perjantai 23. heinäkuuta 2010

Vakituisen työn ihanuudesta

Pahoittelen viime viikon blogihiljaisuutta! Olin inttervepin ulottumattomissa.

Yliopiston peruspalkoista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä: ne ovat koulutuspohjaan nähden naurettavan pieniä. Niin se näyttää ammattijärjestöjen suosituksiin ja erilaisiin keskipalkkatutkimuksiin verrattuna olevan. Vuosikausia opiskelijabudjetilla elettyäni vakituiset tulot kuitenkin tuntuvat minusta edelleen käsittämättömän hienoilta. Rahaa jää joka kuukausi vuokran ja ruokamenojen jälkeen vähän käteenkin. Menoni eivät ole mitenkään hirveästi kasvaneet, nyt vain mietin ostoksia vähemmän ja budjetoin asioita vain harvakseltaan. Mitäs pienistä tuloista kun on pienet menot. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että en omista sellaista rahareikää kuin auto, eikä minulla ole asuntolainaa. Opintolaina kyllä on, ja se raksuttaa korkoa koko ajan. Sen takaisinmaksusta pitäisi uskaltautua juttelemaan vielä tälle vuodelle… Siihen ne ylimääräiset pennoset taitavat vastaisuudessa sitten mennä. Mutta joka tapauksessa olen tavattoman onnellinen siitä, että saan pienen palkkani joka kuukausi.

Toinen ihana asia näissä savottahommissa ovat lomapäivät. Minulle kertyy ihan oikeaa lomaa, jota ei tarvitse käyttää kesätöitä tehden jottei menettäisi kattoa päänsä päältä! Miten uskomatonta! Palasin alkuviikosta kesälomaltani. Tämä viikko onkin mennyt palautuessa, mutta ei puhuta siitä. Jotenkin sitä tuntee kuuluvansa oikeiden ihmisten kastiin kun voi istua ilman paitaa pihakeinussa ja keskustella muiden töissä käyvien kanssa lomapäivistä, palkasta ja muista työjutuista. Tähän asti olen saanut oikeilta ihmisiltä vain vinoja katseita kun olen sanonut jotain tyyliin: ”No, syksyllä alkaa kuudes vuosi yliopistolla. Eikä mitään hajua siitä, millin valmistun. Kunhan tässä saan hommat kasaan.” Tuo kuulostaa varmasti siltä, että olen vain maannut vuositolkulla opiskelija-asuntosäätiön solussa ja nostanut opiskelijaetuuksia. Takuulla duunaria vituttaa. Työpaikan myötä olen lopulta kohonnut tähän ”oikea, kunnollinen veronmaksaja” -kategoriaan. Nyt minua voi katsoa vähän vähemmän pitkin nenänvartta. Paitsi että tienaan pienen ikuisuuden opiskeltuani vähemmän kuin amiksen käyneet muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen. Säälittäväähän se on.

No joo, näin loman jälkeen minulla ei juuri ole tämän mielekkäämpää asiaa. Torakankoulutushärvelini komponenttitilaus on myöhässä, ihmiset ovat lomalla minun aivoni vielä täysin kesäajassa. Juuri nyt se ei jaksa edes harmittaa.

Nauttikaa kesästä, lukijat!

Kesäpörriäisterkuin,

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Rengastusta

Hei, Nelli täällä taas! Emme saaneet vierailevaa tähteä paikalle, joten tuuraan, tämän kerran.

Onkin jänniä uutisia, pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa rengastushommiin viikko sitten! Lähdimme perjantaiaamuna kohti Kattilankallaa, piskuista saarta Hailuodon koillispuolella. Siellä oli kuulemma ollut lapinsirrejä... Oli kova tuuli, ja melkoinen aallokko, ainakin veneessä tottumattomalle olijalle. Matka kesti lähemmäs puoli tuntia, jonka aikana aamiainen kääntyili hauskasti masussa.

Näimme lapinsirrin melkein heti veneestä maihin astuttuamme. Sitä vähän aikaa seurattuamme löysimme myös ensimmäisen pesän, mutta se oli tallottu. Pesä oli aivan kävelypolun vieressä, joten joku polulta poikennut kulkija oli vahingossa astunut sen päälle. Harmi.

Tallottu lapinsirrin pesä ja lapinsirriemo.











Jatkoimme kuitenkin lapinsirrin seuraamista ja löysimme pian toisen pesän, jossa oli neljä ihan kokonaista munaa. Saimme lapinsirrin verkolla kiinni, ja rengastettua - tässä vaiheessa vielä tarkkailin toimenpidettä silmä kovana. Jotta minäkin oppisin rengastuksen jalon taidon, ohjaajani päätti että nyt etsitään vieressä varoittelevien karikukkojen poikaset ja pannaan niille renkaat jalkaan. Niin me sitten teimme, löysimme kaikki neljä poikasta. Ymmärrän nyt, miksi karikukon poikasilla on helppo harjoitella rengastusta; itse poikanen oli melko pieni rääpäle, mutta sen jalat ovat kaksi kertaa pidemmät ja hurjan paksut. Toisaalta, rengas oli myös melko jytkäle, ja sen kiinni saaminen vaati tosissaan voimaa.

Nelli rengastaa.











Minua jännitti ihan hirveästi, jalka puutui, kasvot menivät kurttuun... Onnistuin vasta neljännellä poikasella saamaan renkaan kokonaan itse kiinni, ensimmäisissä kolmessa auttoi työkaverini Robert. Saimme kiinni myös emot houkuttelemalla niitä nauhurista kuuluvilla poikasten äänillä (toinen emoista hautoi kovasti nauhuria kun menimme hakemaan sen verkon alta). Näin pääsin rengastamaan myös aikuisen linnun, mikä oli jossain mielessä helpompaa - ei tarvinut pelätä linnun menevän rikki - mutta kuitenkin hankalampaa - minun pienillä kätösilläni linnun piteleminen oli vaikeaa.

Karikukkoemon rengastus.











Nyt se on sitten tehty, minun rengastajanurani alkanut! Olo tuntuu hienolt
a.

Karikukon pentu, rengas jalassaan. :)










Hyvää kesän jatkoa!

Nelli

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Ei aina niin hohdokasta

Hei!

Lupailin jo viime viikolla, että kirjoittaisin seuraavalla kerralla ulosteanalyysistä, joka on siis varsin merkittävä menetelmä tutkiessani ahman ravinnonkäyttöä. Lisäksi myös myös haaskojen ja muiden ahman jäljiltä löytyvien ruokailupaikkojen perusteella voi päätellä jotain ahman ruokavaliosta. Aina ei vaan pysty sanomaan varmaksi, onko ahma tappanut ja syönyt kyseiseltä haaskalta, vai vaan poikennut katsomaan sitä jonkun muun lajin hoitaessa varsinaisen saalistuksen. Erityisesti kesällä, kun lumijäljistä ei voi päätellä, mitkä lajit haaskalla ovat vierailleet, tämä on merkittävä ongelma. Siksi ulosteanalyysi on luotettavampi menetelmä ahman ravinnonkäyttöä tutkittaessa.

Ulosteita olen kerännyt tähän mennessä seuraamalla sekä pannoitettua Eeki-ahmaa että talvella erinäisten ei-pannoitettujen ahmojen lumijälkiä. Talvella ulosteet on melko helppo havaita valkoiselta hangelta, mutta kesällä joutuukin sitten tiirailemaan melko tarkasti maata. Tässä apuna työskentelevästä koirasta onkin melkoisesti apua. Omalle 11 kuukautta vanhalle Johka-koiralle olenkin opettanut jo etsi-käskyn, joten seuraavalla maastokaudella minun ei tarvitse enää olla yksin kakkoja etsimässä :) Allaolevassa kuvassa Johka tutustuu pikkupentuna ahman jälkiin Sonkajärvellä.



Kerätyt kakat menevät pakastimeen, ja ennen varsinaista analysointia ulosteita pidetään vielä -80 asteessa käsittelyn turvallisuuden varmistamiseksi. Ennen varsinaista kakkapesua ulosteista otetaan pienet nokareet DNA-näytteitä varten. Tämän jälkeen ulosteet sulatetaan ja niitä aletaan yksi kerrallaan pesemään verkkopohjaisessa siiviläkattilassa (verkon silmäkoko 0,5 mm) (kts. allaoleva kuva).



Tällöin mm. suolen epiteelin ruskea aines huuhtoutuu pois ja jäljelle kattilaan jäävät kaikki halkaisijaltaan 0,5 mm suuremmat makrokomponentit, kuten karvat, luut ja NFI (non food item) – partikkelit, kuten hiekka ja neulaset. Allaolevassa kuvassa näkyy "pesty kakka". Tämä ahma näyttäisi syöneen jäniksen vaaleista karvoista päätellen.



Pesun jälkeen kattilaan jääneet komponentit kerätään paperipusseihin kuivatusta varten. Karvat ja muut pitää kuivattaa, jotta saalislajien varsinainen tunnistaminen mikroskooppipreparaattien avulla onnistuisi. Karvapussit ovat uunissa 1-2 vuorokautta, jonka jälkeen alkaa ahkera mikroskopointi. Mutta siitä lisää seuraavalla kerralla!

Anni