perjantai 2. joulukuuta 2011

Haikeutta ilmassa

Moikka!

Joulu lähestyy, ihmiset ovat kiireisiä ja deadlinet häämöttävät jo hyvinkin lähellä. Itse olen keskittynyt viime aikoina parantamaan itseäni sitkeästä, useita viikkoja kestäneestä flunssasta, ja työt ovat olleet hiukan toissijainen asia elämässäni. Jotain mullistusta on kuitenkin työrintamalla tapahtunut. Päätin nimittäin, että maastotyöt loppuvat kohdallani, koska nyt on todellakin keskityttävä kirjoittamiseen. Viikonloppuna on edessä ahmaloukun hakeminen pois maastosta ja siirtyminen Oulun tutkijankammioon.

Vaikka tämä nyt ei oikeasti ole mikään iso asia, tuntuu kuitenkin, että joku vaihe elämässä on nyt päättymässä ja uusi alkamassa. Tähän asti maastotyöt (joko lumijälkihiihdot, panta-ahman perässä kulkemiset tai loukunpito) ovat olleet keskeinen osa työtäni, vaikka pitkiä toimistorupeamiakin on toki arkeen mahtunut. Tuntuu kyllä aika haikealta ajatella, että jatkossa sitä puolta työssä ei enää luultavasti ole (tämän projektin osalta).

Olen varmasti juuri niitä tutkijoita, jotka mielummin keräävät aineistoa kuin analysoivat ja kirjoittavat tuloksia. Epäilemättä kevään mittaan tulee ikävä sitä tunnetta, kun suksi luistaa kovalla hangella ja edessä välkkyvät auringonvalossa niin tutut ja silti jännittävät ahmanjäljet. Siksi ajattelinkin koota alle muutamia kuvia, jotka maastossa ovat tuoneet hymyn huulilleni. Niiden hetkien takia kannatti opiskella useita vuosia ja päätyä tekemään tätä työtä.


Ylläoleva kuva on aika huonolaatuinen, mutta pakko se oli silti laittaa, koska siinä näkyy ensimmäisenä maastopäivänäni (helmikuu 2008) löytämäni ensimmäiset ahmanjäljet. Muistan vieläkin sen jännityksen, kun ei yhtään voinut tietää, mitä kaikkea jälkien varrelta voi löytyä.


Kaunis sää on myös tuonut hymyn huulille useasti. Kevätauringon lämmittäessä poskia työ on tuntunut välillä ihan "sunnuntaihiihtelyltä".


Vaikka yleensä hiihdinkin yksin, joskus sain onneksi myös seuraa. Onnistuin huijaamaan pahaa-aavistamattoman ystäväni mukaan ja huonoksi onneksi maasto sattui olemaan juuri silloin vähän haastavaa. Kuvassa kaverini on kaatunut melko syvään ojaan ja ylöspääseminen ei ollut kovin helppoa. Silloin kyllä naurettiin :D


Myös isäni on ollut monesti mukana auttamassa, iso kiitos siitä hänelle!


Hyvällä mielikuvituksella metsästä voi löytää vaikka mitä. Tässä minä näin sydämen ja heti alkoi hymyilyttää.


Usein maisemat saattavat vaihtua monta kertaa yhden päivän aikana, eikä ahma onneksi aina kulje niissä vaikeakulkuisissa ryteiköissä. Monesti maiseman vaihtuessa piti ihan pysähtyä ja katsoa edessä aukeavaa maisemaa -ja hymyillä. Usein tälläiset siniset hetket olivat kaikkein kauneimpia.


Tämä kuva tuo mieleen ääriolosuhteet. Auton lämpömittari näytti tuolloin muistaakseni -33 astetta, mutta päivä sujui ihan hyvin, kun vaan muisti pysyä liikkeessä ja kääntyä ajoissa takaisin autolle päin. Maastotöissä siis pääsee myös testaamaan itseään ja sitä, kuinka pärjää vähän haastavammissakin olosuhteissa.


Mieleen ovat tietenkin jääneet myös pannoitukset. Vaikka pannoitushetkellä kovasti jännittää ja asiat yritetään hoitaa melko nopeaa tahtia, ehtii hymykin nousta huulille viimeistään siinä vaiheessa, kun ahmalainen nousee jaloilleen herättyään nukutuksesta ja suuntaa kohti uusia seikkailuja. Yleensä siinä vaiheessa toivotan ahmalle hyvää matkaa!


Yksi maastopäivien ilon aihe on ollut koirani Johka, jonka otin viime syksynä ensimmäistä kertaa mukaan maastoon. Vihdoinkin seuraa! On myös ollut ilo seurata koiran kasvamista ja kehittymistä hakutyöskentelyssä. Ja kyllähän se naurattaa, kun koira päättääkin joinakin päivinä hullutella, ja lähteekin kiikuttamaan löytämäänsä aarretta poispäin mammasta sen sijaan, että toisi tutkimusaineiston minulle (kuten ylläolevassa kuvassa).


Maastotöiden ansiosta olen myös päässyt käymään paikoissa, joissa en ole ennen käynyt (kuva Talaskankaalta). Olen nyt monta kokemusta, aistimusta ja ajatusta rikkaampi!

Jatkossa minulta sitten alkaa tulla tylsiä postauksia kässärin kirjoittamisen vaikeudesta ;) Palataan!

Anni

1 kommentti: