perjantai 13. toukokuuta 2011

Epävarmuudesta



Heippa!


Olen tainnut jo aikaisemminkin kirjoittaa jotain tutkijan työn epävarmuudesta, mutta koska tiedän muutamien alaa harkitsevien seuraavan tätä blogia, on hyvä kerrata tärkeä asia. Tarkoitus ei missään nimessä ole peloitella ihmisiä tai mustamaalata alaa. Ihmisten vaan on mielestäni hyvä tiedostaa ja sisäistää tämäkin piirre tutkijan työssä, ettei se sitten ainakaan tule kenellekään yllätyksenä.

Määräaikaiset työsuhteet eli tuttavallisemmin pätkätyöt ovat vakiintuneet yhdeksi työmuodoksi aina 1990-luvun taloudellisesta lamasta lähtien läpäisten niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin palkkatyön. Ne ovat vastakkaisia normaalityön ideaalille, jota jäsentää ajatus elämänmittaisesta kokoaikatyöstä yhden työnantajan alaisuudessa. Epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet kaikissa ikäluokissa, mutta eniten ne ovat kohdistuneet nuoriin työmarkkinoille siirtyviin henkilöihin. Työmarkkinoille siirtyminen ei ole enää yksinkertainen askel taloudellisesti itsenäiseen elämään, vaan nuorten ja nuorten aikuisten on oltava valmis joustamaan ja sopeutumaan epävarmuuteen, koska vaihtoehdot ovat kovin vähäiset. Nykyään Suomessa tehdään enemmän pätkätöitä kuin muissa pohjoisen Euroopan maissa.

Apurahalla työskentelevän jatko-opiskelijan työ on hyvä esimerkki pätkätyöstä, jossa suurin epävarmuustekijä on yleensä rahoitus. Suomessa on kymmeniä apurahasäätiöitä, mutta silti rahoituksen saaminen tuntuu toisinaan olevan melko haastavaa. Myös rahoituskausien lyhyys lisää epävarmuutta: itse en ainakaan jaksaisi kauheasti innostua parin kuukauden apurahasta, kun kuitenkin joutuisi heti aloittamaan uusien apurahojen hakemisen. Onneksi pääsin erään rahaston ”apurahaputkeen”, eli saatuani rahoituksen ensimmäiseksi vuodeksi, sama säätiö myönsi rahoituksen myös toiselle ja kolmannelle vuodelle. Varmuutta tästä ei tietenkään koskaan ollut, vaan aina joutui jännittämään myöntöpäivään asti. Harmi vaan, ettei ainakaan oma väitöskirjaprojektini ole toteutettavissa kolmessa vuodessa, eli jostain olisi vielä löydettävä rahoitus yhdelle vuodelle. Tässä työssä on suuresti hyötyä ajattelumallista: ”Älä murehdi tulevia, sen aika ei ole vielä.” Vuodet apurahatutkijana myös turruttavat jonkin verran: enää en stressaa tulevasta niin paljon kuin projektin alkupuolella.

Rahoituksen lisäksi toisen asia, joka lisää epävarmuutta tutkijan työssä, on aikataluissa pysyminen. Paras on vaan tottua siihen, että deadlinet paukkuvat, vaikka se ei toivottavaa olekaan. Itselleni melko täsmällisenä henkilönä tämän asian hyväksyminen oli alussa vaikeaa, ja minua ärsytti suuresti, kun asiat siirtyivät ja siirtyivät –ja usein vieläpä minusta riippumattomista syistä.

Aikatauluihin taas kytköksissä ovat julkaisut, jotka myös aiheuttavat epävarmuuden tunnetta. Julkaisuilla mitataan tutkijan arvo, joten olisi suotavaa, että tutkija olisi tehokas ja tuottelias tällä saralla. Julkaisujen määrä myös vaikuttaa apurahapäätöksiin, joten noidankehä on valmis.

Varsinkin biologin työssä epävarmuutta lisää ihanat tutkimuskohteemme: elävät organismit. Varsinkin luonnonkokeita tehtäessä on mahdotonta kontrolloida kaikkia muuttujia. Vaikka kaikki muu menisi nappiin, saattaa geneetikon banaanikärpäspopulaatio kuolla kesken kokeen mystiseen tartuntatautiin, kasviekologin tutkimusmetsä muuttua yllättäen hakkuuaukeaksi tai ahmatutkijan ahmat olla menemättä loukkuun. Sitten vähän aikaa synkistellään, seuraavaksi nauretaan ja sitten mietitään, mitä tehtäis seuraavaksi!

Kevätterveisin,

Anni

Ps: Huolimatta tän blogauksen aiheesta itselläni menee ihan hyvin tällä hetkellä. Rahoitus ei ole vielä loppunut ja aineistot ovat jo ihan hyvällä mallilla :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti