Vakituisen työn ihanuudesta

Pahoittelen viime viikon blogihiljaisuutta! Olin inttervepin ulottumattomissa.

Yliopiston peruspalkoista ollaan pääsääntöisesti yhtä mieltä: ne ovat koulutuspohjaan nähden naurettavan pieniä. Niin se näyttää ammattijärjestöjen suosituksiin ja erilaisiin keskipalkkatutkimuksiin verrattuna olevan. Vuosikausia opiskelijabudjetilla elettyäni vakituiset tulot kuitenkin tuntuvat minusta edelleen käsittämättömän hienoilta. Rahaa jää joka kuukausi vuokran ja ruokamenojen jälkeen vähän käteenkin. Menoni eivät ole mitenkään hirveästi kasvaneet, nyt vain mietin ostoksia vähemmän ja budjetoin asioita vain harvakseltaan. Mitäs pienistä tuloista kun on pienet menot. Tähän tietenkin vaikuttaa se, että en omista sellaista rahareikää kuin auto, eikä minulla ole asuntolainaa. Opintolaina kyllä on, ja se raksuttaa korkoa koko ajan. Sen takaisinmaksusta pitäisi uskaltautua juttelemaan vielä tälle vuodelle… Siihen ne ylimääräiset pennoset taitavat vastaisuudessa sitten mennä. Mutta joka tapauksessa olen tavattoman onnellinen siitä, että saan pienen palkkani joka kuukausi.

Toinen ihana asia näissä savottahommissa ovat lomapäivät. Minulle kertyy ihan oikeaa lomaa, jota ei tarvitse käyttää kesätöitä tehden jottei menettäisi kattoa päänsä päältä! Miten uskomatonta! Palasin alkuviikosta kesälomaltani. Tämä viikko onkin mennyt palautuessa, mutta ei puhuta siitä. Jotenkin sitä tuntee kuuluvansa oikeiden ihmisten kastiin kun voi istua ilman paitaa pihakeinussa ja keskustella muiden töissä käyvien kanssa lomapäivistä, palkasta ja muista työjutuista. Tähän asti olen saanut oikeilta ihmisiltä vain vinoja katseita kun olen sanonut jotain tyyliin: ”No, syksyllä alkaa kuudes vuosi yliopistolla. Eikä mitään hajua siitä, millin valmistun. Kunhan tässä saan hommat kasaan.” Tuo kuulostaa varmasti siltä, että olen vain maannut vuositolkulla opiskelija-asuntosäätiön solussa ja nostanut opiskelijaetuuksia. Takuulla duunaria vituttaa. Työpaikan myötä olen lopulta kohonnut tähän ”oikea, kunnollinen veronmaksaja” -kategoriaan. Nyt minua voi katsoa vähän vähemmän pitkin nenänvartta. Paitsi että tienaan pienen ikuisuuden opiskeltuani vähemmän kuin amiksen käyneet muutaman vuoden työkokemuksen jälkeen. Säälittäväähän se on.

No joo, näin loman jälkeen minulla ei juuri ole tämän mielekkäämpää asiaa. Torakankoulutushärvelini komponenttitilaus on myöhässä, ihmiset ovat lomalla minun aivoni vielä täysin kesäajassa. Juuri nyt se ei jaksa edes harmittaa.

Nauttikaa kesästä, lukijat!

Kesäpörriäisterkuin,

Epävarmuudesta...

...aka "Angstia syvällisten asioiden äärellä"

Lukio-opetus on siitä vaarallista, että se tarjoilee oppijalle helposti hallittavia kokonaisuuksia. Nämä kokonaisuudet sekoitettuna sellaisiin naiiveihin mieliin kuin omani, on vaarallinen yhdistelmä. Lukiosta päästyäni tunsin tietäväni kaikesta kaiken.

Tärkein asia, minkä ensimmäisenä opiskeluvuotenani yliopistossa opin oli, että en tiedä mistään mitään ja kaikki aiemmin oppimani on väärää tai puutteellista tietoa, mutta minulla on mahdollisuus oppia. Ei missään nimessä kaikkea kaikesta, mutta aika paljon jostain, jos olen ahkera.

Ei siis mukavia kokonaisuuksia joissa on alku ja loppu jotka kivasti sitovat sisällön helposti omaksuttavaksi paketiksi. Yliopiston tehtävä on paitsi kouluttaa, myös tuottaa jatkuvasti uutta tietoa. Tästä tietenkin pitäisi voida päätellä, että uusin tieto ei ole koskaan ”valmista”. Tämän tajuaminen voi olla opiskelijalle masentavaa. Minulle itselleni se ainakin oli ja on edelleen.

Sen lisäksi, että uutta tietoa tuotetaan ja vanhaa muokataan koko ajan, on usein olemassa monia rinnakkaisia teorioita, joista ei – ainakaan juuri tällä hetkellä – voi sanoa, mikä niistä on kuvaavin tai ”paras”. Tämä teoriaviidakko ajoi minut aikanaan lopullisesti (niinhän silloin luulin) pois ekologian alalta. Eläinfysiologia tuntui tarpeeksi eksaktilta: tehdään mittaus, josta saadaan numeerista dataa, jonka käsittely antaa suoraan yksioikoisesti selitettävän tuloksen. Jos mitataan, paljonko happea pulu kuluttaa kököttäessään kaksi tuntia metaboliakammiossa, tulos on tarkalleen juuri se, minkä mittauslaitteisto antaa, eikä sitä tarvitse yrittää sovittaa johonkin vallalla olevaan teoriaan jossa on villeinä poukkoilevia muuttujia joita ei voi mitenkään hallita. Näin ainakin ajattelin. Ja nyt teen käyttäytymistutkimusta, eli luikin vähin äänin takaisin ekologian epävarmaan maailmaan…

Juttelimme vastikään maisteriystäväni kanssa siitä, miten vääränlainen kuva biologiaa opiskelemaan hakevilla on biologiasta ja biologin työstä. Puhuimme lähinnä niistä hakijoista, joilla on kenties ihan oikeaa opiskelumotivaatiota, mutta tietynlainen todellisuudentaju puuttuu. Eihän kaikkien oppialojen ominaisongelmien tuntemusta voi vaatia lukioiden opinto-ohjaajilta, mutta olisi reilua, että opiskelupaikkaa hakevat tietäisivät mihin ovat lusikkansa tuikkaamassa jo ennen kuin saavat siitä maistiaiset. Ystäväni oli malliopiskelija, mutta gradua tehdessä hän tajusi, että tutkija-biologin arki ei ole häntä varten. Hän ei kestäisi sitä epävarmuutta, mikä liittyy jo pelkästään tutkimuksen tekoon ja julkaisemiseen. Valmiin tutkijan arkeen kuuluu näiden lisäksi yleensä vielä epävarmuus rahoituksesta ja yleensäkin töiden jatkumisesta. Intohimoa biologiaa ja tutkimusta kohtaan voi olla, mutta jos oma mieli ei kestä epävarmuutta, tämä on paha ammatti.

Sitten on tietenkin vielä se tosiasia, että valmistuneille biologeille ei yleensä ottaen ole töitä. Suoraan opintojen jälkeen töitä saavan täytyy olla joko ihan pirun hyvä tai todella onnekas. Me kananpojat olemme tietenkin molempia… *röyhistää rintahöyheniä* Vakavasti puhuen, monille jatko-opiskelu avautuu ainoana selviytymisvaihtoehtona, jos vaihtoehtoina on työttömyys tai ”Siwan kassa”, kuten kiltahuoneella sanotaan (ei pahalla Siwan kassoja kohtaan). Jatko-opiskelijan palkka – mikäli hän oikeaa palkkaa saa – on huomattavasti maisterien palkkasuosituksia alempi. Tätä vauhtia tohtoreitakin on kohta niin paljon, että työnhaku ei helpotu lainkaan vaikka jatko-opinnot olisivat suoritettuna. Lisää suloista epävarmuutta siis luvassa myös tulevaisuudessa.

Näitä asioita tulee mietittyä väitöstutkimusta tehdessä. Jotta en vaikuttaisi täysin masentuneelta tai pessimistiltä, täytyy sanoa, että itse pääasiassa nautin tutkimuksen tekemisestä. Kuten opiskelussakin, tutkimusta tehdessä on omat hankaluutensa, mutta mikäli niitä pystyy sietämään, lopputulos on yleensä hyvin palkitseva. Seuraavalla viikolla toivon mukaan tulee taas jotain piristävämpää lukemista, joten älkää masentuko.

Sitä odotellessa haluan kuitenkin mainostaa viimeisintä Anna ja Pikkutorakat -nauhoitetta nimeltään Abbey Roach. Saatavana avi- ja mat-tiedostoina hyvinvarustelluista käyttäytymislaboratorioista.



Seuraavaan kertaan,