevättalven mittaan.

Kirjoittelen parhaillaan RAD-sekvensoinnista yksityiskohtaista protokollaa, jonka julkaisen täälläkin, kunhan saan sen valmiiksi. Asiasta kiinnostuneet voivat täten tutustua menetelmään lähemmin. Ollaanpa tänne meidän omalle eläinmuseollekin suunnittelemassa RAD-projekteja, joihin toivon pääseväni mukaan nyt kun minulla jonkinlainen näppituntuma asiaan on.

Nyt tämän viikon hommat pakettiin ja pikkujoulujen viettoon. Ja maanantaina sitten juhlimaan Annaa! Oi että olen innoissani.

Nelli

Junaterveiset piitkästä aikaa!

Iltaa,

Samaan aikaan kun toiset kananpojat on pullahtelemassa piakkoin yliopistouunista ulos, täälä tosiet vielä jahkailee aivan samojen askareiden parissa kuin viime kirjoittamallakin. Osuvasti näin syksyn teemaan kirjoittelen taas liikkuvasta kulkuvälineestä:/, matkatahti on tosin hidastunut kesän jälkeen ja saa vielä hiljentyä lissääkin – enkä pistä pahaksi! 

Työsarkamalla syksyyn on kuulunut sen saman ensimmäisen artikkelin hiomista loppusuoralle ja labra-puristusta, jolle ei näy loppua edessäpäinkään. . . Porokonferenssi ei mennytkään itkuksi, niin kuin etukäteen uumoilin. Sain esitettäväksi Marian julkaistun artikkelin tulokset, ja tämä taisi olla neljäs esitys samasta tematiikasta. Sen sijaan esiintyminen siellä ja muualla menee aikalailla touhotuksen piikkiin – aina loppuu aika tai jää käyttämättä, tulee jaariteltua liikaa tai unohtuu tärkeitä.  Pitäisi varmaan taas mennä meidän laitoksen omaan seminaariin, jossa voisi taas palautua mieleen, että yleisö harvoin on niin kriittinen ja arvosteleva kuin mitä itse itselle on.

Artikkelin hiominen sen sijaan on ollut kivaa ja antoisaa. Meitä on siinä kolme kirjoittajaa ja tähän asti olemme työstäneet tekstin kaikki vaiheet sähköpostin välityksellä. Nyt tänään olin ohjaajani (tai oikeastaan ohjaajani vanhempien) luona päivätöissä, ja työstimme viimoisia silauksia juttuun kasvotusten. Oltiin molemmat liekeissä siitä, miten nopeaa yhdessä tekeminen olikaan saman pöydän ääreltä. Aiemmin muutama paperiliuska ei ole riittänyt siinä vaiheessa kun olemme kommentoineet toistemme kommentteja tekstistä,  ja siihen verrattuna itse tekstiin päätyvä kirjoitus on ollut alkuverryttelyä sormijumpalle näppäimistön päällä… Kyllähän se on hyvää harjoitusta perustella kaikki kirjallisesti, mutta tämän päivän jälkeen olen aivan hämilläni, kuinka nopeaa ymmärrys voi olla, kun sanojen lisäksi piirtää käsillä ja änkyröi, skrollailee näyttöä ja osoitellee käyriä. Ehkä siihen myös hieman auttoi muutaman kuukauden kestänyt alustus yhteisestä sävelestä… 

Vaikka artikkelin teksti on nyt heitellyt monesti kierroksia yli ja ympäri, sanoma siinä on yhä pysynyt samana. Sain siis käyttööni 19 vuotta vanhan maastokokeen, joka on maastokokeiden maailmassa jo melkoinen vanhus. Kokeessa osaa ruuduista on lämmitetty puoliavoimien kasvihuonekammioiden avulla ja osalta ruuduista on taas leikattu sen valtalajin, mustikan, lehtiä vuosittain kaikkien 19 vuoden läpi. Leikkaamisen kautta variksenmarja on yleistynyt ja korvannut mustikan aseman valtalajina. Samankaltaista kasvillisuusmuutosta on havaittu myös herbivorian myötä, jossa ravinnerikkaat kesävihannat pensaat korvautuvat hyvin puolustautuneilla ikivihreillä varvuilla. Siispä leikkaamalla uskomme voivamme arvioida valikoivan herbivorian seurauksia. Herbivorian on samoiten väitetty vähentävän ekosysteemin varastoiman hiilen määrää, sillä kasvibiomassaa poistuu alalta. Tässä kokeessa leikkaaminen ei kuitenkaan vähentänyt hiilen määrää kokonaisuudessaan, sillä ikivihreissä kasveissa on suurempi määrä hiiltä sitoutuneena typen yksikköä kohden. Aika jännä tulos, joka viestii, että jopa karuilla aloilla herbivoria ei välttämättä ole hiilenkierrolle pahasta.

Artikkelin ohella puuhaillusta labratyöstä ei taida olla mitään uutta, saati jännittävää kerrottavaa: vieläkin erottelen sammalten ja

jäkälien palasia maastosta ottamistani pohjakerroksen näytteistä. Kuvittelin, että tämä vaihe olisi ollut ohi jo kuukausi sitten, mutta työ on edennyt todella hitaasti. Osasyynä voi olla, että olen kehitellyt hyviä syitä, mihin kaikkeen tärkeämpään aikansa voi kuluttaa. Ensi viikolla pitää tosin jollain taktiikalla huijata omat kätöset takaisin pinsettien pariin – olen luvannut että laborantti saa viimein ensimmäisen satsin näytteitä analyyseihin.

Tämän kesän hiilivarastoja

Rentoa viikonloppua minunkin puolesta, seuraavaan kertaan!

-henni

 

Väitöspäivä lähestyy

Iloista perjantaita kaikille!

Tämä on ollut iloisten uutisten päivä, ja pyydänkin nyt anteeksi, jos tällä kirjoituksellani astun Nellin tai Hennin varpaille bloggausasioissa!

Sain tänään väitöskirjani painosta, ja kirjan PDF-versio on luettavissa Oulun Yliopiston kirjaston Jultika -tietokannassa. Väitöstiedote on työn alla, joten eiköhän sekin ilmestyne linjoille ensi viikon aikana. Väitöspäiväksi on varmistunut maanantai, joulukuun 15. Jos olet Linnanmaan suunnalla sinä päivänä, tulehan Kuusamonsaliin puolilta päivin seuraamaan, meneekö kananpojalle jyvät kurkkuun.

Rentouttavaa viikonloppua!

Jännän äärellä

Perjantaita! Onpas edellisestä kerrasta vierähtänyt aikaa! Tuntuu, että vastahan minä kirjoitin, mutta tämä syksy on mennyt niin intensiivisissä ja stressaavissa merkeissä, että ajantaju vähän heittää.

Väitöskirjan yhteenveto on tällä hetkellä esitarkastajilla. Se valmistui ajoissa, tosin teksti on ihan kamalaa, editoimatonta puuroa. Pidän lohtunani työkaverini kokemuksen syvällä rintaäänellä lausumaa mietettä: ”Väikkäri on hetken häpeä, mutta ikuinen kunnia”. Välillä tämän häpeän kanssa on vaikea elää, mutta muistutan itseäni, että kukaan muu kuin esitarkastajat ja vastaväittäjä ei sitä tule koskaan ajatuksella lukemaan.

Esitarkastajat tekeleelleni oli yllättävän helppo löytää, mutta vastaväittäjän saamisessa oli suuria vaikeuksia. Olimme tässäkin asiassa niin myöhään liikkeellä, että ihmisillä alkaa olla loppuvuoden kalenteri täynnä. Aloimme jo pelätä, että joudumme joko kääntymään australialaisten gurujen puoleen (ovat niin kaukana, että tuskin olisivat lähteneet) tai pyytämään jotakuta aihealueeseen perehtymätöntä vastaväittäjäksi. Sitten proffamme muisti, että yksi Australian kovista nimistä on vastikään muuttanut Ruotsiin. Onneksemme herran kalenterissa oli joulukuulla vielä tilaa, joten nyt vaikuttaa vastainttäjäkin olevan jokseenkin varma. Väitöspäivä on alustavasti sovittu joulukuun puoleen väliin.

Matkassa on yhä yksi iso mutka, jossa väitökseni voi vielä lipsahtaa valmiilta uraltaan metsään. Esitarkastajien lausuntojen on ehdittävä tämän kuun 28. päivä olevaan kokoukseen, jos mielin saada kirjalle painatusluvan. Voin sanoa, että jännittää! Jos jotain sattuu ja lausunnot myöhästyvät, koko juttu kosahtaa. Väitöspäivän käytännön järjestelyt on silti pakko aloittaa jo nyt, joten en voi muuta kuin toivoa, että esitarkastajat ehtivät perehtyä tekstiini ajoissa.

Käytännön järjestelyihin kuuluvat tietenkin kaikki valmistumiseen liittyvät paperityöt. Olen käynyt asian tiimoilta turisemassa Fysiikan laitoksen amanuenssin kanssa, ja asioita on setvitty myös sähköpostitse. Opintojen suhteen ei ole ongelmia. Aloitin väitöstyöskentelyni vanhan järjestelmän aikana, joten vaatimuksiini kuuluu 60 opintopistettä jatko-opintoja. Nykyisin vaatimus lienee jossain 20 op:n paikkeilla. Sain aikanaan tähän tutkintoon hyväksi luettua 30 op Manchesterissa suoritettuja neurotieteen opintoja, joten olen saanut käydä kursseja rauhalliseen tahtiin. Yllättävän hyviä kursseja on matkan varrelta löytynytkin, vaikka soveltuvien opintojen löytäminen on kuulemma joillekin jatko-opiskelijoille ollut hankalaa, etenkin vanhojen vaatimusten aikaan.

Ja sitten… Jos ja kun valmistun tälle vuodelle, niin seuraavat työhommat alkavat olla tiedossa. Muutan näillä näkymin helmikuun alussa Ruotsin Lundiin, jossa pääsen tutkimaan yöaktiivisten mehiläisten näköaistia. Projekti on hurjan haastava, mutta työasioissa ei auttane kuin heittäytyä uusiin seikkailuihin, kun sellaisiin mahdollisuuksia aukenee. Tästä kerron ehkä myöhemmin lisää, tai kirjoitan pienen raportin tänne ensi vuonna, jos Kananpojat sen vielä sitten sallivat.

Nyt ei muuta kuin rentouttavaa viikonloppua kaikille! Itse aion rentoutua Oulun sarjakuvafestivaalien merkeissä nyt, kun voin taas kirjoitushommien jälkeen hyvällä omallatunnolla harrastaa.

Konferenssikuulumisia reissun päältä (ja reissufiilistelyä)

Kirpakkaa syksyä arvon lukijat!

Huh, onpas pitänyt kiirettä koko syksyn. Niin kiirettä näköjään etten ole ehtinyt (tai, ehm, muistanut) blogata. Nyt muistan.

Istun Reykjavikissa B&B:ssä juuri islanninponiratsastuksesta ja lammaspaimennuksesta selvinneenä. Saavuin Islantiin perjantai-iltana. Heti eilen, lauantaina, teimme koko päivän mittaisen lintu-, luonto- ja hämmästelyretken maan etelärannalle, mistä syystä aloitankin tämän tarinan kuvilla. Kyllä näissä maisemissa viihtyisi pitempäänkin!

Poikien kanssa lintuja katselemassa. Mukana olivat Islannin yliopiston apulaisprofessori Gunnar, hänen isänsä Hallgrim, paikallinen pankkiiri ja luontoharrastaja Edward sekä biologi Sölvi. Lähdimme bongaamaan mustapäätaskua, mutta se oli jo kadonnut. Niinpä kiertelimme ihmisten puutarhoissa hämmästelemässä punarintoja, järripeippoja, hippiäisiä ja vihervarpusia.

Kuvitelkaapa tuohon kukkulan laelle naali (kyseinen nisäkäs käveli tuosta muutama sekunti aiemmin).















Skogarin vesiputous -selfie. Putous on muistaakseni 60 metriä korkea.
























Vesiputouksen laelle pääsi näppärästi portaita pitkin.

Eyjafjallajökull peittyi Bardabungan ilmoille päästämiin rikkihöyryihin (ja sumuun - ilma oli tosi kostea).


Perjantaina, heti saavuttuani, kävimme tutustumassa Islannin yliopistoon, biologian laitokseen, labraan ja tulevaan työnurkkaukseeni, jossa vietän seuraavat kaksi viikkoa merisirrien geneettisen aineiston parissa. Tapaan huomenaamulla genetiikan professori Snæbjörnin (kyllä, hänen nimensä on Lumikarhu), ja käymme läpi työnkuvani tarkemmin. Matkaan on jo ehtinyt ilmestyä muutama kiemura, vaikken ole vielä edes aloittanut töitä. Kerron mutkista ja niiden suoristamisesta ensi kerralla enemmän.

Ehdin olla kotona ennen islanninreissua vajaan viikon. Sitä ennen vietin viikon Haapsalussa, Viron länsirannalla, jo perinteeksi muodostuneessa kahlaajatutkimusryhmän konferenssissa. 

Työskentelin suhteellisen lepposasti elokuun, minkä jälkeen panikoin suurimman osa syyskuusta konferenssiesitelmän takia. Deadlinet ovat kivoja, koska niitä varten tulee oikeasti tehtyä töitä, mutta miksi kaikki pitää poikkeuksetta tehdä aivan viime hetkellä? Mieleeni muistuva lausahdus "all the work while crying" sopii tähän tapaukseen hyvin.

EDIT (19.10.): Edellinen lause kaipaa täsmennystä. Mielessäni oli siis sitaatti tästä kuvasta:

 




Itse esitelmä meni rauhallisesti ja kirvoitti mukavia keskusteluja. Olin nyt neljättä kertaa saman ryhmän kokouksessa, joten paikalla oli liuta vanhoja tuttuja. Verkostoiduin myös uusiin suuntiin, ja ensi töikseni hommasin itseni ensi heinäkuuksi Islantiin maastotöihin/retkelle mustapyrstökuirien pariin.Tämmöisenä iloisena ja avoimena ihmisenä, joka ehkä puhuu välillä himpun verran liikaa, huomaan ajautuvani usein tilanteisiin, joista saattaa hyvässä lykyssä poikia jotain mukavaa tulevaisuudessa. En esimerkiksi olisi täällä nyt, ellen viime vuonna samaisessa konferenssissa olisi ottanut tosissaan kaverin lausahdusta: "let me know if you ever want to work in Iceland".

Ensi kerralla lisää merisirriprojektin etenemisestä ja talven kuvioista. Sitä ennen, kuten kyltti kuvin kertoo, elä putua.

P.S. Sain väitöskirjani viimeistelyyn vuoden rahoituksen luonnontieteelliseltä tiedekunnalta. Olen siis maisemissa vielä ainakin vuoden - katsotaan sitten, mihin elämä vie.

Nelli

Lyhyt piip sunnuntaille

Sunnuntai-iltaa!

Kappas, viime päivityksestämme on kulunut jo pyöreä kuukausi! Aika siis pikapäivityksellä, tällä kertaa kuvattomalle sellaiselle, koska mulla ei ole kulkenut kameraa mukana kesän jälkeen..

Viimepäivityksen aikoihin mulla loppui maastoreissut, silti menojalka ei ole vielä taantunut Ouluun ja olen tässä opetellut semmoista uutta asiaa kuin etätyöt. Muiden hommien puolesta mulla oli parina viikkona menoa Etelä-Suomeen ja päätin sitten jäädä koko väliajaksi toisille sohville. Mukaan lähti viime keväänä prosessissa ollut – ja kesänä unohduksiin vaipunut – käsikirjoitus, josta uupui kokonaan pohdinta. Ja sitä olen sitten pohtinut!

On ollut hassua tehdä työtä muualla. Varsinkin tuollaista ajatteluhommaa, jossa aina kestää aikaa syventyä siihen, missä oli meneillään. Ja sitten kun juoneen on päässyt kiinni, niin siitä on vaikea irrottautua, koska se pohtiminen jää päälle tahtomattaankin. Se siinä onkin sitten kummallista, koska haluaa myös irrottautua ja tehdä muita asioita – myös semmoisia asioita, mitkä vaativat läsnäoloa, eikä nörtti-zombieita jotka pohtii syitä mikrobien hajotusnopeudelle... No, nyt olen ollut tyytyväisin mielin muutaman päivän takaisin, ja pohdinta pitää jättää seuraaviksi viikoksi syrjään. Vähän jopa en malttaisi jättää sitä nyt, kun se on vihdoinkin edennyt hyvin, ja ajatukset ovat jo virittäytyneinä siihen moodiin. Muttamutta, toisaalta ehkä tässä muhimisen aikana tulee uusia ajatuksia.

Kahden viikon päästä olen menossa Rovaniemelle semmoiseen porotutkimuksen seminaariin, johon osallistuu eri tieteenalojen tutkijoiden lisäksi poronhoitajia eri paliskunnista. Aivan mielenkiintoinen kahden päivän pläjäys tiedossa, ja odotan sitä jo innolla. Mulla on ollut jo graduajoista lähtien hieman ristiriitainen olo porotutkimuksen tekemisestä ja tunne siitä, että olen vieraalla kentällä. Koko poronhoitokulttuuri on ja  tulee aina olemaan itselle vieras ja opittu asia, jota olen vain voinut seurata sivustakatsojan ominaisuudessa. Kuitenkin samaan aikaan sama kulttuuri on toisille todella henkilökohtainen ja moni asia liittyy toisiinsa pinnan alla. Olen monesti jutellut, että tämän ulkopuolisuuden ei pitäisi estää sitä, etteikö voisi tuottaa objektiivista tutkimusta, johon liittyy porojen laidunnus. Kuitenkin olen jotenkin fiksautunut varomaan, että en hyppisi toisten varpaille näissä asioissa. Eli tekee aivan hyvää mennä tutustumaan omaan tutkimusympäristöönsä.

Seminaarin odotukseen sekoittuu myös pientä kauhua, sillä olen luvannut pitää parinkymmenen minuutin esityksen tämän kesän tuloksista. Muutenhan asia voisi olla aivan ookoo, ja siitä selviäisi pienellä jännityksellä, mutta siis pienoisena esteenä tässä tiellä on se, että mulla ei ole niitä tuloksia, enkä niitä ehdikään saamaan valmiiksi. Niinpä tässä sitten mietin lähestymis-taktiikkaa sinne seminaariesitykseen: Lähteäkkö liikkeelle vitsaillen siitä, että kappas nyt ei ookaan tuloksia, pitäisikö siitä mieluummin itkeä, vaiko harhauttaa yleisöä puhumalla aiheen vierestä? Sitä jäänkin sitten arvuuttelemaan ja koitan taikoa tuolta labrastakin jotain esiteltävää. Ensi kerralla ehkä kuullaan, mihin päädyin ja viisastunko poroseminaarissa.

Terkuin,

-henni

Hyvät ja huonot uutiset

Huomentapäivää!

Yritän nyt kirjoittaa ihan lyhyesti, vaikka päässä pyörii yhtä ja toista kertomisen arvoista. Yritän saada väitöskirjan yhteenvedon kirjoitettua tämän kuun aikana pääosiltaan kasaan, joten muutakin tekemistä olisi. Mutta tokihan bloggaaminen on välillä tervetullutta vaihtelua. Taidan tehdä ihan vaan listan viimeaikaisista huonoista ja hyvistä uutisista.

Huonoja uutisia

Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun monen kuukauden väännön jälkeen ikuisuusartikkelini tuli hylätyksi myös Current Biology -sarjasta. Teimme tarkat vastaukset arvioitsijoiden ensimmäisen kierroksen kommentteihin, mutta silti se negatiivisempi piti päänsä, eikä lämmennyt käsikirjoituksellemme. Negatiivisen arvioitsijan henkilöllisyys paljastui hänen toisen kierroksen vastauksestaan. Lyhyesti sanottuna taisimme vain astua liian isoille varpaille. Tämä ehkä opettaa minua kirjoittamaan tiettyjä asioita sovittelevammin, ehkä ei. Negatiivisenkin arvioitsijan kommenttien mukaan tutkimukseni sinällään oli hyvä, mutta johtopäätökseni ilmeisesti eivät.

Kävin Japanissa esittelemässä viimeisimpiä tuloksiani posterilla. Viimeistelin posteriani oikein tunteella ja lähetin sen sitten painoon. Työkaverini kävi hakemassa sen painosta ja ilmoitti minulle, että se näyttää hyvältä. En itse perehtynyt siihen sen tarkemmin ennen kuin olin ripustamassa sitä posteritaululle Sapporossa. Yllätys oli melkoinen, kun posterista oli painossa kadonnut valitsemani fontti, joka oli vielä lähettämässäni pdf:ssä. Tilalla oli joku tökerö oletuskirjaintyyli. Tästäkin voisi oppia jotain pdf:n tekstien tallentamisesta kuvamuodossa tai jotain, mutta itseni tuntien en muista tätä enää seuraavaa posteria tehdessäni. Posterisessiossa kyllä harmitti niin vietävästi.

Hyviä uutisia

Neuroetologian konferenssimatka oli mahtava. Itse konferenssi oli aika raskas, 11 tuntia ohjelmaa päivässä ynnä siirtymiset Sapporossa ja illalliset muiden tutkijoiden kanssa päälle. Unet jäivät aika lyhyiksi, mutta konferenssin sisältö oli mielenkiintoinen. Neuroetologia tutkii eläinten käyttäytymisen hermostollisia perusteita, eli esittelyssä oli paljon erilaisia eläimiä, käyttäytymismalleja ja mitä erikoisimpia tutkimustapoja, -vehkeitä ja analyysimetodeita. Tutkijoiden mielikuvituksella ei ilmeisesti ole rajoja silloin, kun tutkimuskohteesta pitää saada dataa irti.

Konferenssin jälkeen teimme parin päivän laboratoriovierailun Sokendai-instituuttiin Hayamassa, Jokohaman liepeillä. Siellä on meidän kanssa yhteistyössä oleva perhoslabra, jossa nuo meidän seniorit kävivät selvittelemässä mittausvahvistimen kanssa ilmenneitä ongelmia. Instituutin pihalta näkyy pilvettömällä säällä Fuji-vuori, mutta tietenkin unohdin juuri sinä pilvettömänä päivänä kuvausvehkeeni hotellille. Sen sijaan saatte valokuvan perhoslabran roskiksesta. Se näyttää ja haisee paremmalta kuin torakkalabran roskis.

Perhoslabran roskis.

Kesken konferenssin Sapporossa minulle tultiin tarjoamaan töitä. En vielä kerro tästä sen tarkemmin, koska minun on ensin valmistuttava ja hankittava itselleni rahoitus, mutta nyt on jalka oven välissä niin huippuluokan tutkimukseen, että ihan jännittää.

Konferenssin lopuksi esillä olleiden vajaan 400 posterin joukosta äänestettiin neljä posteripalkinnon saajaa. Niin vain kävi, huolimatta fonttini katoamisesta, että minut kutsuttiin heti ekana lavalle vastaanottamaan posteripalkinto! Ilmeisesti posterini sisältö ja pyrkimykseni selkeään esillepanoon riittivät miellyttämään suurta yleisöä. Olen saanut kuulla tästä Ouluun paluuni jälkeen aika paljon, ja ilmeisesti minulta nyt odotetaan hattutemppua posteripalkintojen kanssa. Minulle myös ehdotettiin posterintekofirman perustamista. Tutkijat lähettäisivät minulle kuvat ja tekstit ja minä sommittelisin niistä hienot posterit. Ehkäpä sitten, jos tutkijanura ei kunnolla urkenekaan. ;)

Voittoisa/epäonnistunut posterini.

Siinäpä ne tärkeimmät uutiset taisivat tullakin. Käsikirjoitukseni on jälleen uudessa sarjassa käsittelyssä. Enää ei ole mitään väliä, mihin se menee, kunhan se vain saataisiin lopulta ulos. Näin ne haaveet kaatuu, hehe. Nyt tosiaan yritän takoa yhteenvetoa kasaan. Paraikaa olen pohdinnan kimpussa, ja huomaan pohdinnan rajaamisen olevan aika vaikeaa. Minähän voin pohtia asioita vaikka mihin suuntaan! Väikkäristä ei kuitenkaan ole tarkoitus tulla älyttömän paksua, joten suuntia pitää vähän priorisoida. Voi, miten mälsää!

Katsotaan sitten seuraavalla kirjoitusvuorollani, miten olen pysynyt tavoiteaikataulussani.

Muimui,

Viesti tuntureilta yhden kesän jälkitunnelmista

Heipähei,

Viime kirjoittelun aikaan tämän kananpojan kesä (elikkä tunturikausi) oli aluillaan, maastotöiden alkamista tuskin malttoi odottaa ja kesäjännitys väreili ilmassa. Nyt sitä samaa kesäkautta olen paketoimassa, huomenna on ehkä viimoinen maastopäivä edessä ja mielessä on senkun surrannut yrittäessä tajuta, että mitä kaikkea tässä on tullut tapahduttua. 

Minulla ja apukäsillä on ollut aika mieletön maastotyörupeama täällä Norjassa – puuhaa on riittänyt yhteensä neljään retkeen, joista pisin kesti reilu kolme viikkoa ja sitä jatkettiin vielä muutaman viikon näytteiden käsittelyllä Oulussa. Suunnitelmat oli siis alun perinkin suuria, ja mielikuva aineistosta on siintänyt sen verran houkuttavan kirkkaana silmissä että enhän niitä suunnitelmia ole juurikaan höllentänyt. Samalla on saattanut käydä niin, että kesä on sen kun vierähtänyt ohi. Sen aikana mielen ovat vallanneet seuraavat ohjelmat, suunnitelmat, tekemättömät asiat ja tulevat koitokset – pää on saanut toimia kuin kone aamusta iltaan. No, töiden puolesta kaikki on sujunutkin sitten aivan mallilleen, vaikka aikalailla hitostihan on sitten ollut tekemistä kaikilla, paljon enemmän kun  osasi etukäteen aavistella. Nyt kesän vallanneesta järjestelymoodista havahtuneena, sitä herää miettimään, että olenkohan muistanut nauttia tästä kesästä? Miten se nyt sujuikaan? Ja tällaisessako konemoodissa nämä kesät tulevat jatkossakin vierimään? Oppiiko sitä myöhemmin välttämään stressiä, ja ossaako ottaa opikseen tilanteista, mitkä ei mene yhtään mallikkaasti?  

Olen mää kuitenkin välillä ottanut kuvia, niissä kesä näyttää olleen kaunis. Ja kaipa niitä tarinoitakin on karhuiksi luulluista hirvistä sun muusta. Ja tehoiluun vastineeksi, on tähän kesään kuulunut muutama lomakin. Niistä toiselle lähdin vähän suunnittelematta siinä vaiheessa, kun väsyneen herkistys-itku tulee katsellessa Jutta ja puolen vuoden superdieetit -ohjelmaa. 

Semmosta. Summa summarum: tällä laidalla ollaan koneiltu ja latailtu – alla kuvia näistä tunturipuolen hommista.

-henni

Reisalla mittailemassa hiilidioksidivuota

Reisadalen kesäkuussa

Itunurmikkaa Reisalla. Näitä ja muita ollaan viime kuut tutkailtu, määritetty, leikkailtu ja kuvattu

Kilpisjärven koeala, jossa käytiin  muutamasti kesällä

Kyyti kauemmalle koealalle Cearroon

Cearron ylänköä

Cearron poroaita, jonka molemmin puolin tarkastellaan ruutujen hiilivarastoja.

Viimoinen reissu Cearrolle - tällä kertaa apostolin kyydillä