Oma Negatiivisen Elämänasenteen™ sanansaattajanne on näppäimistön takana jälleen! Kuten arvata saattaa, mikään ei töissäni vieläkään mene niin kuin pitää. Nelli nauraa vastoinkäymisilleni aina niin makeasti, että ihan huumoriarvon vuoksi lienee paikallaan lyhyesti kertoa, mikä mättää.
Joulukuun alun punkkiräjähdyksen jälkeen torakoita on olut vain siinä kliimakaapissa, jossa punkkeja ei tuolloin ollut. Viime perjantaina pikkupirulaiset kuitenkin järjestivät yllätyksen myös ”puhtaassa” kaapissa. Sain jälleen rakkaat torakkani pelastettua, koska huomasin punkit ennen kuin ne olivat kaikkialla. Kliimakaappi kuumennettiin viiteenkymmeneen asteeseen, jolloin kaikki näkyvillä olevat punkit kuolevat. Tutkimusryhmämme diplomi-insinööri rakenteli iltapuhteinaan otsonointilaitteen, joka säteilee UV-A:ta ja muodostaa otsoonia. UV-säteily aiheuttaa DNA-vaurioita ja otsooni on eliöille myrkyllistä. Toiveena olisi, että tämä ”tuplamyrkytys” vaikuttaisi myös niihin punkkiyksilöihin, joita kuumennus ei tapa. Lienevätkö ne sitten jossain lepomuodossa kliimakaapin tiivisteiden välissä, vai miten ne kuumuudesta selviävät, en tiedä. Fakta kuitenkin on, että normaalein keinoin niistä ei näytä pääsevän eroon.
Joulun alla aloitin jälleen intrasellulaarimittaukset. Koejärjestely oli valmiina ja loppukesästä toimivaksi todettu, ja ajattelin pääseväni tarttumaan toimeen hyvinkin pian. Joulunalusviikko oli yhtä katastrofia. Joka päivä tuli eteen uusi, täysin odottamaton ongelma, joka vaati jonkin asian säätöä. Aatonaattona luulin rikkoneeni huippukalliin mittausvahvistimen, ja olin asiasta aivan palasina. Vahvistin oli onneksi kunnossa ja vika löytyi elektrodeista, ja pääsin joulunviettoon kevein mielin. Välipäivinä en uskaltanut yrittääkään mittauksia, koska töissä ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä apua.
Uuden vuoden jälkeen jatkoin koemittauksia. Sama päätön meininki jatkui kuin joulun alla, kunnes lopulta viime torstaina kaikki meni niin kuin oppikirjassa. Olin riemuissani; perjantaina yrittäisin mittauksia yhdellä viidestä kallisarvoisesta koetorakastani! Perjantai meni kuitenkin ihan pipariksi yllämainittujen punkkien ansiosta. Operaatio Pelastakaa Minkä Voitte kesti nelisen tuntia, eikä sen jälkeen enää kannattanut aloittaa. Jäin siis jännittyneenä odottamaan maanantaita ja ensimmäistä varsinaista mittausta.
Maanantaina tutkimusryhmämme aamupalaverissa toinen ohjaajani sanoi kuulleensa kahdesta muusta tutkimusryhmästä, jotka ovat tekemässä hyvin samanlaista tutkimusta kuin mikä minulla on ollut työn alla jo hyvän aikaa. Meidän on pakko saada tulokset julkaistua ensimmäisinä, mikäli mielimme saada ne julkaistua niin korkealla kuin on suunniteltu. Siksipä deadlineani kiristettiin. Käsikirjoituksesta on oltava olemassa ensimmäinen vedos huhtikuussa. Ei paineita…
Lounaan jälkeen aloittelin töitä tohkeissani. Preparaatti torakasta numero 92 onnistui hyvin ja mittauslaitteisto toimi. Torakka vain ei tulosten perustella ollut ihan ”priimakuntoinen”. Mittaustuloksia tuli, mutta ne olivat aika heikkolaatuisia. Paineet kasvoivat tiistaita kohden.
Tiistain sivulla laboratoriopäiväkirjassani lukee koko sivun peittävä ”KAIKKI MENI PÄIN V*TTUA!” Ei siitä sen enempää.
Keskiviikkona olin jo niin hermoraunio, että päätin preparoida taas yhden numeroimattoman ”joutotorakan” ja kokeilla systemaattisesti, mikä mittauksissa mättää. No, keskiviikkonapa ei mättänyt yhtään mikään. Itse asiassa keskiviikon mittaukset olivat parhaimpia mitä olen koskaan tehnyt! Harmi vain, että niitä ei saatu numeroidusta eli käyttäytymiskokeisiin käytetystä yksilöstä, tosin tämäkin data menee varmasti artikkeliin.
Keskiviikon onnistumisen myötä itsetuntoni kohosi sen verran, että preparoin torstaina torakan numero 94. Preparointi sujui hyvin, mutta mittauksista ei taaskaan tullut mitään: soluja löytyi huonosti, enkä löytänyt preparaatista yhden yhtä valovastetta, eli silmä tuntui olevan kokonaan sokea. Mitä ihmettä? Torakka oli pärjännyt ihan hyvin näköön perustuvaa käyttäytymistä testaavissa kokeissa, ei se voi olla sokea. Jokin oli joka tapauksessa taas vialla, ja niin olin käyttänyt 3/5 numeroiduista torakoistani saamatta yhtään kelvollista mittausta.
Tänään en edes yritä. Olen tehnyt koko viikon töitä iltaa myöten, ja tänään ajattelin lähteä kotiin jo iltapäivällä. Toinen ohjaajani kävi kyselemässä edistymisestäni, eikä minun auttanut kuin ääni väristen kertoa, mikä täydellinen katastrofi tämä viikko on ollut. Ohjaajani nauroi makeasti ja totesi, että tervetuloa elektrofysiologian pariin!
Nyt kaulukset pystyyn ja nokka kohti ensi viikkoa ja uusia epäonnistumisia!
Hehehe :)
VastaaPoista