Hola!

Hyvää syksyä vain minunkin puolestani!

Voisin tässä hieman kertailla kesän tapahtumia ja havainnollistaa maastotöitä vaihe vaiheelta kuvien avulla, kun niitä kerta otettiin urakalla. :) Kaikista kuvista kuuluu iso kiitos (ja kopiointioikeus) Aija Lehikoiselle.

Kaikki alkaa pesien ja lintujen etsimisellä. Jokainen alueella pesivä lintu etsitään ja niiden värirenkaat luetaan. Jos linnuilla ei ole värirenkaita, ne otetaan kiinni ja rengastetaan. Lintujen kiinni ottaminen tapahtuu pesältä verkon avulla, eli jos lintu ei pesi tai sen pesää ei löydetä (yleensä löydetään), lintua ei saada pyydettyä.

Usein linnuilla on jalassaan pelkkä metallirengas, ns. poikasrengas, mikä tarkoittaa sitä että se on poikasena pyydetty eikä sitä ole sen jälkeen tavattu (tai jos se on tavattu, niin sitä ei ole saatu kiinni). Värirenkaat linnuille laitetaan jalkoihin vasta kun ne tulevat takaisin pesimään (keskimäärin parin, kolmen vuoden päästä). Poikasrenkaassa on yksilöllinen koodi, esimerkiksi KT57178 (KT on renkaan kokokoodi joka sopii suosirrille, ja esimerkiksi lapinsirrille menee RT; numerosarja on puolestaan rengastoimiston mukainen, yksilöllinen sarja - esimerkiksi minä rengastan sarjalla 57001 - 57100).

Koodin voi hyvällä optiikalla ja yhteisvoimin saada luettua vaikka lintua ei saataisikaan pyydettyä, jolloin saadaan tietoon kuka kyseinen yksilö on, mistä se on peräisin ja minkä ikäinen se on. Monta kertaa olemme kaksistaan tai kolmistaan kierrelleet ja kaarrelleet kaukoputkiemme kanssa yhtä lintua, lähestyneet eri suunnista, joskus kauankin. Aina joku näkee numeron sieltä, kirjaimen täältä, ja lopulta koko rengas on saatu luettua.

Tässä haravoimme Velen kanssa maastoa, josta näimme emolinnun lähtevän lentoon. Näin ne pesät löydetään

Emoa ei pyydetä pesältä kuin todella hyvällä ja lämpimällä säällä, koska munat tai poikaset kylmettyvät kovin helposti. Mitä pidemmällä haudonta on, sitä herkempiä munat ovat kylmälle. Sateisella ilmalla maastoon ei mennä ollenkaan, ettei pesintä häiriinny.

Kun emolintu on saatu kiinni, rengas laitetaan linnun jalkaan pienen metallisen levittimen avulla, ja kolvataan kiinni. Tässä vaiheessa poltan aina näppini. Tänä vuonna meillä oli käytössä uudet, hieman entistä isommat renkaat, jotka melkein loistavat kirkkaine väreineen.

 









































Kun pesä on löytynyt, munat kellutetaan kuoriutumisajankohdan arvioimiseksi. Ensin muna laitetaan varovasti suippo pää edellä kellutusastian pohjalle, josta se kääntyy tiettyyn kulmaan tai nousee pinnalle sen mukaan, kuinka kauan sitä on haudottu. Jos muna on munittu äsken eikä haudontaa ole vielä aloitettu, muna kellahtaa vaakatasoon astian pohjalle, ja arvioitu kuoriutumisajankohta on 21 päivän päästä (plusmiinus päivä). Jos munaa on haudottu kolme päivää, muna pysyy edelleen astian pohjalla, mutta se ei olekaan enää vaakatasossa, vaan on noussut 45 asteen kulmaan. Jos haudontaa on jatkettu viisi päivää, muna nousee entisestään - nyt se on pystyasennossa (jee!), mutta vieläkin siis suippo pää pohjassa kiinni. Kaltevuuskulma siis suurenee mitä pidemmällä haudonta on.

Pystyvaiheen jälkeen muna alkaa nousta pintaa kohti. Kun muna kelluu ja on pinnan tasalla, kuoriutumiseen on aikaa15 päivää. Tämän jälkeen aletaan mittaamaan pinnan yläpuolelle nousevan osan, kalotin läpimittaa. Kun kuorintaan on aikaa kaksi viikkoa, kalotin läpimitta on kolme milliä, ja kun aikaa on viikko, läpimitta on sentin. Mitä pidemmällä haudonta on, sitä epävarmempaa kellutuksen perusteella lasketun kuoritutumispäivän arvioiminen on.

Munankellutus on jännää puuhaa. Tässä kellutan munia Tauvossa (muna taitaa olla lähes pinnan tuntumassa, eli kuoriutuminen ajoittuu 15 päivän päähän kellutushetkestä). Tämä pesä kuitenkin tuhoutui ennen kuoriutumista.

Pesällä ei tarvitse kellutuksen ja emojen pyynnin jälkeen käydä muuta kuin tsekkaamassa onko pesä vielä elossa. Jos pesältä lähtee emo lentoon, voidaan olettaa että pesä toimii. Turhaa pesällä käymistä tulisi välttää, jotta pedot eivät löydä pesiä hajujälkien ja tallautuneen ruohon perusteella. Tämän takia esimerkiksi aikuisten rengastus tapahtuu jossain muualla kuin aivan pesän lähettyvillä. Seuraavan kerran pesälle tarvitsee optimitapauksessa mennä arvioituna kuoriutumispäivänä, tai mahdollisesti hieman ennen. Munista alkaa kuulumaan kuoriutumisen lähestyessä pientä naputusta, ja muniin ilmestyy säröjä ja sittemmin reikiä. Poikaset lähtevät pesästä hyvällä säällä jo muutama tunti kuoriutumisen jälkeen, joten paikalla on hyvä olla ajoissa, jotta kaikki poikaset saadaan kiinni. Muuten ne sinkoilevat pitkillä koivillansa kuka mihinkin, ja ne on todella vaikea löytää.

Loppukaudesta maasto alkaa muistuttaa jo melkoista riisipeltoa - koitapa siinä sirrinpoikasia etsiä (et löydä).

 
















 
Kun poikaset ovat kuoriutuneet, ne rengastetaan ja niiltä otetaan verinäyte jalasta. Verisuoni on jalassa hyvin esillä, joten verinäytteen ottaminen on helppoa. Sitäpaitsi verta tarvitaan vain ihan pieni määrä, muutama kymmenen mikrolitraa, joten poikaselle ei koidu tästä sen kummempia haittoja. Ihan pieni pisto vain, josta veri kerätään kapillaariin.

Ylemmässä kuvassa näkyy hyvin poikasen munahammas, jolla se koputtelee munankuoren rikki. Söpöjä otuksia.

Poikaset myös punnitaan (pakastepussin avulla). Henkilökohtainen sihteeri on hyvä olla mukana.



Välillä täytyy muistaa pitää taukoja.



Aikuisilta linnuilta otetaan myös verinäyte, mutta niiltä se otetaan siivestä. Jutun juoni on sama kuin poikasilla, eli pieni pisto suoneen, ja kapillaari hollille. Otettava verimäärä on aikuisillakin häviävän pieni, alle sata mikrolitraa (eli millin kymmenesosa - tosi vähän siis). Kaikilla ryhmämme jäsenillä on verinäytteiden ottoon virallinen lupa.





Linnuilta mitataan siipi, pyrstö, nokka ja nilkka, ja ne punnitaan. Morfologisia mittoja voidaan käyttää myöhemmin tutkittaessa esimerkiksi korreloiko pariutuvien naaraiden ja koiraiden koko jollain lailla keskenään (vaikkapa valitseeko suuri naaras kumppanikseen pieniä koiraita).

Sirrit eivät välttämättä arvosta kaikkeen tähän touhotukseen kuluvaa aikaa.

Maastohommissa olen päässyt kokeilemaan kaikenlaista kivaa, kuten ajamaan moottorivenettä, ja tänä kesänä saimme Aijan kanssa meloa kanootilla pienelle Lahtikarin saarelle katsomaan onko siellä sirrejä. Sieltä löytyikin yksi suosirrin pesä, joka kuitenkin oli tuhoutunut kun palasimme myöhemmin paikalle rengastaaksemme poikaset. 

 
Välillä maastosta löytyy kaikenlaista kummaa. Tässä on selvästi lohikäärmeen luuranko.

Nyt minun täytyy lähteä postiin viemään apurahahakemusta, jotta saan tehdä näitä hommia vielä ensi vuonnakin. Ensi kerralla kerron sitten tämän syksyn töistä, kaikkea jännää on jo meneillä. :) Siihen asti heippa!