Nyt ei oikein irtoa

Anteeksi, unohdin, että on jo minun vuoroni kirjoittaa!

Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet ihan hulluja. Olen tehnyt lisää käyttäytymiskokeita ja jatkanut intrasellulaarimittauksia. Nyt niistä jopa on tullut dataa! Mittauspäivät ovat venyneet yöhön, ja olen ollut koko viikon ihan sekaisin, ajasta ja kaikesta muustakin. Mutta pääasia on, että dataa tulee. Toivotaan, että se olisi tarpeeksi laadukasta, ja että tämän rupeaman jälkeen voisin alkaa lopultakin työstää ensimmäistä artikkeliani.

Leppoisaa sunnuntaipäivää teille lukijoille!

Vituiks Män ja muita savolaisia supersankareita

Heipä hei, lukijat!

Oma Negatiivisen Elämänasenteen™ sanansaattajanne on näppäimistön takana jälleen! Kuten arvata saattaa, mikään ei töissäni vieläkään mene niin kuin pitää. Nelli nauraa vastoinkäymisilleni aina niin makeasti, että ihan huumoriarvon vuoksi lienee paikallaan lyhyesti kertoa, mikä mättää.

Joulukuun alun punkkiräjähdyksen jälkeen torakoita on olut vain siinä kliimakaapissa, jossa punkkeja ei tuolloin ollut. Viime perjantaina pikkupirulaiset kuitenkin järjestivät yllätyksen myös ”puhtaassa” kaapissa. Sain jälleen rakkaat torakkani pelastettua, koska huomasin punkit ennen kuin ne olivat kaikkialla. Kliimakaappi kuumennettiin viiteenkymmeneen asteeseen, jolloin kaikki näkyvillä olevat punkit kuolevat. Tutkimusryhmämme diplomi-insinööri rakenteli iltapuhteinaan otsonointilaitteen, joka säteilee UV-A:ta ja muodostaa otsoonia. UV-säteily aiheuttaa DNA-vaurioita ja otsooni on eliöille myrkyllistä. Toiveena olisi, että tämä ”tuplamyrkytys” vaikuttaisi myös niihin punkkiyksilöihin, joita kuumennus ei tapa. Lienevätkö ne sitten jossain lepomuodossa kliimakaapin tiivisteiden välissä, vai miten ne kuumuudesta selviävät, en tiedä. Fakta kuitenkin on, että normaalein keinoin niistä ei näytä pääsevän eroon.

Joulun alla aloitin jälleen intrasellulaarimittaukset. Koejärjestely oli valmiina ja loppukesästä toimivaksi todettu, ja ajattelin pääseväni tarttumaan toimeen hyvinkin pian. Joulunalusviikko oli yhtä katastrofia. Joka päivä tuli eteen uusi, täysin odottamaton ongelma, joka vaati jonkin asian säätöä. Aatonaattona luulin rikkoneeni huippukalliin mittausvahvistimen, ja olin asiasta aivan palasina. Vahvistin oli onneksi kunnossa ja vika löytyi elektrodeista, ja pääsin joulunviettoon kevein mielin. Välipäivinä en uskaltanut yrittääkään mittauksia, koska töissä ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä apua.

Uuden vuoden jälkeen jatkoin koemittauksia. Sama päätön meininki jatkui kuin joulun alla, kunnes lopulta viime torstaina kaikki meni niin kuin oppikirjassa. Olin riemuissani; perjantaina yrittäisin mittauksia yhdellä viidestä kallisarvoisesta koetorakastani! Perjantai meni kuitenkin ihan pipariksi yllämainittujen punkkien ansiosta. Operaatio Pelastakaa Minkä Voitte kesti nelisen tuntia, eikä sen jälkeen enää kannattanut aloittaa. Jäin siis jännittyneenä odottamaan maanantaita ja ensimmäistä varsinaista mittausta.

Maanantaina tutkimusryhmämme aamupalaverissa toinen ohjaajani sanoi kuulleensa kahdesta muusta tutkimusryhmästä, jotka ovat tekemässä hyvin samanlaista tutkimusta kuin mikä minulla on ollut työn alla jo hyvän aikaa. Meidän on pakko saada tulokset julkaistua ensimmäisinä, mikäli mielimme saada ne julkaistua niin korkealla kuin on suunniteltu. Siksipä deadlineani kiristettiin. Käsikirjoituksesta on oltava olemassa ensimmäinen vedos huhtikuussa. Ei paineita…

Lounaan jälkeen aloittelin töitä tohkeissani. Preparaatti torakasta numero 92 onnistui hyvin ja mittauslaitteisto toimi. Torakka vain ei tulosten perustella ollut ihan ”priimakuntoinen”. Mittaustuloksia tuli, mutta ne olivat aika heikkolaatuisia. Paineet kasvoivat tiistaita kohden.

Tiistain sivulla laboratoriopäiväkirjassani lukee koko sivun peittävä ”KAIKKI MENI PÄIN V*TTUA!” Ei siitä sen enempää.

Keskiviikkona olin jo niin hermoraunio, että päätin preparoida taas yhden numeroimattoman ”joutotorakan” ja kokeilla systemaattisesti, mikä mittauksissa mättää. No, keskiviikkonapa ei mättänyt yhtään mikään. Itse asiassa keskiviikon mittaukset olivat parhaimpia mitä olen koskaan tehnyt! Harmi vain, että niitä ei saatu numeroidusta eli käyttäytymiskokeisiin käytetystä yksilöstä, tosin tämäkin data menee varmasti artikkeliin.

Keskiviikon onnistumisen myötä itsetuntoni kohosi sen verran, että preparoin torstaina torakan numero 94. Preparointi sujui hyvin, mutta mittauksista ei taaskaan tullut mitään: soluja löytyi huonosti, enkä löytänyt preparaatista yhden yhtä valovastetta, eli silmä tuntui olevan kokonaan sokea. Mitä ihmettä? Torakka oli pärjännyt ihan hyvin näköön perustuvaa käyttäytymistä testaavissa kokeissa, ei se voi olla sokea. Jokin oli joka tapauksessa taas vialla, ja niin olin käyttänyt 3/5 numeroiduista torakoistani saamatta yhtään kelvollista mittausta.

Tänään en edes yritä. Olen tehnyt koko viikon töitä iltaa myöten, ja tänään ajattelin lähteä kotiin jo iltapäivällä. Toinen ohjaajani kävi kyselemässä edistymisestäni, eikä minun auttanut kuin ääni väristen kertoa, mikä täydellinen katastrofi tämä viikko on ollut. Ohjaajani nauroi makeasti ja totesi, että tervetuloa elektrofysiologian pariin!

Nyt kaulukset pystyyn ja nokka kohti ensi viikkoa ja uusia epäonnistumisia!

Elektrofysiologiaa

Heissan!

Kesäloma on lusittu ja olen palannut niin sanotusti sorvin ääreen eli harjoittelemaan intrasellulaarimittauksia. Päivät ovat venyneet jopa 11-tuntisiksi (no joo, ei se vielä mitään mutta en oo toistaiseksi jaksanut olla kovin myöhään illalla…) jos illansuussa on löytynyt hyviä soluja. Ja kun minusta on kyse, kömmähdyksittä ei ole selvitty. Sössin päivittäin jotain, joko preparaatin kriittiset hetket tai jotain mittauspöytäkirjoihin liittyvää. Ja tietenkin kohtelen laitteita roppakouraisesti. Lisäksi huomasin alkuviikosta, että osa käytössäni olevista stimuluksista ei ole sitä mitä ne väittävät olevansa. Turhautumisensietokyky taas kasvaa. Parhaiten yleensä onnistuu, kun muistaa syödä hyvän välipalan iltapäivällä niin, ettei nälkäkiukku pääse turhauttamaan fiilistä labrassa.

En nyt horise tässä tämän enempää, sillä saatte lukea ryhmämme tutkimuksesta toisen ryhmänjohtajamme, Mikon, haastattelusta Tietysti.fi:ssä. Haastattelussa on myös kuva käyttämästäni hyönteisten virtuaalimaailmasta.

Haluatko tietää, miten mehiläinen ajattelee?

Seuraavaan kertaan,

Sähköinen kurkistus näköreseptorisoluun

Päivää että pätkähti!

Heti alkuun kerron, että edellisessä merkinnässäni jännittämäni tentti meni läpi. Tavoitteena oli saada kurssi rimaa hipoen läpi. Nyt opintorekisterissäni komeilee kakkonen, eli se meni jopa kirkkaasti läpi!

Työrintamaltakin kuuluu kummia. Juttelin etenemisestäni toisen ohjaajani kanssa viime viikolla, ja tulimme siihen tulokseen, että minun olisi syytä opetella solunsisäisiä eli intrasellulaarimittauksia ja kokeilla niiden tekemistä virtuaalimaailmassa mitä pikimmin, ja jatkaa käyttäytymispuolta vasta sen jälkeen. Touhuni ovat siinä vaiheessa, että olisi hyvä tietää, mitä torakan silmän näköreseptorisolujen sisällä tapahtuu kun esittelen niille käyttämiäni ärsykkeitä. Muuten saattaisi käydä niin, että haalisin hurjasti ylimääräistä ja ehkä tarpeetontakin käyttäytymisdataa ja nousisin niin sanotusti pyrstö edellä puuhun.

Olen nyt sitten opetellut torakoiden preparointia mittauksia varten, elektrodin viemistä silmään ja mittauslaitteiston käyttöä. Preparointi alkaa jo sujua. Torakan pää pitää kiinnittää tukevasti pitimeen ja tutkittavan silmän pintaan on tehtävä pieni aukko elektrodin sisään vientiä varten. Olen aika näppärä sormistani, mutta kun työskennellään mikroskoopin alla, käden pienikin väpätys tuntuu kamalalta heilunnalta. Silti preparaateista tulee yleensä ihan kelvollisia ja toimivia. Tämänkin kädentaidon kuulemma oppii vain toistojen kautta.

Elektrodeina käytetään ohuista lasikapillaareista vedettyjä mikropipettejä, joiden sisällä on sopivaa elektrolyyttiliuosta ja kloridoitu hopealanka. Intrasellulaarielektrodin kärjen halkaisija on alle mikrometrin. Elektrodi kiinnitetään pietsosähköiseen mikromanipulaattoriin, jolla se saadaan ajettua silmään täsmällisesti siitä kohdasta ja sillä nopeudella kuin halutaan. Niin ainakin teoriassa. Mikromanipulaattoria ohjataan käsin samalla kun elektrodin lähestymistä valvotaan stereomikroskoopin avulla. Voitte kuvitella, että kun elektrodin kärki on niin ohut, että se jatkuu vielä hyvän matkaa siitä, mihin se paljaalla silmällä katsottuna näyttäisi loppuvan, sitä ei kestä paljoa täräytellä tai tuikkia sillä mihin sattuu. Tämä tekee elektrodin ajamisesta silmään erittäin haastavaa ja minulle tähän mennessä yleensä mahdotonta. En osaa hahmottaa elektrodin tarkkaa tulokulmaa oikein. Saan sen näennäisen ehjänä tekemästäni aukosta sisään, mutta kun tämän jälkeen käynnistän mittausvahvistimen, elektrodi on parhaassakin tapauksessa pahasti tukossa, mutta yleensä poikki. En ole vielä antanut tämän suhteen periksi, sillä tykkään leikkiä teknisillä vempeleillä ja tiedän oppivani hallitsemaan niitä ajan kanssa.

Kunhan opin saamaan elektrodin ehjänä silmään ja mittaamaan sieltä valovasteita, on aika miettiä virtuaalimaailman muuttamista elektrofysiologisiin torakkamittauksiin sopivaksi. Siitä en ole onneksi itse vastuussa, mutta luultavasti palaan asiaan tämän kevään aikana.

Pakkasterkuin,