Iiks - esiintyminen!

Heipsansaa,

Ajattelin kirjoittaa tänään esiintymisjännityksestä. Aloitetaanpa sillä, että minä tykkään väsätä esitelmiä. Mielelläni lähden johonkin puhumaan ja haastan itseäni siihen uudestaan ja uudestaan. Tykkään koostaa esitelmää ja miettiä, miten esittää asiansa yleiskielellä, miten herättää kuuntelijan kiinnostus, ja millaisia aasinsiltoja voisin kehitellä asiayhteyksien välille. Väsäilen slaideihini animaatioita, teen värikoodauksia ja luon rakennetta hahmottavan pohjan.  Mietin, mitä haluan sanoa jokaisen dian kohdalla, ja päätän jo etukäteen, että haluan välittää innostuneen tunnelman ja kuulostaa samalla pätevältä.

Innostunut olo esityksestä säilyy aina edelliseen iltaan asti. Käyn esitystä silloin läpi, ja ainakin ensimmäisten diojen repliikit opettelen sanasta sanaan ulkoa. Esitystä edeltävänä yönä en saakaan unta, vaikka olen jo päättänyt, että en enää stressaile näitä hommia. Jos nukahdan, herään usein keskellä yötä. Kun en saa unta, ajattelen rauhoittaa mieleni käymällä vielä kerran esityksen läpi kohta kohdalta pääni sisällä. Tiedän, että se ei varmaan ole järkevää, mutta ajattelisinhan joka tapauksessa esitystä, niin miksen samalla kunnolla.   

Esitysaamulla en tarvitse kahvia. Epäilen, että se viimeistään saisi minut tärisemään kokonaan, sitten ei ainakaan pysyisi pointteri kädessä ja kaikki huomaisivat jännityksen. Ja sitten pitäisi juosta pissalla kokoajan. Lounaspöydässä saattaa mennä muiden keskustelu ohi korvien ja hengitys on jäänyt kurkkuun kiinni, niin että se tuntuu närästykseltä.  Päällisin puolin hymyilen, mutten havainnoin muiden esityksestä kuin paloja sieltä täältä. Pään sisällä mietin, keksisinkö jonkun hyvän ice-breakerin esitykseen. Ehkä jostain toisesta esityksestä voisi keksiä sellaisen, niinpä kuuntelen muita puhujia sillä korvalla. Närästävä tunne hiipii taas, ja teen muiden huomaamatta joogahengityksiä rauhoittaakseni mieltä.  

Oman vuoron tullessa, laitan hymyn kasvoille, marssin eteen, ja hoen päässäni, että pitää muistaa katsoa yleisöä. Eikä kannata nostaa käsiä, ettei kainaloiden hikiläiskät näy. Aloitan sillä valmiiksi mietityllä lauseella ja oma ääni kuulostaa vieraalta jo heti kättelyssä. Selviydyn esityksen läpi huomatakseni, etten muista siitä mitään. Olen katsonut yleisöä, mutten jälkeenpäin muista kuka siellä on ollut. Saatan kyllä huomata, jos joku nukkuu, tekee omiaan tai hymyilee rohkaisevasti. Mutta ne eivät ole sellaisia normaaleja havaintoja ympäristöstä vaan niiden johtopäätelmät liittyvät aina minuun. Mietin, että olenko niin tylsä tai vaikeaselkoinen, ettei kuulija jaksa seurata, ja onko hymy vastine sille, että paniikki paistaa läpi. Tulkitsen kaiken tahallaan itseäni vastaan

Esityksen jälkeen koko päivän kestäneet ylimääräiset kierrokset tasaantuvat, uskallan juoda taas kahvia, mutta edelleen harhaudun miettimään omaa mennyttä esitelmääni. Joskus harmittelen, miten saatoin juosta esityksen läpi lähes tuplatahdilla suunniteltuun. Toisella kertaa, olen keskittynyt olemaan rauhallinen ja hukannut oikeille asioille varatun ajan jonninjoutavien jaaritteluun. En välttämättä halua kuulla suoraa palautetta siitä, miten se on mennyt. Se ei kuitenkaan ole mennyt kuten mielikuvissani aiemmin.

--

Kuulostaako tutulta? Lähes jokainen jännittää esiintymistään ja äärimmäisen voimakas esiintymisjännitys on kuulemma yhtä yleistä, kuin ettei jännittäisi esitystä ollenkaan. Siltikin aiheena tämä tuntuu lähes liian henkilökohtaiselta tänne bittiavaruuteen ladattavaksi.  Mun pissahätä ja mun hiki, ei niistä tarvii muille huuella. Toisaalta ajattelen, että juuri siksi tästä kirjoitan – on ”mukava” huomata, että tilanne on monelle yhtä hirvittävä ja yllättävä.  

Viisi vuotta sitten, opetusharjoittelua tehdessäni pelkäsin jokaista tuntia, jonka pidin oppilaille. Sen jälkeen lobbasin harrastuksekseni kansanedustajia ja valtuutettuja, ja jännitin jokaista tapaamista esiintymistilanteen lailla. Pelkäsin, että vastapuoli huomaa, etten tiedäkään tarpeeksi eikä argumentoinnistani saa selvää. Nykyään en useimmiten jännitä jokaista opetustilannetta, mutta muuten omat esiintymiset ovat saattaneet mennä laidasta laitaan: en etukäteen osaa sanoa, että mikä esitys alkaa jännittämään paljon ja mikä menee lopulta omalla painollaan ohitse.  

Esiintymistilaisuuden ulkopuolella on helppo perustella mielessään, että suurin osa paniikkitunteista on turhia ja tyhmiä ja itse tilanteessa ei vaan kannattaisi ylianalysoida kaikkea. Ihan joka kerralla se ei onnistu käytännössä, mutta ehkä vielä harjoitus tekee mestarin. Tai ei sitä oikeastaan tarvitse mestariksi asti ruveta, ihan selviytyminenkin hyvällä mielellä riittää. Seminaareissa tai kokouksissa huomaa, että sama tunne on todella yleinen. Ja välillä siitä on ihan hyvä puhua ääneen – myös paikan päällä.

Aurinkoisia ja hyvällä tavoin jänniä keväthetkiä lukijoille!

-henni

Vuoden alun kuulumisia ja täh - kohtako tässä pitää jo valmistua?

Heellou! Siitähän on jo melkoinen tovi, kun viimeksi kirjoitin. Työrintamalla onkin ollut aika uutiskuivaa – olen kirjoittanut yhtä juttua ja analysoinut toista. Niinpä työpäivät on kuluneet melkolailla mekaanisesti ja nopeasti, eikä niistä kertoaessa pääse lähellekään draaman kaarta.

 

On ollut mukava huomata, että sekä analysoiminen ja kirjoittaminen helpottuvat ajan kanssa, eikä kumpikaan tehtävä tunnu ollenkaan niin tuskalliselta kuin aiemmin.Kun viime artikkelia kirjoittaessa puolitoista vuotta sitten jokaista kappaletta piti pureskella, jauhaa ja tarkastuttaa erikseen, aina välillä pääsi turhauttamaan paikalla pysyminen, keskeneräisyys, takapakit ja omat virheet. Tällä kertaa ensimmäinen artikkeliversio muodostui aikapulan keskellä ranskalaisista viivoista. Uskalsin lähettää raakileen aika pian ohjaajalleni, ja nyt ollaan yhdessä työstetty juttua luettavaan kuntoon. Samoiten h-i-t-a-a-s-t-i ja kantapään kautta opitut tilastolliset menetelmät on nyt taas olleet käytössä ja yllättävän nopeasti oon saanut uusia tuloksia. Molemmissa hommissa, mun tekemistä on helpottanut tajuta, että ei tarvitsekaan yrittää kantaa yksin vastuuta kaikesta: Sen sijaan, että viilaisi tekstiä lopulliseen kuntoonsa täydellisyyttä tavoitellen, voi joitain kysymysmerkkejäkin lähettää eteenpäin. Ja vaikkei siihen tulisikaan vastausta muualta, niin se ehtii muhia omassa päässä samalla kun tekee jotain muuta. Myös tilasto-ongelmissa oon viime aikoina kysellyt neuvoja meidän hiirenhiljaisessa avokonttorissa. Toisinaan saa loistoneuvoja, joskus yhdessä pähkäilyn jälkeen helpottaa se, että eihän näitä kukaan tajua, eikä siis pidä itsekään:)! On se kyllä vähän vinoutunutta, että vasta kymmenennellä yliopistovuodellaan tajuaa, että apuja kannattaa kysellä muilta.

Nyt sitten pikkuhiljaa alkaa hiipimään ajatuksiin, että valmistumisen pitäisi siintää jo horisontissa. Yliopiston tutkinto-ohjelman tavoitteenahan on tohtori-koulutuksen suorittaminen neljässä vuodessa. Tuo aikaraja on aika tiukka, ja siinä on takana myös yliopiston oma tavoite tuottaa mahdollisimman paljon tutkintoja, joista yliopisto saa varansa. Välttämättä se ei kuitenkaan ole väittelijän etu valmistua juuri ja juuri kelpuutetulla ja mahdollisimman nopeatöisellä väitöskirjalla keskelle kansainvälistä kilpailua. Samalla toki tohtorikoulutusohjelmaa on uudistettu niin, että meidän koulutettavien valmistuminen ja opintojen suoritus helpottuisi. Yksi tällainen helpotus on varttuneemmista tutkijoista koostuva seurantaryhmä, joille tohtorikoulutettavan tulee vuosittain raportoida kuulumisistaan. Minulle se on parhaimmillaan antanut tarpeentulevia neuvoja ja auttanut rytmittämään vuotta vuosittaisen raportoinnin ja suunnitelmien koostamisen kautta. Toisille tiedän seurantaryhmän olleen myös keino selvittää ohjaajien kanssa tulleita ongelmia. Ehkä juuri näiden käytäntöjen ja myös yliopistolta lähes huomaamatta saatavien palveluiden (kuten esimerkiksi oman työpisteen ja tietokantojen käyttöoikeuksien) takia, mulla on myös sellainen olo, että taidan jossain vaiheessa olla tänne sen valmistumisen velkaa.  

Aikarajojen sijaan kelpomotivaationa on raha. Viime tekstin kirjoittamisen jälkeen sain apurahan tälle vuodelle Koneen säätiöltä (tähän väliin jee-huuto, kuperkeikka ja kierros talon ympäri), eli tämän vuosiluvun asia on yllättävän hyvässä reilassa. Apurahahakemuksia kirjoittaessa kuitenkin lupailin, että mun olisi realistista väitellä tämän vuoden lopussa. Säätiöthän ei pysty sitä tarkkailemaan, että tuleeko näin tapahtumaan, mutta epäilen etten saisi seuraavaksi vuodeksi samoilta tahoilta apurahaa luvaten taas valmistua sinä vuonna. Samaan aikaan, mää toivon, että mun voisi olla realistisempaa saada rahoitusta väitöskirjaa seuraavalle tutkimukselle. Ja näin pihinä naisena mahdollisuus paremmista saumoista apurahamarkkinoilla, saa mut tekemään oman vuosikalenterin, jossa on tavoitteena väitös vuoden vaihteessa – jaiks! Itse väitöstä ei uskallakaan ajatella, mutta väitösjuhlaa sen sijaan saa kai jo odottaa:)! Niitä ennen mulla on vielä paljon töitä tehtävänä, koska haluaisin siihen sisältyvän vielä nämä kaksi juttua...

Ensi kerralla kirjoitan taas poroista tai vaikka esiintymisjännityksestä - se on ollut kuumaperuna tässä vuoden vaihteessa. 

Nyt toivotan lykkyä tälle vuodelle näiden tykkyisten kuvien saattelemana! Nämä eivät siis liity työmaisemiin, vaan siihen että taas oon nollaillut aivoja erämaisemissa, tällä kertaa siskoni ja isäni kanssa Riisitunturin alueella. Seuraava tuulettumisreissu suuntaa sitten keskelle Pohjoismaiden ekologit yhteenkokoavaa Oikos-kokousta, jossa on toivottavasti paljon tuttuja mukavia naamoja. Viime vuonna samaisen kokouksen kansallisessa versiossa suunniteltiin yömyöhään asti kapinaa ja mielipidekirjoituksia - jännittää, mihin tänä vuonna päädytään:). 

  

Voikaahan hyvin!

-henni

Laavuyön valo ja lämpö

Aamun ensi kajo

 

Blogihaaste

Perunakuoppa-blogin kirjoittaja, isini, haastoi minut taannoin kertomaan oman blogini tarinan - miten tähän päädyttiin, mitä on matkan varrella sattunut, kuinkas sitten kävikään.

Panimme pystyyn vastavalmistuneina biologian maistereina, pääosin Annan ja Annin kanssa, tohtorikoulutettavien arjesta kertovan blogin vuonna 2010 (tasan kuusi vuotta sitten!). Anna ja Anni ovat molemmat jo tohtoroituneet, Anna biofysiikalta ja Anni eläinekologialta; minä vielä hetken rämmin oman tutkintoni parissa. Ensimmäiset esitarkastajien kommentit väitöskirjastani ovat jo tulleet, toiset tulevat ensi viikolla. Ja mikä tärkeintä, karonkkapaikka on alustavasti varattu!

Tieteen Kananpojat -blogin ajatuksena on ollut kertoa, millaista väikkärin teko käytännössä on. Minulle blogin kirjoittaminen on ollut tärkeää omien ajatusten järjestämisen ja oppimisen kannalta. Suurin osa kirjoituksistani on ollut pitkälti päiväkirjan pitoa; mitä minulle nyt kuuluu -tyyppistä ajatusten virtaa. Olen kuitenkin koittanut viime aikoina paneutua enemmän käytännön asioihin ja biologisten prosessien taustalla oleviin teorioihin. Niistä kirjoittaminen auttaa mainiosti kertaamaan jo opittuja perusbiologisia asioita sekä jäsentämään vaikeampiakin ongelmia.

Kirjoittaminen, varsinkin tieteellinen, on melko aikaavievää. Etenkin nyt tämän syksyn mittaan blogin ylläpitäminen on jäänyt toissijaiseksi muiden kiireiden tieltä. Kohta on minun aikani jättää muut kananpojat ja niin sanotusti siirtyä elämässä eteenpäin. Pyrin vielä kirjoittelemaan tänne ainakin muutaman tekstin, valmistautuen samalla väitöstilaisuuteen (joka on näillä näkymin maaliskuussa).

Väitöskirjani otsikko on Kahlaajien fylogeografia ja luonnonsuojelugenetiikka (Phylogeography and conservation genetics of waders). Pääpiirteittäin keskityn geneettisen monimuotoisuuden maantieteelliseen vaihteluun (geneettiseen populaatiorakenteeseen) ja mitkä tekijät, niin nykyiset kuin historialliset, tähän ovat vaikuttaneet. Koska otsikko sisältää sanan luonnonsuojelugenetiikka, käsittelen lisäksi pienten populaatioiden geneettisiä ongelmia (homotsygoottisuuden lisääntymistä, sukusiitosta), ja kuinka tätä tietoa voidaan käyttää hyväksi käytännön luonnonsuojelussa.

Heittäkääpäs minulle aiheita, joista haluaisitte kuulla lisää!

Haastan mukaan seuraavat blogit:

Silmästä silmään
Erään planeetan ihmeitä
Pikku Punapippuri


Tässä ohjeet:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen).

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia.

3. Haasta mukaan neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suorilta käsin, voit haastaa jonkun toisen.

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan.

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina-haasteen käynnisti: kototeko-blogi.

Esitys tutkijan arjesta

Heihoi lukijat!

Anteeksi hiljaisuutemme tässä blogissa, Nelli on uppoutunut viimeistelemään väitöskirjaansa toimiston ja kodin välille, ja Netalla on vieläkin labrakausi uusien toukkien kera kesken. Minun päivät taas on kuluneet suunnitellessa, ja öööhm, kahvitauolta toiseen sännätessä, enkä ole blogin pariin päässyt – paitsi nyt! 

Eilen kävin pitämässä esitelmän tutkijan arjesta uusille biologian opiskelijoille. Valmistelin sitä varten lyhkäsen PowerPoint -esityksen, jonka ajattelin jakaa täällä. Tarkoitus oli kertoa realistisesti siitä, mihin mun tunnit väitöskirjan parissa kuluu. Niin kuin esityksissä ja teksteissä yleensä, siihen saattoi tulla pienoinen sokerikuorrutus, mutta äh, ei kai kukaan pelkkää valitusta jaksaisi kuunnella ja lukea..? Tekstissä saattaa myös olla hieman toistoa aiempiin juttuihin – mun aihe ei kuitenkaan ole tässä kuukauden sisään vaihtunut... Näiden alkuvaroittelujen kera, here we go:

Tutkijan työstäni puhuessa en osannut olla puhumatta omasta aiheestani. Se on kuitenkin suurin syy, minkä takia tätä työtä teen. Aihe liittyy myös oleellisesti siihen, mitä käytännössä päädyn tekemään. Niinpä aloitan kertomalla tutkimukseni aiheesta: Väitöskirjassani pyrin tarkkailemaan kuinka laidunnus ja lämpeneminen yhdessä vaikuttavat subarktisten alueiden hiilen varastoihin. Ilmaston lämpenemisen myötä hiilenkierto on kuuma aihe, ja erityisen kuumaa on tunturi-ekosysteemien maaperän hiili, jonka pelätään vapautuvan ilmakehään ilmaston lämmetessä, mikäli mikrobien aktiivisuus ja hajotuskyky kasvaa lämpötilan nousun myötä. Mittakaavaltaan maaperän hiili ei myöskään ole mikään pieni ongelma, vaan arktisten alueiden maaperässä on tällä hetkellä kaksi kertaa niin paljon hiiltä kuin koko maapallon ilmakehässä, joten pienet muutokset täällä saattavat olla varsin kauas kantoisia ja globaalisti merkittäviä.

Minä tutkin, voivatko suuret herbivorit, kuten porot, muokata alueen hiilenkiertoa. Ekosysteemissä hiili sijaitsee kasvillisuudessa, kuolleessa karikkessa sekä maaperässä, ja nämä kaikki ovat vuorovaikutuksessa keskenään: kasvillisuusyhteisö voi muokata karikkeen laatua ja määrää, muuttaa maaperän koostumusta ja lämpötilaa ja edelleen vaikuttaa ravinteiden saatavuuteen maaperästä.

Laiduntajat voivat muokata ekosysteemin toimintoja valikoimalla, mitä kasvilajeja syövät. Ne myös altistavat kasveja ja maata tallaukselle sekä lisäävät maan ravinteita virtsan ja ulosteen muodossa. Kasvien kyky palautua laidunnuksesta tai tallauksesta vaikuttaa kasvien väliseen kilpailuun, niin että usein joko nopeasti kasvavat tai voimakkaasti puolustautuneet kasvit selviävät kilpailussa parhaiten. Ja kuten sanottu, kasviyhteisö vaikuttaa maaperän ominaisuuksiin ja siellä elävien mikrobien aktiivisuuteen.

Omassa projektissani tutkin laidunnusta rakennettujen aitojen äärellä. Esimerkiksi Lemmenjoen tunturikoivikossa laidunnettu puoli ei sisällä matalaa pensaskasvillisuutta, kun taas vain talvisin laitumena olevalla alueella kenttäkerros on rehevää ja tunturikoivikko hankalasti läpikuljettavaa. Pohjois-Norjan laidunkiertoaidoilla taas voimakas laidunnus loppukesästä on saanut varpukasvillisuuden muuttuman heinävaltaiseksi. Kaikilla alueilla aitojen molempia puolia keskenään vertailemalla voidaan vertailla kahta keskenään lähtökohdiltaan lähes samanlaista aluetta, joita erottaa toisistaan vain laiduntajien läsnäolo. 

Tutkimuksessani olen saanut käyttää pitkäaikaisia kokeita, joissa lämpenemistä on simuloitu aidan tuntumassa. Esim. Reisalla koeruutuja on lämmitetty tai lannoitettu tai lämmitetty ja lannoitettu, ja osa voimakkaasti laidunnetuista aloista on aidattu pois laiduntajien ulottuvista. Kilpisjärvellä tutkimusalana sain käyttää koetta, jossa kokeellisen lämmityksen lisäksi puolelta koeruuduista on leikattu kasvillisuutta 19 vuoden ajan. Näiden kokeiden lisäksi olen tutkinut lämpenemisen seurauksia tekemällä uudestaan 15 vuotta sitten tehtyjä mittauksia aitojen molemmin puolin.  

  

Koeruuduiltani olen mitannut hiilen määrää kasvillisuudessa, karikkeessa ja maaperässä. Tämä tapahtuu ottamalla kasveista, maasta ja karikkeesta biomassanäytteitä tiettyä pinta-alaa kohden, lajittelemalla tuo näyte eri lajeihin (tai maanäytteen kohdalla erottamalla näytteestä juuret ja kivet sekä eri maakerrokset), kuivaamalla lajitellut varastot, punnitsemalla ne sekä analysoiden jauhetusta näytteestä hiilen pitoisuuden. Olen myös tehnyt mikrobien aktiivisuuskokeita laboratoriossa näytteen oton jälkeen sekä mitannut paikan päällä koeruutujen kykyä sitoa ja vapauttaa ilmakehän hiilidioksidia. Hiilidioksidin kiertoa mittaamalla voidaan arvioida, kuinka paljon mikäkin systeemi ottaa talteen tai vapauttaa hiiltä kasvukauden aikana.

Käytännössä työni oleellisia vaiheita ovat olleet maastotyöt. Väitöskirjaani varten olen tehnyt maastotöitä kolmena perättäisenä kesänä Oulusta varsin kaukaisiin kohteisiin. Koska jo matkaan kuluu pitkä aika, reissut ja niiden väliset lomat täytyy suunnitella hyvin etukäteen. Useammankin kerran olen nielaissut vähän liian suuret suunnitelmat toteutettavaksi, eivätkä päivät maastossa ole ihan toimistokellojen mukaan surisseet. Maastotöihin kuuluu myös tietynlainen suunnitelmien uudelleen rukkaus: säätä ei voi ennustaa ja monesti kaikenlaisia mutkia tulee matkaan. Mun maastotöissä lisänä on olleet pitkät vaellusmatkat koealoille – joskus näihin on kuulunut varsin vaativat kantamiset, varsinkin jos maastossa ollaan majoituttu. Vaikka telttaretkille ei lähde huonolla kelillä, niitäkin päiviä on tullut, että löytää itsensä pitelemässä sadetta ruumispussin muotoisen teltan sisällä miettien että mitähän sitä seuraavaksi tekisi tässä suurien tekemisvaihtoehtojen äärellä:).

Toinen osa-alue väitöskirjani valmistumisen kannalta on ollut laboratoriotyö. Tällä kertaa sana laboratorio taitaa olla kappaleen modernein, sillä varsin yksinkertaista (ja sottaista!) puuhaa se käytännössä on: erottelen näytteitä eri lajeihin tai osastoihin, kuivaan ja jauhan niistä näytteitä. Onneksi mulla on ollut siihen apua, mutta ihan tusinasti tunteja oon itsekin kuluttanut tehden jotain todella manuaalista – samalla kyhäillen vaikka ostoslistoja pään sisällä. Viime aikoina olen vielä löytänyt itseni tekemästä samoja asioita uudelleen, koska ekoilla kerroilla olen ollut epäjohdonmukainen tai laatinut jotain ihan omia sääntöjä, jotka ovat olleet liian hatusta.

Kolmas ja työläin vaihe väitöskirjatyössä on ollut tietokoneella tapahtuvat aineiston analysoiminen ja kirjoittaminen. Tässä jo aiemmin kerroinkin, että mun kansioista löytyy useita satoja word-sivuja, joissa on testattu seuraavan aineiston tulosten merkitsevyyttä. Ja sen jutun kanssa olen vielä alussa:)! Analysoinnin päälle tulee kirjoittaminen, jolloin tuloksia pääsee kunnolla vaivaamaan yhdessä muiden kanssa. Mulle haastavaa on ollut opetella ottamaan toisten kommenteista onkiinsa ottamatta niistä nokkaansa. Opiskeluaikana tottui siihen, että jos omaa tekstiä korjataan, se tarkoittaa sitä, että on tehnyt virheen tai kirjoittanut huonosti. Nyt pitää asennoitua siihen, että kaikki me kirjoitetaan rutkasti virheitä koko ajan ja vain useampi silmäpari onnistuu tuunaamaan pikkumokat tekstistä pois.

Kirjoittamisen jälkeen alkaa prosessi lehteen lähetys, se tarkoittaa kuvien ja taulukoiden ja tekstin asetusten muokkaamista lehden formaattiin. Hyvällä mäihällä lehti laittaa jutun vertaisarviointiin toisille tieteentekijöille, huonommalla saat juttusi takaisin ja pääset etsimään uuden lehden, jonka formaattiin tekstin muokkaat. Jos vertaisarvioijat eivät täysin tyrmää juttua, saatat silti joutua tekemään siihen korjauksia. Usein korjauksia pitää tehdä myös jutun aineistoon ja sitten pääsee taas aloittamaan analyysi–kirjoittaminen–korjaaminen–kirjoittaminen -ketjun.  

Artikkelien tuotantohihnan lisäksi väikkärintekijän arkeen kuuluvat myös apurahahakemukset, konferenssit, työpajat ja muut yhteistyöviritelmät. Apurahojen hakua tuli käsiteltyä viime kuussa. Palaan niihin lyhkäsesti, koska minut ainakin on yllättänyt, miten paljon niitä pitää väsätä ja miten hakuammuntaa rahoituksen saaminen on. Rahoitushakemuksilta ei välttämättä säästy, vaikka olisikin projektissa palkallisena: silloin saattaa päätyä hakemaan rahoitusta tarvikehankintoihin, analyysikustannuksiin tai vaikkapa konferenssimatkoihin. 

Muut asiat tässä kohdassa on melko iloittavia juttuja, ja voin kyllä suositella, että kannattaa osallistua kaikenlaisiin koulutuksiin, matkoihin ja hankkeisiin. Sieltä sitä inspiraatiotakin voi joskus kammeta. 

Esityksen lopuksi listasin kohtia, mitä minusta tutkijan työssä erityisesti vaaditaan. Minusta yksi tärkeimpiä ominaisuuksia on halu oppia uutta ja sopeutua siihen, että mikään ei ole valmista, kaikkeen ei ole oikeita ratkaisuja ja asioita selvitetään kokeilemalla. Tämä liittyy siihen, että tutkimuksessa on myös tarkoitus luoda uutta tietoa, jotain, mitä kukaan muu ei tähän asti ole tehnyt. Monesti tekeminen siis kulkeekin erehdyksien kautta, ja vaikka umpikujat ja omat virheet turhauttavat, niin ainakin oppimisprosessina ne kyllä toimivat! Toisekseen tutkija joutuu usein olemaan joustava työajassa. Tämä ei ehkä päde kaikille, mutta omalla kohdalla vuoden aikataulun suunnittelu lähtee siitä lähtökohdasta, että kesä on maastosesonkia ja lomia pitää vähän rukkailla. Joustava pitää olla myös pitkän aikavälin suunnitelmissa: Tällä hetkellä tutkijan työ on projektiluontoista, koska rahoittajat myöntävät rahoituksia yksittäisille projekteilla – ei niinkään skarpin henkilön uralle. Minunkin pitää kehitellä kaikenlaisia varasuunnitelmia, sillä luultavasti tulevaisuudessa ei aina satu juuri täydellinen uusi projekti eteen kun edellinen loppuu... On myös tosi todennäköistä, että projekteja pitää etsiä Suomen rajojen ulkopuolelta: Tutkijan odotetaan näkevän tutkimuskäytäntöjä myös oman ryhmänsä ulkopuolella ja kansainvälisiä kokemuksia ja yhteistyötä arvostetaan vaikkapa apurahoja jakaessa. Niinpä omaa kansainvälisyyttä pitää myös suunnitelmallisesti rakentaa.

Viimeiseksi vaatimus-listaani kirjoitin innostuksen omaan aiheeseen. Jos oma aihe on itselle innostava, niin sitten muistakin tämän listan asioista voi tehdä itselleen mieleisiä. Onhan se nyt myös siistiä, että työssä pääsee oppimaan uutta, saa osallistua erilaisiin projekteihin (jos niihin pääsee), saa määritellä oman työaikansa, runtata kokoon omat suunnitelmat ja pääsee vielä matkustamaan. Oikeastaanhan se on aikamoinen etuoikeus, että joku maksaa tästä puuhastelusta (niin kauan kun maksaa). Ja en toisaalta myös ihmettele sitä, että joidenkin tutkimusten mukaan tutkijat, etenkin biologit, ovat työhönsä eniten motivoituneita tyyppejä (siis taas ne, jotka ovat onnistuneet rahoitusta saamaan).

Oispa kiva kuulla muiden kommentteja tästä. Toivottavasti ei tursahtanut siirapit korvista ulos!

Marraskuisin terkuin!

-henni

Yhteenveto!

Nyt on sitten yhteenveto lähetetty esitarkastukseen. Askel on kevyt.

Tein tosi ison työn. Varsinkin viimeisten kahden kuukauden aikana tuntui, etten mitään muuta tehnytkään kuin istuin koneella ja luin (osan aikaa veivät toki myös kaksi käsikirjoitusta, jotka piti saada valmiiksi). Tätä päivää on pitkään odotettu! Yhteenvedosta tuli hyvä. 

Nyt ehtii sitten keskittyä muihin hommiin: vanhojen aineistojen käsittelyyn ja labrahommiin, jotka ovat jääneet tekemättä. Ja jospa ehtisin nyt enempi kirjoitella tännekin.

Mutta nyt pidän LOMAN! 

Nelli

Apuraharumbaa (tai osittain -teknoa)

Loka-terveiset!

Tämä kuu on edennyt vaihteeksi muihin hommiin apurahojen hakemisen merkissä. Mun kolme vuotta kestänyt rahoitus lähenee loppuaan ja kelan luukkujen kolkuttelu saattaa olla edessä ehkä jo parin kuukauden päästä. Siksipä nyt oon heitellyt apurahahakemuksia sinne, tänne ja tuonne. Harmittaa hieman epävarmuus, mutta tällä alalla sen kanssa pitänee vaan oppia olemaan.   

Taidan olla tiedenoviisi, koska nyt ensimmäistä kertaa apurahojen haussa hakusuma oli osittain ihan mukavaakin puuhaa. Perusteluja kirjoittaessaan muistutti itelleenkin, miksi juuri tämä tutkimus on hyvää ja tärkeää. Samalla tuli kerrattua, mitä on tähän mennessä saanut tehtyä, ja selkeytyi, mitä vielä on edessä (Eli samat vaikutukset kun tällä blogilla, hahaa). 

Tänä vuonna omien jatko-apurahojen ohella osallistuin yhteen Suomen Akatemian projekti-hakemukseen, jossa haettiin viiden vuoden rahoitusta sellaiselle toivehankkeelle, johon voisin hypätä mukaan väitöskirjan jälkeen. Hakemuksen teko jäi aikalailla viimeisiin hetkiin, ja niinpä viime viikko olikin melko hullu viikko viilailun ja ideoinnin merkeissä. Samalla se oli myös antoisa ja inspiroiva kokemus: oli kiva kirjoittaa yhdessä toisten kanssa, saada kommenttia ja kommentoida sekä suunnitella sitä, mitä tosi mieluusti työkseen tekisi ja missä seurassa. Mahdollisuudet siihen, että tuo hakemus menisi kuitenkaan läpi, eivät kuitenkaan päätä huimaa, ja nyt on parempi orientoitua siihen, ettei hanke toteudu. Hmph, mutta olipahan opettava kokemus ja kiva saada siitä myös joskus hamassa tulevaisuudessa kommentteja.

Meidän laitoksella apurahahakemisen kausi on kunnon massatapahtuma ja nyt syyskuun ympärillä melko monessa tutkijan huoneessa on vireillä täyspäivänen hakemussuma. Koska jokaiselle säätiölle rahoitushakemuksia tulee paljon enemmän kuin mitä voidaan myöntää, on samaan aikaan pistettävä useampi eri hakemus eri paikkoihin. Vaikkeivät kaikki kollegat aivan samoilta tahoiltaan haekaan, on varsin yleistä päätyä kilpailemaan samoista rahoituksesta omien ystävien keskuudessa. Vaikka toisten samasta jamasta saakin tsemppiä hakemisvaiheessa, kilpailu samoista rahoista jättää kuitenkin masentavan maun – varsinkin, kun tietää, ettei kaikki sitä voi saada.

Apurahojen hakemiseen ei kannata odottaa helpotusta tohtorinhatun saannin jälkeen. Vaikka apurahahaussa on myös ne positiiviset puolensa, niin samalla tuntuu todella vääristyneeltä tilanne, jossa jokainen tutkija yrittää vuosittain lotota hankerahaa. Nyt tuntuu, ettei juuri kellään ei ole omasta jatkosta varmuutta ja nekin, joilla jo on virka, hakevat apurahoja, jotta voisivat suorittaa tulevat tutkimuksensa. Samasta tilanteesta älähti myös Tieteen tekijöiden liitto mediassa viime viikolla: 

http://yle.fi/uutiset/tieteentekijoiden_liitto_aivovuoto_ulkomaille_jo_alkanut/8337798

Kannanotossaan tieteentekijöiden liitto summa, että käsiin räjähtänyt kilpailu hankkeista tuottaa ylimitoitetusti töitä "turhia" apurahahakemuksia vääntäville tutkijoille. Samalla hankkeiden lyhyt kesto tuottaa sen, että keskittyminen omaan aiheeseen pirstaloituu ja näkyy tuloksissa. Ilmiötä esiintyy varmasti myös muissa maissa, mutta täällä vallitseva politiikka ei paljoa helpota asiaa: yliopistojen rahoitusta on kiristetty ja sitä suunnataan melko rankasti vain muutamalle alalle, ja samalla yliopistojen väessä on ennennäkemättömän suuret karsinnat, mikä ei voi olla heijastumatta tutkimukseen. Äsh, paska homma meille, ketkä toivotaan että tälle alalle voisi jäädäkin.

 

Tulipa kaksijakoinen kirjoitus: Ihan jees -menoa omalta osalta, vaan ärsyttävää tilanteelta. No, toivottavasti muutkin on saaneet myös niitä hyviä fiiliksiä hakemisesta, ja toivottavasti jollain tärppäää! Ja toivottavasti me jaksetaan tällä alalla. 

Mukavaa viikonloppua kaikille - mää aion viettää sen mökillä ja unohtaa nämä rumbat ja teknot:).

-henni