Maastokuulumisia ja raporttia sekä kesä- että talvilaitumilta

Heippahei kaikille, 

Ja terveiset maastoreissun keskeltä Lemmenjoelta. Olen täällä samoilemassa koivikoissa suurilta osin puhelimeni kuuluvuuden ulottumattomissa. Ihmeellisistä kyllä, tänään maltan viettää vapaa päivää, ja sen kunniaksi pistän kirjoittamaan. Vapaan oikeutetuksi keksin kauppareissun ja sen ettei puolikasta päivää kannata tehdä, kun koealoille siirtymiseen kuluu vähintään neljä tuntia (eilen kului kahdeksan).

Alalla makoilua à la Sari, syystäkin sääskihuppariin verhoutuneena

Kairattu maanäyte

Olemme täällä tekemässä ohjaajani vanhan aineiston uudelleen inventointia, jossa on tutkittu maaperän ominaisuuksia joko kesä- tai talvilaidunnetuilta aloilta. Otamme sekä maa- että kasvinäytteitä, yrittäen selvittää, kuinka lämpimämpi ilmasto muuttaa vallitsevaa kasvillisuutta ja edelleen maaperään sitoutunutta hiiltä. Tutkimusta suoritamme kahden paliskunnan, Muddusjärven ja Sallivaaran, alueilla. Muddusjärvi sijaitsee Inarista Pohjoiseen lähellä Kaamasen kylää ja Sallivaara on taas osittain Lemmenjoen kansallispuiston alueella. Molemmat paliskunnat ovat jakaneet laidunmaansa erikseen kesällä ja talvella laidunnettaviin alueisiin. Meitä kiinnostaa kuinka nämä erilaisen maankäytön alueet tulevat muuttumaan, ja onko muutos paikasta sidonnaista vai löytyykö molemmissa paliskunnissa samoja muutoksen suuntia. Suuremmalla kaavalla tehtynä tämänlainen tutkimus voisi myös tuottaa tietoa ja keinoja vaikuttaa paikalliseen hiilinieluun muokkaamalla maankäyttöä.

Jäkäläkangasta Muddusjärven talvilaitumella

Porojen liikuttaminen maisemassa vuoden ajan mukaan on erittäin tyypillistä poronhoidolle. 1600-luvulla porolliset perheet siirtyivät porojen mukana Norjan rannikkoniityille kesän ajaksi vaeltaen tunturikoivikkojen kautta havumetsien jäkäläkankaille vasta lumien saavuttua. Suomen ja Norjan välisen rajan suljettua 1852, poronhoitoa täytyi kehittää paikalliseksi. Poroja pidettiin vuoden ympäri maisemallisesti yhteneväisellä alueella, vaikka poromiehet ja naiset saattoivat johdattaa tokkiaan kuhunkin vuoden aikaan parhaimmille laidunaloille. Kuitenkin poronhoidon paikallistumisen myötä talvilaitumien jäkäläkangas kärsi tallauksesta ja nykypäivänäkin harvassa paikassa jäkälikkö riittää tarjoamaan riittävästi ravintoa poroille koko talven ajaksi (lisäruokinnasta ehkä sitten joku toinen kerta…). 

Sallivaaran laidunkiertoaidan tuntumassa

Jäkäläkankaiden suojelemiseksi osa Pohjois-Suomen paliskunnista jakoi laidunmaansa erikseen talvi- kesälaidunnettaviin aloihin 1970 tai 1980-luvulla. Talvilaitumille tyypillistä olivat jäkälänummet ja luppoisat mäntymetsät – kesälaitumiksi päätyivät rehevät niityt, heinikot sekä suot ja muut avarat alueet, joille porot pääsivät metsien räkkää karkuun. Osalla paliskunnista kesä- ja talvilaitumien välinen jako on pienipiirteistä ja poroja johdatetaan liikkumaan kasvillisuustyyppien välillä vuodenajan mukaan. Toiset paliskunnat ovat taas erottaneet kesä- talvilaitumet jakamalla koko laidunalueen aidan avulla kahtia. Vaikka aiemmat kasvillisuustutkimukset ovat todistaneet, että talvipuolien jäkälikkö on kesäpuolta runsaampi, ei jako ole täysin onnistunut elvyttämään jäkäläkankaita, jotka ovat varsin kitukasvuisia. 

Pohjoisen savannia

Kesälaitumien kenttäkasvillisuus voi olla myös karua

Laidunkierto näkyy myös maallikon silmillä paikallisessa kasvilajistossa, erityisesti tarkkailemalla tunturikoivuja. Kesäaikaan koivut ovat porojen suosimaa ravintoa, ja näiden lehdet menestyvätkin vasta kasvettuaan porojen laidunkorkeuden yli. Kesälaitumilla harva taimi selviytyy aikuiseksi puuyksilöksi asti, ja maisemassa puut levittävät lehvästönsä korkealle selkeän paksun rungon kannattelemana – ikään kuin savannilla oltaisiin.

Myös kenttäkerroksen kasvillisuus sekä maaperän ominaisuudet muuttuvat laidunnuksen ajoituksen myötä: kesälaitumella on vähemmän vaivaiskoivua, kanervaa ja juolukkaa, kun taas heinät, kukkakasvit, mustikka ja puolukka pärjäävät jopa paremmin kesälaidunnetulla alalla. Poron pissasta johtuen kesälaitumen maaperästä löytyy enemmän typpeä, ja koska myös karike on nopeammin hajotettavaa, maaperän mikrobien aktiivisuus on suurempaa.

Talvilaidunta Mieraslompolon lähellä

Kesälaidunta Iivaarassa

Suomalaisen laidunkierron aloilla ei tietääkseni ole tehty tutkimusta, missä seurattaisiin kuinka nämä eri tyyppiset alueet reagoivat ilmaston lämpenemiseen. Vaivaiskoivun voisi kuvitella runsastuvan erityisesti talvilaitumilla, sillä sen siirtymistä yhä pohjoisemmaksi on havaittu sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämä saattaisi lisätä karikkeen tuotantoa ja pidättää talvisin enemmän lunta allaan, mahdollisesti nopeuttaen maaperämikrobien aktiivisuutta ja jopa vapauttaen maaperän hiilivarastoja ilmakehään. Kesälaitumilla taas nopeasti kasvavat heinät saattavat yleistyä, mikä sekin nopeuttaisi ravinteiden kiertoa. Mutta mikäli maaperän mikrobit ovat jo sopeutuneet ravinteikkaampaan ympäristöön, niin muutos ei välttämättä näkyisi pitkän ajan hiilivarastoissa..? 

Mustikkainen talvilaidun Iivaarassa

Tämänkin tutkimuksen tulokset olisivat vielä haalea liituviiva tyhjässä taulussa, sillä kokeeseen ei sisälly varsinaista lämmityskäsittelyä, vaan seuraamme muutosta ajassa, nimittäin viimeisen 15 vuoden ajalta. Ajalliset seurannat ovat aina varsin riskialttiita tutkimuksia, sillä voi olla, että a) ajanjakso on liian lyhyt (aivan todennäköistä tässäkin, jossa kuitenkin seurataan satojen tuhansien vuosien aikana kerrostunutta maata), b) muutos selittyy jollain muulla kuin lämpötilan muutoksella (vaikkapa eri laidunpaineella tai vuosien välisellä luonnollisella vaihtelulla), tai että c) eri näytteenottaja vaikuttaa tulosten suuntaan. Riskipeliä siis, mutta tätä me nyt ohjaajani Sarin kanssa kootaan enemmänkin ”harrastusmielessä”. Aikomuksena ei ole saada tutkimusta valmiiksi väitöskirjaan mennessä, vaan tässä keräillään puuhaa väitöksen jälkeiselle elämälle (fun:)!).

Koivikkokuvien myötä, terveiset Lemmenjoelta!

-henni