perjantai 14. lokakuuta 2011

Visionarium X

Heissan! Pahoittelen heti aluksi, että olen laiminlyönyt blogiamme jo jonkin aikaa. Syynä on ollut kaikenlainen reissaaminen ja muutto, joiden takia ei ole ollut ylimääräistä energiaa kirjoitella kuulumisia. Mutta nytpä onkin taas jutun juurta.

Osallistuin syyskuun lopulla Visionarium X -konferenssiin Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla Hangossa. Visionarium on vuosittainen kansainvälinen näkötutkijoiden kokoontuminen, jossa esitellään omaa tutkimusta ja jaetaan ideoita leppoisassa ilmapiirissä. Tämän vuoden tapahtuma oli jo kymmenes (siitä siis tuo X tapahtuman nimessä; ei mitään raflaavuuden tavoittelua). Paikalla oli tutkijoita Suomen lisäksi Ruotsista, Venäjältä, Saksasta ja USA:sta.

Pidin Visionariumissa puheen tutkimuksestani ja sen uusista käänteistä. Minut oli aikataulutettu kolmipäiväisen tapahtuman ensimmäiselle iltapäivälle. Olin siitä kovasti mielissäni, koska esiintymisjännitys ei pääsisi pilaamaan koko viikonloppua. Puhe lähti käyntiin hieman hitaasti, kuten minulla yleensäkin, päästen täyteen vauhtiin kuitenkin jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Yleisön reaktiot olivat positiivisia, ja kuulemani mukaan käyttäytymiskokeitani esittelevä videopätkä oli saanut muutamat nuoret tutkijat yleisössä haukkomaan henkeään. Esitys herätti vilkasta keskustelua ja sain sekä kyselyosuuden aikana että myöhemmin vapaan seurustelun merkeissä paljon kommentteja ja hyviä ehdotuksia kokeisiini liittyen.

Tapasin myös saksalaisen tohtoriopiskelijan, joka on jatkanut gradussani alkanutta tutkimusta pienten yöperhosten silmän rakenteesta. Lähestulkoon punastuin, kun hän aloitti puheensa sanoen: "Olen erittäin iloinen siitä, että paikalla on myös Anna Honkanen, jonka eleganttiin julkaisuun koko väitöstutkimukseni perustuu." Entistä innostuneemmaksi kävin esityksen aikana, kun miehen tuloksista selvisi, että ne eriskummallisuudet, jotka Ectoedemia argyropezan silmässä kuvasin, ovat paremminkin sääntö kuin poikkeus pienillä yöperhosilla. Puhetta kuunnellessani minulle tuli harvinainen tuntemus siitä, että olen ihan oikea tieteentekijä ja osa arvokasta työtä tekevää ketjua! Ryntäsin heti seuraavalla tauolla jututtamaan ja onnittelemaan miestä tutkimuksestaan. Toivottavasti saamme vielä mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä hyönteisen näköaistiin liittyen. Tieteellisesti konferenssista jäi siis varsin hyvä maku.

Tapasin Visionariumissa myös vanhoja tuttuja Lundista ja Helsingistä ja tutustuin uusiin tiedekollegoihin. Visionariumissa on helppo päästä juttusille kenen tahansa kanssa. Tämän kaltainen pienimuotoinen ja lämminhenkinen kansainvälinen tapaaminen on ilmeisesti melkoinen harvinaisuus, sillä suuremmissa kokouksissa kuulostaa olevan enemmän kilpailuhenkinen ilmapiiri. Yhteistyökuvioita kokeiltiin myös vapaa-ajalla: rakensin erään Uppsalan yliopistossa lintujen näköä tutkivan tohtorin kanssa tyhjistä oluttölkeistä pöytätasosta laipioon ulottuvat kaksoistornit, jotka seisoivat pystyssä vielä seuraavana aamuna. Torneista ja kauniilla paikalla sijaitsevasta Tvärminnen asemasta olisi valokuviakin, mutta kuvat ovat valitettavasti muuttohässäkän takia yhä kamerallani. Ehkäpä saan niitä näytille joskus myöhemmin.

Nyt palaan labraan tekemään tiedettä, josta toivottavasti saan kertoa teillekin jo myöhemmin tänä vuonna tai viimeistään ensi keväänä!

Kirjoittelemisiin!

perjantai 7. lokakuuta 2011

Skotlanti - veit palan sydämestäni

Aye! Wee! Haggis! Neeps & tatties! Eli terkkuja Skotlannista!

Kävin syyskuun lopulla IWSG:n (
International Wader Study Group:in) järjestämässä kahlaajakonferenssissa, joka viime vuonna oli Portugalissa. Tällä kertaa samainen tapahtuma pidettiin pienessä Strathpefferin kylässä, nelisen tuntia bussilla Edinburghista pohjoiseen.

Poiketen viime kerrasta, t
änä vuonna pidin konferenssissa esitelmän, ensimmäiseni ulkomailla. Aiheena tuttu ja turvallinen lapinsirri ja sen geneettinen populaatiorakenne. Olin valmistautunut tosi hyvin ja esitelmä meni mainiosti - mutta silti jännitti niin etten saanut aamulla syötyä mitään. Olihan katsomo täynnä kahlaajatutkijoita, mitäpä minä pieni osaisin heille kertoa, reilusti yli satapäiselle yleisölle. Kuitenkin jännitys kaikkosi heti kun pääsin puhumaan. Osasin vastata kysymyksiinkin suhteellisen hyvin. Ja ensimmäistä kertaa puhuin ilman lunttilappua (tai raapustin minä hätäpäissäni juuri ennen esitystä pienen lappusen, mutta en katsonut sitä kertaakaan esityksen aikana). Olen oikein tyytyväinen itseeni!

Lopetin esitelmäni kiittämällä erästä lähisukulaistani, joka on ollut minulle suuri inspiraationlähde, syy miksi olen biologi ja
ylipäänsä tutkin lapinsirriä - ja joka muuten puolenkymmentä vuotta sitten sai valmiiksi oman väitöskirjansa lapinsirristä. Kiitos isi.










Nelli ja Nellin esitelmä. Copyright Aija Lehikoinen.


Konferenssissa oli lukuisia mielenkiintoisia esitelmiä kahlaajien elinympäristöistä, ruokailukäyttäytymisestä, genetiikasta, muuttoreiteistä, populaatiokoon muutoksista, sulkasadosta, patogeeneistä - kaikesta mitä kuvitella saattaa. Kahlaajat ovatkin erityisen monimuotoinen, maailmanlaajuinen linturyhmä, joten tutkittavaa riittää. On mukava olla osana yhteisöä, jolta paitsi saa paljon tietoa, mutta jolle voi myös itse antaa oman panoksensa.

Konferenssitapahtumien ohella paikalliseen ympäristöön ja kulttuuriin piti tietenkin tutustua. En ole aiemmin käynyt Skotlannissa, ja Isossa-Britanniassakin vain Birminghamissa (jota ei voi kovin
esteettiseksi paikaksi sanoa), joten rakastuin heti ylämaan kauniiseen luontoon - sen vuoriin, puihin, ilmastoon ja kilttimiehiin.

Kävimme muun muassa katsomassa Loch Nessin hirviötä (ei näkynyt), vietimme hieman aikaa linturetkillä (näimme varpusia, variksia ja punarinnan), söimme haggista (näin kasvissyöjänä voin sanoa että oli herkullista), ja tanssimme skottilaisia kansantansseja (huh!).














Kaunista maisemaa. Copyright Aija Lehikoinen.


Reissulla oli mukana kesän maastokaveri Aija (kiitos kuvista hänelle), jonka kanssa matkasimme konferenssin jälkeen vielä päiväksi Edinburghiin seikkailemaan. Ehdin onneksi nähdä lähtöpäivänä isohaarahaukan, joten reissun lintusaldo jäi kokonaisuudessaan plussan puolelle.

Haikeana palasin sateiseen ja tuuliseen Helsinkiin loistavan matkan jälkeen, kokemusta rikkaampana, jäljellä läjä mustelmia ja nyrjähtänyt nilkka (kiitos kansantanssien).
Taisin jättää osan itsestäni ylämaille.

Nelli

torstai 29. syyskuuta 2011

Toimintaa loukulla & AIC

Hei!

Edellisessä postauksessa kerroin, että olemme virittäneet loukun tänne Sotkamoon, tarkoituksenamme pyydystää ahma pannoitusta varten. Loukku ei ole vielä onnistunut pyydystämään ahmaa, joten yritys jatkuu edelleen. Toivoa emme ole kuitenkaan vielä menettäneet, sillä ahmat vierailivat loukulla useita kertoja kuun vaihteessa. Loistavasta tuuristani kertoo se, että juuri silloin olin itse reissussa, eikä loukku siis ollut vireessä. Syötävää loukulla kuitenkin oli, ja riistakamera oli tallentanut mukavia videonpätkiä ahmaperheestä. Oli huikeaa päästä seuraamaan tutkimuseläimensä käyttäytymistä haaskalla!

Ainoastaan yhdelle videolle oli tallentunut koko ahmaperhe: emo ja sen kaksi edellistalven pentua. Niiden käyttäytymisessä oli havaittavissa selviä eroja: emo oli kaikkein varovaisin ja tuijotteli kovasti loukkua pentujen ollessa selvästi rohkeampia ja uteliaampia. Ilmeisesti toinen pennuista kiinnostui loukusta ja haaskasta niin kovasti, että vieraili loukulla useaan otteseen myöhemminkin. Videoilla ahmat ovat herkutelleet haaskalla, kiipeilleet loukun päälle, käyneet loukun sisällä, yrittäneet kaataa loukkua, kaivautua sen alle ja kiipeilleet puissa. Usein, mutta ei aina, ahmaemo vieroittaa pennut juuri näihin aikoihin syksyllä. Mahdollisesti nämäkään ahmat eivät enää jatkuvasti liiku yhdessä, mutta kohtaavat toisensa juuri tällaisilla haaskapaikoilla.

Nyt ahmoja ei ole näkynyt moneen viikkoon. Toivottavasti joku niistä kuitenkin vielä suuntaisi haaskalle ja päätyisi loukkuun. Tässä teille katsottavaksi eräs ahmavideoista:



Kirjoitusrintamalla asiat ovat edenneet hitaasti, mutta varmasti. Nyt olen keskittynyt eniten ahman habitaatinvalintaan liittyvään kässäriin. Jutussa siis tutkitaan, mitkä tekijät vaikuttavat eniten siihen, millaisen paikan ahma valitsee elinalueekseen. Vaikuttaako valintaan esimerkiksi asutus, pellot, tiestö, metsätyyppi ja meitä eniten kiinnostavana tekijänä suden läheisyys? Tulokset olivat suurimmaksi osaksi odotetunlaisia, mutta niitä en paljasta vielä.

Minulle uusi juttu tätä työtä tehdessä oli AIC:n (Akaike’s information criterion, Akaiken informaatiokriteeri) käyttö mallin valinnassa. Yleensähän tieteellinen päättely noudattaa perinteistä rakennetta, jossa tiettyä hypoteesia testataan tilastollisesti ja hypoteesi joko saa tukea tai ei saa tukea. Eräissä tapauksissa kuitenkin ns. informaatioteoreettinen mallinvalinta toimii paremmin. Tällöin muotoillaan etukäteen useita ehdokasmalleja, jotka ovat tutkimuksen kannalta mahdollisia ja kiinnostavia.

AIC on yksi tällaisissa tilanteissa käytetyistä indekseistä, joka huomioi paitsi mallin yhteensopivuuden havaintoaineiston kanssa, niin myös mallissa olevien parametrien määrän. Tavoitteena on löytää malli, jonka yhteensopivuus on mahdollisimman hyvä suhteessa käytettyjen parametrien määrään. Se malli, jonka AIC on pienin, on paras. Esim. R-ohjelmalla voimme pyörittää näppärästi nämä asiat silmiemme eteen (kiitos vaan kollegalleni RKTL:lle, joka teki tämän puolestani). Tuloksiin palaamme, kunhan niiden julkaiseminen alkaa olla ajankohtaista :)

Kaunista syksyä kaikille!

Anni




perjantai 2. syyskuuta 2011

Syksyn kiireet

Heippa!

Mullapa alkaa kohta opetus selkärankaisten lajintunnistuskurssilla. Koska olen kielinaisia, sain oppilaikseni kasan vaihtareita. Ensin tuntui että mihin sitä on nyt itsensä sotkenut, enhän muista lajeja (paitsi lintuja) enää itsekään, ja ei nyt olisi oikein aikaa. Mutta nyt on tosi kiva fiilis. Kurssi alkaa kahden viikon päästä, joten ehdin hyvin vielä kerrata myyrät, kallot ja kalat (ja pitää niitä lintujakin vähän katella). Opetuskertoja on yhteensä kahdeksan kahden tunnin sessiota, kerran viikossa, joten senkään puolesta ei pitäisi tulla kiire. Sitä paitsi olen reissussa silloin kun pitäisi opettaa myyrät, eli en välttämättä joudu opettelemaan niitä itse lainkaan! Toisaalta ei tekisi pahaa muistella miten pelto- ja metsämyyrän erottaa toisistaan.

Lähetin eilen lapinsirriartikkelin korjatun version uudelleenarvioitavaksi. Pijetään taas peukkuja. Saimme ajoitettua lapinsirrin kahden mitokondriolinjan erkanemisajankohdan kauas kauas Pleistoseenin jäätiköitymisten ajalle. Aikahaarukka on kuitenkin hyvin iso: noin puolestatoista miljoonasta vuodesta kolmeensataantuhanteen vuoteen. Tämä johtuu epävarmuudesta "molekyylikellossa" (eli käytännössä mtDNA:n muuntumisnopeudessa), mikä hankaloittaa tarkkaa ajoitusta. Arviot mtDNA:n sekvenssien välille kertyvistä eroista miljoonaa vuotta kohden vaihtelevat parista prosentista jopa yli kahteenkymmeneen, joten se, kuinka kauaksi kahden erilaisen sekvenssin eroamisajankohdan arvioi, riippuu siitä mitä mutaationopeutta päättää käyttää.

Mainitsemani yli 20 % sekvenssien välistä eroa on kovin suuri arvio, joka perustuu hyvin lyhyen, nopeasti muuntelevan kontrollialueen sekvenssin perusteella laskettuun nopeuteen. Me päädyimme arvioimaan erkanemisaikahaarukkaa minimissään kahden ja maksimissaan kymmenen prosentin erkanemisvauhdilla (per miljoona vuotta). Tämä arvio on melko laaja, ja sisältää monien muiden tutkijoiden käyttämiä arvioita eri lajien mutaationopeuksista, joten todennäköisesti arvioimamme aikaväli pitää sisällään linjojen eroamistapahtuman. Kuitenkaan mitään kovin varmaa ei voi sanoa vaikkapa tietyistä jääkausista tai niiden välisistä interglasiaaleista, jolloin populaatiot olisivat voineet joutua eristyksiin ja geneettinen erilaistuminen alkaa.

Olen aloittanut kirjoittamaan alustavasti seuraavaa kässäriäni (lähinnä tutustumalla aiheeseen ja lukemalla artikkeleita). Alan tutkimaan sitä, vaikuttaako naaraiden ja koiraiden geneettinen samankaltaisuus parinvalintaan. Aineistona on monen, monen vuoden näytteet, tiedot pareista ja niiden jälkeläisistä, avioeroista ja uudelleenpariutumisista. Oletuksena on, että parien pitäisi olla keskenään geneettisesti erilaisempia kuin jos pariutuminen olisi populaatiossa täysin satunnaista. Ja, jos avioero tulee, niin uuden parin pitäisi olla geneettisesti erilaisempi kuin vanhan. Täten uskollisuuteen vaikuttaa se, kuinka samanlaisia yksilöt ovat, ja syrjähyppyjä pitäisi tulla sitä enemmän, mitä enemmän mikrosatelliittialleeleita pari jakaa.

Tämä kumppanien geneettinen erilaisuus liittyy sukusiitoksen välttämiseen ja jälkeläisten geneettisen diversiteetin maksimoimiseen, eli lähisukulaiset tunnistetaan ja näin voidaan välttää mahdollisesti haitallisten geenien yleistyminen populaatiossa. Tätä kutsutaan geneettiseksi yhteensopivuushypoteesiksi (genetic compatibility hypothesis). Sukusiitosta voidaan välttää myös dispersoimalla pois synnyinalueeltaan, jolloin todennäköisyys pariutua sukulaisen kanssa pienenee huomattavasti. Suosirri on kuitenkin melko paikkauskollinen, joten sukusiitoksen välttämiseksi täytyy olla jokin muu keino (kuten juuri lähisukulaisten tai muuten samankaltaisten yksilöiden tunnistaminen).

Kolmen viikon päästä lähden Skotlantiin kahlaajatutkimusryhmän konferenssiin, jossa pidän esitelmän lapinsirristä. Jännittää, mutta hyvällä tavalla. Paljon on taas suunnitelmissa tälle syksylle. Sitten onkin jo kaksi vuotta väikkärintekoa takana. Mihin tämä aika kuluu?

Hyvää syyskuuta!

P.S. Anna pyysi ilmoittamaan että lähtee Lappiin samoilemaan viikonloppuna, ja viipyy reissussa jonkin aikaa, eli ensi perjantaina on tauon paikka.

Nelli

tiistai 23. elokuuta 2011

Ahmajahdissa!

Heippa!

Mietin jo kesällä, vieläkö meidän kannattaa projektissamme yrittää pannoittaa lisää ahmoja. Julkaisujen tehtailu eli kirjoittaminen olisi tällä hetkellä kiireellisyydessään ykkösenä ja aikakin on melko kortilla. Toisaalta taas tähän mennessä keräämäni aineistot eivät vielä täysin riitä about neljään tieteelliseen artikkeliin, joista väitöskirjan tulisi koostua. Niinpä päätin, että yritetään vielä tänä syksynä! Tämän jälkeen alkaakin olla liian myöhäistä pannoittaa tämän väitöskirjatyön puitteissa.

Niinpä olen ollut viimeiset pari viikkoa Kainuussa "ahmajahdissa". Toisin sanoen käyn joka aamu tarkistamassa loukun, jolla yritämme ahmaa pyydystää. Vien sinne tarvittaessa lisää lihaa ja tarkistan liiketunnistimella varustetun kameran. Tähän mennessä kamera on ottanut videopätkiä ainoastaan minusta, parista närhestä ja heiluvista oksista :) Närhien takia olen viime aikoina laittanut loukun ulkopuolella olevat syötit kivien alle, ja viime yönä joku oli käynyt syömässä lihat -mutta kameraan ei ollut tallentunut mitään. Jännää! Alla kuva loukusta.


Loukun vasemmassa päädyssä näkyy narun päässä roikkuva lihasyötti, joka on kuorrutettu naudan verellä. Loukun oikeassa päädyssä näkyy luukku, joka rämähtää alas, kun eläin nykäisee narun päässä olevaa syöttiä. Häkki on sen verran pitkä, että nykäistessään syöttiä ahma on riittävän kaukana luukku-päädystä, eikä siis voi jäädä putoavan luukun alle.

Emme ole maisemoineet loukkua juurikaan, koska siitä ei tunnu olevan hyötyä ahman houkuttelussa. Ainoastaan ritiläpohjan olemme peittäneet sammalilla, jotta se tuntuisi tutummalta ahman tassuun. Muutamista puun rungoista teimme myös johteita loukun sisäänmenoaukon suuntaan. Olen melko varma, että puusta valmistetut loukut, joita mm. Pohjois-Amerikassa on käytetty, toimisivat paremmin ahmankin kohdalla. Moni eläin tuntuu vierastavan metallirakenteita. Meillä ei kuitenkaan valitettavasti ole käytössä puusta valmistettuja, riittävän järeitä loukkuja.

Loukun paikan valinta ei aina ole helppoa. Ahmat liikkuvat hyvin laajalla alueella (uroksen elinalue voi olla jopa useita tuhansia neliökilometrejä), joten usein on ahmanpyynti tuntuu samanlaiselta hakuammunnalta kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Täällä Kainuussa kuitenkin sain vihjeen eräästä alueesta, jolla on nähty n. kuukausi sitten kolme ahmaa. Kyseessä on siis todennäköisesti emo ja sen kaksi edellistalven pentua. Tällaisten emo-pennut-ryhmien elinalueen koko on yleensä huomattavasti pienempi kuin uroksilla ja yksin liikkuvilla naarailla. Siispä päätimme viedä loukun alueelle, jolla kyseinen näköhavainto oli tehty. Minne tahansa loukkua ei voi kuitenkaan viedä. Tässä muutamia seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon loukun sijoittamisessa:

* Ihmistoiminta: loukun tulisi sijaita rauhallisella alueella ja riittävän kaukana asutuksesta
* Maanomistus: meillä on haaskan- ja loukunpitolupa valtion mailla (myös yksityisten mailla, jos on saatu lupa maanomistajilta)
* Tien läheisyys: häkki painaa sen verran paljon, ettei sitä jaksa kantaa kovin kauas peräkärrystä
* Metsän laatu: ei kovinkaan tärkeä, kunhan loukkua ei sijoita ihan hakkuuaukean keskelle. Ahmat tuntuvat suosivan taimikkoja ja vaikeakulkuisia tiheikköjä, eli liian hyvin hoidetut puupellot eivät ehkä ole parhaita mahdollisia paikkoja.
* Hajun leviäminen: aivan notkelmaan loukkua ei kannata sijoittaa, jos haluaa, että haaskasta lähtevä haju leviäisi mahdollisimman tehokkaasti

Löysimme loukulle melko hyvän paikan -tai niin ajattelimme silloin, kun loukun paikalle veimme. Maasto oli ahmalle oikein sopivaa risukkoa, taimikkoa ja vanhempaakin kuusikkoa rauhallisella metsä-suo-kuviolla, kaukana asutuksesta. Minun tuuriani tietenkin oli, että heti loukun maastoon viemistä seuraavalla viikolla loukun läheisyyssä alettiin tehdä avohakkuita, salaojatöitä ja tienparannustöitä. Suuret metsäkoneet, rekat ja kuorma-autot jyrisevät loukun ympärillä päivisin, joten en yhtään ihmettele, jos ahmatkin väistyvät hiukan syrjemmälle. Hakkuut ovat jo onneksi loppumassa, joten emme ainakaan vielä ole siirtämässä loukkua uuteen paikkaan. Olisi kyllä mukavaa saada ahma pannoitettua täällä. Pääsisimme Johka-koiran kanssa maastotöihin aivan kotikonnuille :)

Loukun vahtiminen ei onneksi vie kovin paljoa työaikaani, joten ehdin hyvin myös työstämään kässäreitäni apurahahakemusten kirjoittamisen ohella. Lisäksi olen jo suunnitellut esitystäni tulevaan Kaamos Symposiumiin. Tämä on kyllä ehkä vielä hiukan aikaista, koska kys. tapahtuma on vasta joulukuussa.

Anni


perjantai 19. elokuuta 2011

Elektrofysiologiaa

Heissan!

Kesäloma on lusittu ja olen palannut niin sanotusti sorvin ääreen eli harjoittelemaan intrasellulaarimittauksia. Päivät ovat venyneet jopa 11-tuntisiksi (no joo, ei se vielä mitään mutta en oo toistaiseksi jaksanut olla kovin myöhään illalla…) jos illansuussa on löytynyt hyviä soluja. Ja kun minusta on kyse, kömmähdyksittä ei ole selvitty. Sössin päivittäin jotain, joko preparaatin kriittiset hetket tai jotain mittauspöytäkirjoihin liittyvää. Ja tietenkin kohtelen laitteita roppakouraisesti. Lisäksi huomasin alkuviikosta, että osa käytössäni olevista stimuluksista ei ole sitä mitä ne väittävät olevansa. Turhautumisensietokyky taas kasvaa. Parhaiten yleensä onnistuu, kun muistaa syödä hyvän välipalan iltapäivällä niin, ettei nälkäkiukku pääse turhauttamaan fiilistä labrassa.

En nyt horise tässä tämän enempää, sillä saatte lukea ryhmämme tutkimuksesta toisen ryhmänjohtajamme, Mikon, haastattelusta Tietysti.fi:ssä. Haastattelussa on myös kuva käyttämästäni hyönteisten virtuaalimaailmasta.

Haluatko tietää, miten mehiläinen ajattelee?

Seuraavaan kertaan,

perjantai 12. elokuuta 2011

Hyviä uutisia!

Ensimmäinen, ihkaoikea neljän viikon kesäloma on nyt lusittu. Puolet lomasta meni flunssassa sohvalla maaten (tulipahan levättyä). Tietokoneen ääressä on hankala olla, ja tuntuu että kaikki biologiaan liittyvä on kadonnut päästä (ehkä rään mukana?). Tyhmä olo. Mutta eiköhän se tästä, kun vauhtiin pääsee.

Sain pari viikkoa sitten arvioitsijoiden kommentit ensimmäiseen käsikirjoitukseeni. Pidin eritoten lauseista: "The paper is very well written", "The many complicated analyses are of the highest standard" ja "I enjoyed reading the manuscript". Tämä tarkoittaa sitä, että ellen kovin kauheasti kämmää korjausehdotuksia, joita arvioitsijat kehottivat minua tekemään, saan kenties pian julkaistua ensimmäisen väitöskirjatyöni! Mahtavaa!

Juttu käsittelee siis lapinsirrin koko levinneisyysalueen geneettistä historiaa ja populaatiorakennetta
(eli fylogeografiaa) mitokondrio-DNA:n ja mikrosatelliittien avulla tutkittuna. Edellämainittujen kivojen kommenttien lisäksi arvioitsijat ehdottivat tehtäväksi muutaman hieman työläämmän jutun, sekä kaikenlaista pientä. Meidän pitää mm. tehdä populaatiorakenneanalyysi uudestaan, koska aiemmin tietokoneohjelman asetukset olivat pielessä (analyysi raksuttaa tuossa parast´aikaa). Lisäksi meidän pitää ajoittaa kahden löydetyn mtDNA-linjan erkanemisajankohta - tai oikeastaan melko laaja aikahaarukka, jonne eroaminen sijoittuu (ajoittaminen riippuu sekvenssin mutatoitumisnopeudesta, ja mtDNA:n kontrollialueen mutaatiovauhtiarviot vaihtelevat kovin). Tarkoituksena on myös pohtia enemmän mahdollisia syitä selkeän populaatiorakenteen puuttumiselle. Nämä ovat ne aikaavievimmät, ja loput hoituvat toivon mukaan nopeasti.

Hyviä uutisia siis tällä kertaa! Nyt peukut pystyyn että kaikki sujuu leppoisasti!

Nelli