tiistai 17. marraskuuta 2015

Esitys tutkijan arjesta



Heihoi lukijat!

Anteeksi hiljaisuutemme tässä blogissa, Nelli on uppoutunut viimeistelemään väitöskirjaansa toimiston ja kodin välille, ja Netalla on vieläkin labrakausi uusien toukkien kera kesken. Minun päivät taas on kuluneet suunnitellessa, ja öööhm, kahvitauolta toiseen sännätessä, enkä ole blogin pariin päässyt – paitsi nyt! 

Eilen kävin pitämässä esitelmän tutkijan arjesta uusille biologian opiskelijoille. Valmistelin sitä varten lyhkäsen PowerPoint -esityksen, jonka ajattelin jakaa täällä. Tarkoitus oli kertoa realistisesti siitä, mihin mun tunnit väitöskirjan parissa kuluu. Niin kuin esityksissä ja teksteissä yleensä, siihen saattoi tulla pienoinen sokerikuorrutus, mutta äh, ei kai kukaan pelkkää valitusta jaksaisi kuunnella ja lukea..? Tekstissä saattaa myös olla hieman toistoa aiempiin juttuihin – mun aihe ei kuitenkaan ole tässä kuukauden sisään vaihtunut... Näiden alkuvaroittelujen kera, here we go:

Tutkijan työstäni puhuessa en osannut olla puhumatta omasta aiheestani. Se on kuitenkin suurin syy, minkä takia tätä työtä teen. Aihe liittyy myös oleellisesti siihen, mitä käytännössä päädyn tekemään. Niinpä aloitan kertomalla tutkimukseni aiheesta: Väitöskirjassani pyrin tarkkailemaan kuinka laidunnus ja lämpeneminen yhdessä vaikuttavat subarktisten alueiden hiilen varastoihin. Ilmaston lämpenemisen myötä hiilenkierto on kuuma aihe, ja erityisen kuumaa on tunturi-ekosysteemien maaperän hiili, jonka pelätään vapautuvan ilmakehään ilmaston lämmetessä, mikäli mikrobien aktiivisuus ja hajotuskyky kasvaa lämpötilan nousun myötä. Mittakaavaltaan maaperän hiili ei myöskään ole mikään pieni ongelma, vaan arktisten alueiden maaperässä on tällä hetkellä kaksi kertaa niin paljon hiiltä kuin koko maapallon ilmakehässä, joten pienet muutokset täällä saattavat olla varsin kauas kantoisia ja globaalisti merkittäviä.


Minä tutkin, voivatko suuret herbivorit, kuten porot, muokata alueen hiilenkiertoa. Ekosysteemissä hiili sijaitsee kasvillisuudessa, kuolleessa karikkessa sekä maaperässä, ja nämä kaikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään: kasvillisuusyhteisö voi muokata karikkeen laatua ja määrää, muuttaa maaperän koostumusta ja lämpötilaa ja edelleen vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen maaperästä.
Laiduntajat voivat muokata ekosysteemin toimintoja valikoimalla, mitä kasvilajeja syövät. Ne myös altistavat kasveja ja maata tallaukselle sekä lisäävät maan ravinteita virtsan ja ulosteen muodossa. Kasvien kyky palautua laidunnuksesta tai tallauksesta vaikuttaa kasvien väliseen kilpailuun, niin että usein joko nopeasti kasvavat tai voimakkaasti puolustautuneet kasvit selviävät kilpailussa parhaiten. Ja kuten sanottu, kasviyhteisö vaikuttaa maaperän ominaisuuksiin ja siellä elävien mikrobien aktiivisuuteen.


Omassa projektissani tutkin laidunnusta rakennettujen aitojen äärellä. Esimerkiksi Lemmenjoen tunturikoivikossa laidunnettu puoli ei sisällä matalaa pensaskasvillisuutta, kun taas vain talvisin laitumena olevalla alueella kenttäkerros on rehevää ja tunturikoivikko hankalasti läpikuljettavaa. Pohjois-Norjan laidunkiertoaidoilla taas voimakas laidunnus loppukesästä on saanut varpukasvillisuuden muuttuman heinävaltaiseksi. Kaikilla alueilla aitojen molempia puolia keskenään vertailemalla voidaan vertailla kahta keskenään lähtökohdiltaan lähes samanlaista aluetta, joita erottaa toisistaan vain laiduntajien läsnäolo. 


Tutkimuksessani olen saanut käyttää pitkäaikaisia kokeita, joissa lämpenemistä on simuloitu aidan tuntumassa. Esim. Reisalla koeruutuja on lämmitetty tai lannoitettu tai lämmitetty ja lannoitettu, ja osa voimakkaasti laidunnetuista aloista on aidattu pois laiduntajien ulottuvista. Kilpisjärvellä tutkimusalana sain käyttää koetta, jossa kokeellisen lämmityksen lisäksi puolelta koeruuduista on leikattu kasvillisuutta 19 vuoden ajan. Näiden kokeiden lisäksi olen tutkinut lämpenemisen seurauksia tekemällä uudestaan 15 vuotta sitten tehtyjä mittauksia aitojen molemmin puolin.  
  
Koeruuduiltani olen mitannut hiilen määrää kasvillisuudessa, karikkeessa ja maaperässä. Tämä tapahtuu ottamalla kasveista, maasta ja karikkeesta biomassanäytteitä tiettyä pinta-alaa kohden, lajittelemalla tuo näyte eri lajeihin (tai maanäytteen kohdalla erottamalla näytteestä juuret ja kivet sekä eri maakerrokset), kuivaamalla lajitellut varastot, punnitsemalla ne sekä analysoiden jauhetusta näytteestä hiilen pitoisuuden. Olen myös tehnyt mikrobien aktiivisuuskokeita laboratoriossa näytteen oton jälkeen sekä mitannut paikan päällä koeruutujen kykyä sitoa ja vapauttaa ilmakehän hiilidioksidia. Hiilidioksidin kiertoa mittaamalla voidaan arvioida, kuinka paljon mikäkin systeemi ottaa talteen tai vapauttaa hiiltä kasvukauden aikana.


Käytännössä työni oleellisia vaiheita ovat olleet maastotyöt. Väitöskirjaani varten olen tehnyt maastotöitä kolmena perättäisenä kesänä Oulusta varsin kaukaisiin kohteisiin. Koska jo matkaan kuluu pitkä aika, reissut ja niiden väliset lomat täytyy suunnitella hyvin etukäteen. Useammankin kerran olen nielaissut vähän liian suuret suunnitelmat toteutettavaksi, eivätkä päivät maastossa ole ihan toimistokellojen mukaan surisseet. Maastotöihin kuuluu myös tietynlainen suunnitelmien uudelleen rukkaus: säätä ei voi ennustaa ja monesti kaikenlaisia mutkia tulee matkaan. Mun maastotöissä lisänä on olleet pitkät vaellusmatkat koealoille – joskus näihin on kuulunut varsin vaativat kantamiset, varsinkin jos maastossa ollaan majoituttu. Vaikka telttaretkille ei lähde huonolla kelillä, niitäkin päiviä on tullut, että löytää itsensä pitelemässä sadetta ruumispussin muotoisen teltan sisällä miettien että mitähän sitä seuraavaksi tekisi tässä suurien tekemisvaihtoehtojen äärellä:).


Toinen osa-alue väitöskirjani valmistumisen kannalta on ollut laboratoriotyö. Tällä kertaa sana laboratorio taitaa olla kappaleen modernein, sillä varsin yksinkertaista (ja sottaista!) puuhaa se käytännössä on: erottelen näytteitä eri lajeihin tai osastoihin, kuivaan ja jauhan niistä näytteitä. Onneksi mulla on ollut siihen apua, mutta ihan tusinasti tunteja oon itsekin kuluttanut tehden jotain todella manuaalista – samalla kyhäillen vaikka ostoslistoja pään sisällä. Viime aikoina olen vielä löytänyt itseni tekemästä samoja asioita uudelleen, koska ekoilla kerroilla olen ollut epäjohdonmukainen tai laatinut jotain ihan omia sääntöjä, jotka ovat olleet liian hatusta.


Kolmas ja työläin vaihe väitöskirjatyössä on ollut tietokoneella tapahtuvat aineiston analysoiminen ja kirjoittaminen. Tässä jo aiemmin kerroinkin, että mun kansioista löytyy useita satoja word-sivuja, joissa on testattu seuraavan aineiston tulosten merkitsevyyttä. Ja sen jutun kanssa olen vielä alussa:)! Analysoinnin päälle tulee kirjoittaminen, jolloin tuloksia pääsee kunnolla vaivaamaan yhdessä muiden kanssa. Mulle haastavaa on ollut opetella ottamaan toisten kommenteista onkiinsa ottamatta niistä nokkaansa. Opiskeluaikana tottui siihen, että jos omaa tekstiä korjataan, se tarkoittaa sitä, että on tehnyt virheen tai kirjoittanut huonosti. Nyt pitää asennoitua siihen, että kaikki me kirjoitetaan rutkasti virheitä koko ajan ja vain useampi silmäpari onnistuu tuunaamaan pikkumokat tekstistä pois.
Kirjoittamisen jälkeen alkaa prosessi lehteen lähetys, se tarkoittaa kuvien ja taulukoiden ja tekstin asetusten muokkaamista lehden formaattiin. Hyvällä mäihällä lehti laittaa jutun vertaisarviointiin toisille tieteentekijöille, huonommalla saat juttusi takaisin ja pääset etsimään uuden lehden, jonka formaattiin tekstin muokkaat. Jos vertaisarvioijat eivät täysin tyrmää juttua, saatat silti joutua tekemään siihen korjauksia. Usein korjauksia pitää tehdä myös jutun aineistoon ja sitten pääsee taas aloittamaan analyysi–kirjoittaminen–korjaaminen–kirjoittaminen -ketjun.  


Artikkelien tuotantohihnan lisäksi väikkärintekijän arkeen kuuluvat myös apurahahakemukset, konferenssit, työpajat ja muut yhteistyöviritelmät. Apurahojen hakua tuli käsiteltyä viime kuussa. Palaan niihin lyhkäsesti, koska minut ainakin on yllättänyt, miten paljon niitä pitää väsätä ja miten hakuammuntaa rahoituksen saaminen on. Rahoitushakemuksilta ei välttämättä säästy, vaikka olisikin projektissa palkallisena: silloin saattaa päätyä hakemaan rahoitusta tarvikehankintoihin, analyysikustannuksiin tai vaikkapa konferenssimatkoihin. 
Muut asiat tässä kohdassa on melko iloittavia juttuja, ja voin kyllä suositella, että kannattaa osallistua kaikenlaisiin koulutuksiin, matkoihin ja hankkeisiin. Sieltä sitä inspiraatiotakin voi joskus kammeta. 


Esityksen lopuksi listasin kohtia, mitä minusta tutkijan työssä erityisesti vaaditaan. Minusta yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on halu oppia uutta ja sopeutua siihen, että mikään ei ole valmista, kaikkeen ei ole oikeita ratkaisuja ja asioita selvitetään kokeilemalla. Tämä liittyy siihen, että tutkimuksessa on myös tarkoitus luoda uutta tietoa, jotain, mitä kukaan muu ei tähän asti ole tehnyt. Monesti tekeminen siis kulkeekin erehdyksien kautta, ja vaikka umpikujat ja omat virheet turhauttavat, niin ainakin oppimisprosessina ne kyllä toimivat! Toisekseen tutkija joutuu usein olemaan joustava työajassa. Tämä ei ehkä päde kaikille, mutta omalla kohdalla vuoden aikataulun suunnittelu lähtee siitä lähtökohdasta, että kesä on maastosesonkia ja lomia pitää vähän rukkailla. Joustava pitää olla myös pitkän aikavälin suunnitelmissa: Tällä hetkellä tutkijan työ on projektiluontoista, koska rahoittajat myöntävät rahoituksia yksittäisille projekteilla – ei niinkään skarpin henkilön uralle. Minunkin pitää kehitellä kaikenlaisia varasuunnitelmia, sillä luultavasti tulevaisuudessa ei aina satu juuri täydellinen uusi projekti eteen kun edellinen loppuu... On myös tosi todennäköistä, että projekteja pitää etsiä Suomen rajojen ulkopuolelta: Tutkijan odotetaan näkevän tutkimuskäytäntöjä myös oman ryhmänsä ulkopuolella ja kansainvälisiä kokemuksia ja yhteistyötä arvostetaan vaikkapa apurahoja jakaessa. Niinpä omaa kansainvälisyyttä pitää myös suunnitelmallisesti rakentaa.

Viimeiseksi vaatimus-listaani kirjoitin innostuksen omaan aiheeseen. Jos oma aihe on itselle innostava, niin sitten muistakin tämän listan asioista voi tehdä itselleen mieleisiä. Onhan se nyt myös siistiä, että työssä pääsee oppimaan uutta, saa osallistua erilaisiin projekteihin (jos niihin pääsee), saa määritellä oman työaikansa, runtata kokoon omat suunnitelmat ja pääsee vielä matkustamaan. Oikeastaanhan se on aikamoinen etuoikeus, että joku maksaa tästä puuhastelusta (niin kauan kun maksaa). Ja en toisaalta myös ihmettele sitä, että joidenkin tutkimusten mukaan tutkijat, etenkin biologit, ovat työhönsä eniten motivoituneita tyyppejä (siis taas ne, jotka ovat onnistuneet rahoitusta saamaan).

Oispa kiva kuulla muiden kommentteja tästä. Toivottavasti ei tursahtanut siirapit korvista ulos!

Marraskuisin terkuin!
-henni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti