Journal Club - Hyppivä torakka

Hei lukijat!

Helsingin Sanomat uutisoi tiistaina tutkijoiden kokoaman top 10-listan viime vuonna raportoiduista uusista eliölajeista. Juttu kannattaa ihan mielenkiinnon vuoksi käydä lukemassa täältä.

Oman mielenkiintoni jutussa herätti Saltoblattella montistabularis, heinäsirkkojen tapaan hyppivä torakka Etelä-Afrikasta. Kerron tällä kertaa tästä erikoisuudesta. Kirjoitukseni perustuu Arthropod Systematics & Phylogeny-sarjassa julkaistuun lajikuvaukseen, joka on vapaasti saatavilla täällä. Käykää katsomassa ainakin kuvat! Kirjoittelen tähän auki yleistajuisia asioita. Tarkempaa tietoa kaipaavat saavat lukea artikkelin itse.

Ensimmäiset havainnot lajista tehtiin vuosina 2006 ja 2007 Kapkaupungin Pöytävuorelta, Etelä-Afrikasta. Tätä ennen hyppiviä Dictyoptera-lahkon hyönteisiä on tunnettu ainoastaan myöhäisen jurakauden fossiiliaineistosta. Sen lisäksi, että hyppivä torakka on uusi laji, se myös kuuluu kokonaan uuteen sukuun. Suvun nimi Saltoblattella koostuu latinan hyppimistä tarkoittavasta sanasta saltare ja pientä torakkaa tarkoittavasta sanasta blattella (blatta = torakka). Lajin nimi montistabularis on genetiivi Pöytävuoren latinankielisestä nimestä Mons Tabularis. Suomennettuna tämän hyönteisen tieteellinen nimi siis tarkoittaa Pöytävuoren hyppivää pikkutorakkaa. Tähän mennessä lajia ei ole tavattu mistään muualta kuin Pöytävuorelta. Virallista suomenkielistä nimeä tällä torakalla ei taida vielä olla, joten kutsun sitä tässä hyppiväksi torakaksi tai hyppytorakaksi.

Ulkonäkö

Hyppivä torakka on vajaan sentin mittainen ”niskakilven” etureunasta takaruumiin takakärkeen mitattuna. Lenninsiipiä ei ole lainkaan, ja peitinsiivet ovat yhden millimetrin mittaiset tyngät. Tuntosarvet ovat ruumista pidemmät, ja takajalat ovat mittasuhteiltaan samankaltaiset kuin heinäsirkoilla. Etummainen ja keskimmäinen jalkapari ovat mittasuhteiltaan torakkamaiset. Naaraan takajalka (poisluettuna nilkkajaokkeet) on vähän ruumista pitempi, koiraan hieman lyhempi.

Hyppytorakan verkkosilmät ovat pallomaiset ja sijaitsevat tuntosarvien takapuolella. Pallomaiset silmät takaavat laajan näkökentän, ja oletettavasti tällä hyppimällä liikkuvalla päiväaktiivisella lajilla on torakaksi varsin hyvä näkö (Tätä olisikin kiinnostavaa tutkia!).

Perusväritys on koiraalla punaoranssi, naaraalla keltaoranssi (katso alkuperäisartikkelin kuvat 1A-D (koiras) ja 1E-F (naaras)). Molemmilla sukupuolilla kyljissä kulkee vaalea rantu. Naaraan ruumiissa on kauttaaltaan enemmän tummaa pigmenttiä, ja hyppyjalat ovat selvemmin pilkulliset kuin koirailla. Naaraan kantamassa neljä millimetriä pitkässä munakotelossa (kuva 1F) on yhteensä 11 munaa. Naaras kuljettaa munakoteloa mukanaan päivän tai kaksi ennen kuin jättää sen oman onnensa nojaan kuoriutumaan.

Biologia

Hyppivän torakan ”koti” Pöytävuorella kuuluu Fynbos-biomiin, joka ilmeisesti luettaisiin koulukirjoissa välimerenkasvillisuuteen. Biomin lajirunsaus on suuri, ja siellä esiintyy paljon kasvi- ja eläinlajeja, joita muualta ei löydy. Hyppytorakat viihtyvät alueilla, jonka kasvillisuus on matalaa mutta tiheää yksivuotista heinää ja saraa.

Aikuisia hyppytorakoita on löydetty Pöytävuorelta helmikuun ja huhtikuun lopun välisenä aikana, eli eteläisen pallonpuoliskon loppukesällä. Nuoria yksilöitä ei ole löydetty. Aikuiset hyppytorakat ovat aktiivisia päiväeläimiä, jotka liikkuvat erikokoisin loikin tai vilkkaasti kävellen muiden torakoiden tapaan. Luonnollisia ravintokasveja ei tiedetä, mutta vankeudessa hyppytorakat syövät monenlaista kasvimateriaalia.

Hyppytorakan tarkka sijoittuminen ”torakoiden sukupuuhun” ei ole vielä selvillä, mutta se kuulunee heimojen Blattellidae ja Blaberidae muodostamalle oksalle. Artikkelin kirjoittaja sijoittaa sen alustavasti Blattellinae-alaheimoon.

Lähde: Bohn H., Picker M., Klass K.-D. & Colville J. 2010: A jumping cockroach from South Africa, Saltoblattella montistabularis, gen. nov., spec. nov. (Blattodea: Blattellidae). Arthropod Systematics & Phylogeny 68: 53-69.

Lopuksi päivän AWWW! –biologiauutinen: Valkoinen kiivinpoikanen. Rengastas tuo, Nelli!

Reipasta viikonloppua,

Wuhuu!

Nyt se on sitten lähetetty, ensimmäinen artikkeli, ensimmäistä kertaa lehteen! Perjantai-iltana kello kahdeksan painoin Submit-nappia. Hymy oli melko herkässä. :) Maastokausikin alkoi pari viikkoa sitten, joten nyt joudan sitten keskittymään täysillä sirrilöiden etsimiseen artikkeli ollessa vähän aikaa pois käsistä, odottamassa editorien päätöstä (pidetään peukut pystyssä että se hyväksytään).

Hailuodosta on löytynyt jo monta suosirrin pesää. Ainakin kolmella pesällä toinen emoista on ollut renkaaton, mikä tarkoittaa sitä, että immigraatiota näyttäisi olevan ihan kivasti meneillään. Hailuoto, ja muutkin Perämeren tutkimusalueemme kolutaan joka vuosi läpikotaisin. Kaikki pesät etsitään ja emot ja poikaset rengastetaan. Näin on tehty jo 90-luvulta alkaen, joten kaikki renkaattomat linnut voidaan luotettavasti määritellä jossain muualla syntyneiksi. Immigraatio on tärkeää varsinkin pienten populaatioiden elinkyvyn kannalta (hieman geenivirtaa ei ole koskaan pahitteeksi), joten on mukava nähdä että Perämerelle tulee lintuja.

Kesäkuun alusta tulee kiireinen, jos kaikki löytämämme pesät säilyvät ehjinä poikasten kuoriutumiseen asti. Yksi pesä löytyi viime viikolla syötynä, mutta emot olivat jo kiivaasti aloittelemassa uutta pesintää. Muninnasta kuoriutumiseen kestää noin kolme viikkoa, jonka jälkeen alkaa ahkera poikasten rengastus.

En ole vielä rengastanut suosirrejä, mutta muutama viikko sitten kävin Tauvon rengastusasemalla harjoittelemassa rengastusta pikkulinnuilla. Pystytimme verkot ehkä noin puolen kilometrin matkalle, jonka kiersimme tunnin välein lähes vuorokauden ympäri (yöllä oli muutaman tunnin tauko). Yleensä verkkoihin oli jäänyt muutama lintu, jotka sitten irrotimme ja rengastimme. Eniten oli järripeippoja ja peippoja, mutta myös punarintoja ja tiaisia oli jonkin verran. Söpöin tapaus oli töyhtötiainen, hyvin pieni ja kaunis töyhtöineen ja viininpunaisine silmineen. Kaikille linnuille piti lässyttää koko ajan (tapa, josta varmaan pääsisi eroon jos rengastusta harjoittaisi jatkuvasti).

Huomenna jatkuvat siis maastohommat. Mikäli ilmat sen sallivat, tarkoituksena on pyytää renkaattomat emot pesiltään ja rengastaa ne. Tämä helpottaa sitten työmäärää poikasrengastusvaiheessa, kun emoja ei enää tarvitse rengastaa.

Nyt sunnuntain viettoon ja ulkoilemaan. Nähdään muutaman viikon päästä!

Nelli

Epävarmuudesta

Heippa!

Olen tainnut jo aikaisemminkin kirjoittaa jotain tutkijan työn epävarmuudesta, mutta koska tiedän muutamien alaa harkitsevien seuraavan tätä blogia, on hyvä kerrata tärkeä asia. Tarkoitus ei missään nimessä ole peloitella ihmisiä tai mustamaalata alaa. Ihmisten vaan on mielestäni hyvä tiedostaa ja sisäistää tämäkin piirre tutkijan työssä, ettei se sitten ainakaan tule kenellekään yllätyksenä.

Määräaikaiset työsuhteet eli tuttavallisemmin pätkätyöt ovat vakiintuneet yhdeksi työmuodoksi aina 1990-luvun taloudellisesta lamasta lähtien läpäisten niin julkisen kuin yksityisenkin sektorin palkkatyön. Ne ovat vastakkaisia normaalityön ideaalille, jota jäsentää ajatus elämänmittaisesta kokoaikatyöstä yhden työnantajan alaisuudessa. Epätyypilliset työsuhteet ovat yleistyneet kaikissa ikäluokissa, mutta eniten ne ovat kohdistuneet nuoriin työmarkkinoille siirtyviin henkilöihin. Työmarkkinoille siirtyminen ei ole enää yksinkertainen askel taloudellisesti itsenäiseen elämään, vaan nuorten ja nuorten aikuisten on oltava valmis joustamaan ja sopeutumaan epävarmuuteen, koska vaihtoehdot ovat kovin vähäiset. Nykyään Suomessa tehdään enemmän pätkätöitä kuin muissa pohjoisen Euroopan maissa.

Apurahalla työskentelevän jatko-opiskelijan työ on hyvä esimerkki pätkätyöstä, jossa suurin epävarmuustekijä on yleensä rahoitus. Suomessa on kymmeniä apurahasäätiöitä, mutta silti rahoituksen saaminen tuntuu toisinaan olevan melko haastavaa. Myös rahoituskausien lyhyys lisää epävarmuutta: itse en ainakaan jaksaisi kauheasti innostua parin kuukauden apurahasta, kun kuitenkin joutuisi heti aloittamaan uusien apurahojen hakemisen. Onneksi pääsin erään rahaston ”apurahaputkeen”, eli saatuani rahoituksen ensimmäiseksi vuodeksi, sama säätiö myönsi rahoituksen myös toiselle ja kolmannelle vuodelle. Varmuutta tästä ei tietenkään koskaan ollut, vaan aina joutui jännittämään myöntöpäivään asti. Harmi vaan, ettei ainakaan oma väitöskirjaprojektini ole toteutettavissa kolmessa vuodessa, eli jostain olisi vielä löydettävä rahoitus yhdelle vuodelle. Tässä työssä on suuresti hyötyä ajattelumallista: ”Älä murehdi tulevia, sen aika ei ole vielä.” Vuodet apurahatutkijana myös turruttavat jonkin verran: enää en stressaa tulevasta niin paljon kuin projektin alkupuolella.

Rahoituksen lisäksi toisen asia, joka lisää epävarmuutta tutkijan työssä, on aikataluissa pysyminen. Paras on vaan tottua siihen, että deadlinet paukkuvat, vaikka se ei toivottavaa olekaan. Itselleni melko täsmällisenä henkilönä tämän asian hyväksyminen oli alussa vaikeaa, ja minua ärsytti suuresti, kun asiat siirtyivät ja siirtyivät –ja usein vieläpä minusta riippumattomista syistä.

Aikatauluihin taas kytköksissä ovat julkaisut, jotka myös aiheuttavat epävarmuuden tunnetta. Julkaisuilla mitataan tutkijan arvo, joten olisi suotavaa, että tutkija olisi tehokas ja tuottelias tällä saralla. Julkaisujen määrä myös vaikuttaa apurahapäätöksiin, joten noidankehä on valmis.

Varsinkin biologin työssä epävarmuutta lisää ihanat tutkimuskohteemme: elävät organismit. Varsinkin luonnonkokeita tehtäessä on mahdotonta kontrolloida kaikkia muuttujia. Vaikka kaikki muu menisi nappiin, saattaa geneetikon banaanikärpäspopulaatio kuolla kesken kokeen mystiseen tartuntatautiin, kasviekologin tutkimusmetsä muuttua yllättäen hakkuuaukeaksi tai ahmatutkijan ahmat olla menemättä loukkuun. Sitten vähän aikaa synkistellään, seuraavaksi nauretaan ja sitten mietitään, mitä tehtäis seuraavaksi!

Kevätterveisin,

Anni

Ps: Huolimatta tän blogauksen aiheesta itselläni menee ihan hyvin tällä hetkellä. Rahoitus ei ole vielä loppunut ja aineistot ovat jo ihan hyvällä mallilla :)

Opetäteilyä

Taas on se aika keväästä, kun opetusvelvollisuus kutsuu. Vedän viime keväältä tuttua labratyötä ”Entsyymireaktioiden kinetiikka”, mutta täysin ongelmitta en ole selvinnyt.

Tarkistin Laitteiston toimivuuden pariinkin kertaan ennen ensimmäistä kurssikertaa ja tilasin uutta entsyymiä jotta reaktio varmasti onnistuu. Kaiken piti olla kunnossa ja tiptop. Sitten tulivat opiskelijat ja alkoivat ohjeideni mukaan töihin.

Työn alkumetreillä sattui pieni vahinko ja arvokkaat elektrodit sisältänyt reraktioastia putosi pöydältä – onneksi vain lavuaariin. Tarkistin elektrodien kunnon silmämääräisesti ja ne näyttivät ehjiltä. Työtä jatkettiin.

Hetken kuluttua elektrodien putoamisesta alkoivat ongelmat. Mittaussofta kaatui. Käynnistin sen uudelleen ja se näytti toimivat, mutta vain tovin. Softa alkoi kaatuilla vähän väliä, eikä lopulta suostunut toimimaan lainkaan.

Minulla eri ole mitään kokemusta siitä, mitä kyseiset softat ovat syöneet ja miten niiden toimivuus tarkistetaan. Siksipä kipaisin hakemaan paikalle kätevämmän työkaverini, joka kävi softan kimppuun. Siksi aikaa lähetin opiskelijat kahville.

Hetken tietokoneen kanssa juteltuaan työkaverini tuli siihen tulokseen, että softa on kunnossa. Ongelma oli hänen mukaansa elektrodien päässä. ”Mahtravaa,” ajattelin, ”elektrodit hajosivat!”

Etsin opiskelijat käsiini. Sovimme, että koska he olivat jo päässeet kokeilemaan työn kaikkia vaiheita käytännössä, ja koska työ on pääasiassa pipetoimista ja odottamista (mitä he jo saivat harjoitella, hehe), heidän ei tarvitse varata uutta labra-aikaa. Lupasin lähettää heille jonkin viimevuotisen datasetin työn viimeisestä osiosta, joka heiltä jäi keräämättä. Sen avulla työselostuksen voi tehdä, vaikka data ei omaa olekaan.

Seuraavana päivänä ryhdyin toden teolla selvittämään elektrodien ongelmaa. Ne eivät onneksi olleet rikki, mutta referenssielektrodi oli niin tukossa, että se piti tyhjentää ja puhdistaa oikein viimeisen päälle hyvin. Sen jälkeen kokeillessani kaikki toimi täydellisesti. Seuraavan työparin kanssa jännitin laitteiston toimimista, mutta onneksi ongelmia ei tullut.

Vielä tänään sulkeudun opiskelijoiden kanssa laboratorioon koko iltapäiväksi, ja sitten on lähiopetus tältä keväältä purkissa. Työselostukset pitää tietenkin vielä tarkistaa, mutta muuten voin rauhassa keskittyä taas omiin tutkimuksiini.

Aurinkoista äitienpäiväviikonloppua kaikille!

Kuulumisia

Hei!

Käväisin lomalla etelän lämmössä ja nyt on ihan uusi draivi päällä! Sain vihdoin hoidettua loppuun ulosteanalyysirumban, eli nyt on ahman ravinnonkäyttöaineisto kasassa. Vaikeita näytteitä siellä riitti, mutta jotenkin siitä selvittiin. Keräämiäni, analysoituja ulosteita oli loppujen lopuksi 186 kappaletta (osa huuhtoutui kokonaan viemäriin pesuvaiheessa, jolloin niistä ei saanut määritettyä lajia). Yhteensä 12 ulostetta päätyi luokkaan "määrittämätön", kun osassa ulosteista oli esim. pelkästään luumurskaa tai aluskarvoja, joiden perusteella lajia ei saanut määritettyä. Lähetin eilen tiedoston ohjaajalleni, joka aikaisemmin lupasi auttaa aineiston käsittelyssä. Toivottavasti saisimme datasta nopeasti tulokset ulos ja pääsisin kirjoittamaan.

Toinen, keskeneräinen aineistoni ahman ja suden interaktiosta jumittaa jossain Helsingin suunnilla. Olisi mukava saada tätäkin eteenpäin, mutta erinäiset harmilliset takaiskut ovat hidastaneet aineiston valmistumista. Aineisto siis koostuu riistakolmiolaskennoissa havaittujen susien ja ahmojen sijaintitiedoista (paikka, jossa jäljet havaittu). Olimme jo saaneet alustavia tuloksia aineistosta, kun huomasimme, että koordinaatit eivät ole riittävän tarkkoja. Siinä vaiheessa myös huomasimme, että osa RKTL:n mapeista, joista tarkat kartat löytyvät, sijaitsevat Helsingissä, osa Taivalkoskella. Olen itse hakenut Taivalkoskelta puuttuvat tiedot, mutta Helsingin päässä on ollut ongelmaa. Toivottavasti saisin pian sieltäkin puuttuvat tiedot, tai sitten lähden itse hakemaan ne. Hiukan ärsyttäää, kun asiat venyvät ja venyvät tällaisten pikkuasioiden takia.

Lisäksi olen viime aikoina mm. valmistautunut opponoimaan erästä jatko-opiskelijaa ensi viikon tutkimussuunnitelmaseminaarissa. On muuten yllättävän vaikeaa keksiä kritiikkiä -varsinkin silloin, kun tutkimussuunnitelma vaikuttaa oikein hyvältä ja perusteelliselta. Pakko on kuitenkin aina jotain kehitettävää sanoa :)

Sain muutaman ahmahavaintoilmoituksen (tietenkin juuri lomamatkani aikana) Kainuusta, mutta tällä hetkellä hiihtäminen siellä on aika turhaa kelin takia. Kovasti kyllä tekisi jo mieli maastoon metsänhajua hengittämään ja ahmojen tekemisiä tutkimaan. Jospa lumet sulaisivat nopeasti ja saisimme ahman pannoitettua. Eeki, Tahvo ja Seita tarvitsevat jo seuraajan :)

Nauttikaahan kevään etenemisestä!

Anni

Pienimuotoisen kansainvälisen tiedetapahtuman järjestämisestä

Biocenter-päivästä on nyt kulunut puolitoista viikkoa. Stressi on hellittänyt. Nyt onkin hyvä aika ottaa asia esille ja ruotia vähän tämänvuotista tapahtumaa ja järjestelyjä. Muistin virkistämiseksi, näin ajattelin viime keväänä Biocenter-päivän jälkeen.

Tänä vuonna olin järjestelykomitean puheenjohtaja, koska olin komiteasta ainoa, joka oli mukana myös viime vuonna. Puheenjohtajana kutsuin kokoukset koolle, jaoin puheenvuoroja ja hieman ruoskin ihmisiä hommissaan eteenpäin. Myös varsinainen toimenkuvani komiteassa poikkesi viimevuotisesta. Olin tällä kertaa järjestämässä päivän tieteellistä ohjelmaa yhdessä kahden muun järjestelijän kanssa. Tehtävänä oli siis löytää sopivia puhujia ympäri maailman ja yrittää saada heidät tulemaan Ouluun. Se on helpommin sanottu kuin tehty! Seitsemän puhujaa saadakseni lähetin 19 kutsua. Tämä on kuulemma hyvin normaalia etenkin, jos on liikkeellä myöhään ja jos on järjestämässä pienen skaalan tapahtumaa pienellä paikkakunnalla kaukomaassa, josta puhuja ei tiedä mitään. Puhujat kuitenkin saatiin kasaan, ja varsin monipuolinen ohjelma aiheesta ”Fysikaaliset voimat biologiassa” koottua.

Itse tapahtumapäivänä me ohjelmatiimiläiset toimimme vuorotellen sessioiden puheenjohtajina. Järjestelykomitean päällepäsmärinä sain sen lisäksi lausua päivän avaus- ja loppusanat. Se olikin yllättävän hermostuttavaa! Puhun sujuvasti yleisön edessä omasta tutkimuksestani, mutta kun pitää avata tieteellinen tilaisuus ja esitellä kutsuttuja puhujia, olen ihan kipsissä. En voi sanoa muistavani paljoakaan avauspuheestani! Saamani palautteen mukaan se meni ihan hyvin, mitä nyt hermostus kuului äänessäni. Jospa se siitä, seuraavalla kerralla vastaavassa tilaisuudessa olen jo varmasti rennompi.

Biocenter-päivä ja sitä seuraava illallinen kustannetaan sponsorivaroin. Järjestelykomiteassa oli neljän hengen tiimi sponsorinmetsästäjiä, joiden tehtävä oli ottaa yhteyttä eri bioalan yrityksiin ja pyytää heitä sponsoreiksi. Oulun Biocenter-päivä on perinteisesti sponsoriyrityksille mieluinen tapahtuma halpojen hintojen (esittelypöydistä, mainoksista ohjelmalehdessä yms.), suuren näkyvyyden ja hyvän sijainnin (sponsorinäyttely on lääketieteellisen tiedekunnan päärakennuksen aulassa, josta kulkee läpi paljon muutakin bioalan väkeä kuin Biocenter-päivän luennoille osallistuvaa) sekä hyvin hoidettujen järjestelyjen ansiosta. Nämä kommentit ovat suoraa palautetta sponsorifirmojen edustajilta.

Konferenssi-illallisen onnistumiseksi järjestelykomiteassa oli kolmen hengen illallistiimi, jonka toimenkuvaan kuului kilpailuttaa illallispaikkojen ja ruoan toimittajien tarjouksia sekä etsiä tilaisuuteen sopiva bändi. Juhlapaikaksi valikoitui tällä kertaa virastotalossa sijaitseva lounasravintola Vanilla. Musiikista vastasi Grooveyard Diggers, joka sai vipinää myös erään puhujan kinttuihin.

Biocenter-päivää varten painatetaan tiedotuslehti, Biocenter Day Bulletin, jossa kerrotaan päivän tapahtumasta ja esitellään Biocenterin tutkimusryhmien projekteja miniposterien muodossa. Bulletinia kasaamaan nakitetaan järjestelykomiteasta kaksi ihmistä, joista toisella on päätoimittajan vastuu. Bulletiniin pyydetään tehrvehdykset Biocenterin johtajalta, Biocenterin tohtoriohjelman johtajalta ja koordinaattorilta, sekä järjestelykomitean puheenjohtajalta (*kröhöm*). Lehteen painetaan myös sponsorien mainoksia ja kaikkien sponsoriyritysten nimet ja logot. Lehden kasaaminen on välillä varsin turhauttavaa puuhaa, kuten viime vuoden tekstissäni totesin.

Päivä ja ilta saatiin kunnialla pulkkaan, ja hyvä niin. Mitä tästä kaikesta opin? Tiimityöskentelyä nyt ainakin, ja toivon mukaan jotain tiimin vetämisestä. En aina luota muiden työpanoksiin ja saatan olla sen takia melkoinen jyrä yhteisissä asioissa. Yritin tällä kertaa välttää toimimasta niin, mutta hirmuisen stressin onnistuin itselleni rakentamaan. Sekin selvisi, että ulkomaisia puhujia on mahdollista saada tulemaan tänne periferiaan, vaikka aluksi se hieman epäilytti. Myöskin huomasin osaavani pitää kutsuvieraille seuraa, ja olin iloinen siitä, että minuun suhtauduttiin keskusteluissa kuin nuoreen tutkijaan. Itse en välttämättä osaa rooliani määritellä (olenko maallikko, opiskelija, vai kenties tutkija?) kun puhun vanhempien tieteentekijöiden kanssa.

Biocenterin sivuilla on muutamia kuvia tapahtumasta, kas tässä linkki.

Helpottunein terveisin,

TuTiSe!

Mulle kävi juuri niin kuin Annille meinasi käydä viime viikolla, eli kiireessä unohin kirjoittaa blogiin! Ja sitten olinkin viikonlopun reissussa. No tässä tulee ny.

Otsikko viittaa ennen vanhaan Tiistaisin pidettävään TutkimussuunnitelmaSeminaariin, joka on nykyisin maanantaisin, ja joka oli minulla tänäaamuna. Puhuin puoli tuntia oman väitöskirjani aiheesta parinkymmenen hengen yleisölle, joka koostui muista jatko-opiskelijoista, ohjaajistani, ja muusta laitoksen henkilökunnasta.

Olen ollut muutaman päivän hyvin innoissani seminaarin pitämisestä. Ja hyvin se menikin. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua ei jännittänyt ollenkaan. On mahtavaa huomata kuinka minusta, joka on aina jännittänyt ja luullut ettei missään nimessä pysty puhumaan kenellekään, onkin tullut noin luonteva puhuja. Toisaalta, harjoittelin aika paljon ja luin ihan älyttömästi, joten olisi olllut kumma jos se ei olisi mennyt hyvin. Osasin myös vastata ihan sujuvasti muiden esittämiin kysymyksiin (yleensä jännittävin asia seminaareissa). Hyvä minä.











Tänään käyn läpi tutkimussuunnitelmani myös teidän kanssanne. Suunnitelma on kyllä muuttunut paljon siitä, mistä aiemmin kerroin. Niin siinä monesti käy; suunnitelmat muokkautuvat työtä tehdessä. Sen sijaan että keskittyisin yksilöiden paikkauskollisuuteen, sukulaisuuden vaikutukseen parinvalintaan, sekä sosiaalisen parin ulkopuolisiin pariutumisiin, alankin tutkimaan geneettistä populaatiorakennetta, pienessä/pienenevässä populaatiossa tapahtuvia geneettisiä muutoksia sekä tekijöitä, jotka vaikuttavat populaation elinkykyyn ja sukupuuttoriskiin.

Ensimmäinen juttu (lapinsirrin populaatiorakenne) lähtee aivan näinä viikkoina lehteen arvioitavaksi (eri asia on sitten se kuinka paljon kommentteja ja korjauksehdotuksia sieltä tulee, eli kuinka kauan käsikirjoituksen julkaisuun oikeasti vielä menee aikaa). Mutta lähellä ollaan.

Toinen juttuni, joka koskee myös lapinsirriä, tulee käsittelemään Perämeren pienessä populaatiossa tapahtuneita geneettisiä muutoksia viidentoista vuoden aikana. Tutkimme, kuinka sukusiitoksen määrä on muuttunut (lisääntynyt), ja onko efektiivisessä populaatiokoossa tapahtunut muutoksia (pienenemistä).

Efektiivinen populaatiokoko eli Ne tarkoittaa sellaista ideaalipopulaation kokoa, jolla on samanlaiset geneettiset ominaisuudet kuin tutkittavalla populaatiolla. Se ei siis ole absoluuttinen yksilömäärän mitta, vaan arvio sellaisesta populaatiokoosta, joka tuottaa samanlaisen geneettisen rakenteen kuin tutkittavassa populaatiossa havaitaan. Yleensä Ne on pienempi kuin oikea populaatio, koska kaikki populaation yksilöt eivät osallistu lisääntymiseen - osa on liian nuoria, toiset liian vanhoja, tietyt koiraat voivat olla naaraasta houkuttelevimpia kuin toiset (jolloin ne pääsevät todennäköisemmin lisääntymään)... Moni asia vaikuttaa efektiiviseen populaatiokokoon.

Tiedämme että populaatiokoko, lisääntymismenestys ja aikuisten selviytymistodennäköisyys ovat pienentyneet/huonontuneet Perämeren lapisirripopulaatiossa viime vuosikymmenten aikana, joten oletamme, että pieni populaatiokoko on lisännyt sukusiitoksen (lähisukuisten yksilöiden pariuitumisen) määrää ja johtanut sukusiitosheikkouteen (sukusiitoksen aiheuttamaan kelpoisuuden pienenemiseen) ja vaikuttanut myös efektiiviseen populaatiokokoon negatiivisesti. Tiedämme myös, että Perämeren populaatioon tulee migrantteja eli geenivirtaa (jos muualta tulleet yksilöt pääsevät lisääntymään) Lapin populaatiosta, mutta tällä hetkellä Perämeren populaation aikuiskuolleisuus ja poikastuotto ovat niin alhaisia, ja predaatio niin suurta, että tämänhetkinen geenivirta tulee tuskin pelastamaan populaatiota sukupuutolta.

Kolmannessa työssäni käsittelen etelänsuosirrin, suosirrin eurooppalaisen alalajin, populaatiorakennetta, sukusiitoksen määrää ja migraation suuntaa ja määrää Itämeren koko populaatiossa. Tutkimme populaatiorakennetta yli 20 mikrosatelliittimarkkerin avulla; niiden avulla voidaan arvioida muuntelun määrää niin yksilö- kuin populaatiotasolla. Tulemme saamaan selkeän kuvan geneettisestä populaatiorakenteesta Itämerellä. Oletamme, että näissä pienissä, hajallaan olevissa populaatioissa näkyy selkeitä sukusiitoksen merkkejä.

Neljäs työni käsittelee niin ikään etelänsuosirriä. Teemme Itämeren populaatiolle elinkykyanalyysin (PVA, population viability analysis), jossa ympäristötekijät, pitkäaikainen ekologinen data, migraation määrän arviot ja tieto sukusiitoksesta tuodaan yhteen. Arvioimme populaation "tasoa" nyt ja tulevaisuudessa, ja arvioimme sen sukupuuttoriskiä tietyn ajan kuluessa. Oletamme, että sukusiitos heikentää etelänsuosirrin elinkykyä. Oletamme myös, että vanhempien välisen geneettisen samankaltaisuuden ja lisääntymiseen liittyvien asioiden (pesyekoon, kuoriutumistodennäköisyyden, kuoriutuneiden poikasten kunnon...) välillä on yhteys (mitä samankaltaisempia vanhemmat ovat, sitä pienempiä/huonompia ovat edellämainitut asiat). Kaiken tämä tiedon perusteella pystymme arvioimaan, mitkä populaatiot kaipaavat kipeimmin hoitotoimenpiteitä, jotta populaatio säilyisi elinkykyisenä.











Pienten populaatioiden tutkiminen auttaa päätöksentekijöitä ja muita tutkijoita niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin suunnittelemaan toimenpiteitä, jotka pitävät yllä, tai lisäävät, populaatioiden geneettistä monimuotoisuutta. Koska geneettiset asiat vaikuttavat suuresti varsinkin pienten populaatioiden elinkykyyn, ne on tärkeää ottaa huomioon tällaisia suojelutoimenpiteitä suunniteltaessa.

Pysyittekö mukana loppuun asti?

Nelli