Iiks - esiintyminen!

Heipsansaa,

Ajattelin kirjoittaa tänään esiintymisjännityksestä. Aloitetaanpa sillä, että minä tykkään väsätä esitelmiä. Mielelläni lähden johonkin puhumaan ja haastan itseäni siihen uudestaan ja uudestaan. Tykkään koostaa esitelmää ja miettiä, miten esittää asiansa yleiskielellä, miten herättää kuuntelijan kiinnostus, ja millaisia aasinsiltoja voisin kehitellä asiayhteyksien välille. Väsäilen slaideihini animaatioita, teen värikoodauksia ja luon rakennetta hahmottavan pohjan.  Mietin, mitä haluan sanoa jokaisen dian kohdalla, ja päätän jo etukäteen, että haluan välittää innostuneen tunnelman ja kuulostaa samalla pätevältä.

Innostunut olo esityksestä säilyy aina edelliseen iltaan asti. Käyn esitystä silloin läpi, ja ainakin ensimmäisten diojen repliikit opettelen sanasta sanaan ulkoa. Esitystä edeltävänä yönä en saakaan unta, vaikka olen jo päättänyt, että en enää stressaile näitä hommia. Jos nukahdan, herään usein keskellä yötä. Kun en saa unta, ajattelen rauhoittaa mieleni käymällä vielä kerran esityksen läpi kohta kohdalta pääni sisällä. Tiedän, että se ei varmaan ole järkevää, mutta ajattelisinhan joka tapauksessa esitystä, niin miksen samalla kunnolla.   

Esitysaamulla en tarvitse kahvia. Epäilen, että se viimeistään saisi minut tärisemään kokonaan, sitten ei ainakaan pysyisi pointteri kädessä ja kaikki huomaisivat jännityksen. Ja sitten pitäisi juosta pissalla kokoajan. Lounaspöydässä saattaa mennä muiden keskustelu ohi korvien ja hengitys on jäänyt kurkkuun kiinni, niin että se tuntuu närästykseltä.  Päällisin puolin hymyilen, mutten havainnoin muiden esityksestä kuin paloja sieltä täältä. Pään sisällä mietin, keksisinkö jonkun hyvän ice-breakerin esitykseen. Ehkä jostain toisesta esityksestä voisi keksiä sellaisen, niinpä kuuntelen muita puhujia sillä korvalla. Närästävä tunne hiipii taas, ja teen muiden huomaamatta joogahengityksiä rauhoittaakseni mieltä.  

Oman vuoron tullessa, laitan hymyn kasvoille, marssin eteen, ja hoen päässäni, että pitää muistaa katsoa yleisöä. Eikä kannata nostaa käsiä, ettei kainaloiden hikiläiskät näy. Aloitan sillä valmiiksi mietityllä lauseella ja oma ääni kuulostaa vieraalta jo heti kättelyssä. Selviydyn esityksen läpi huomatakseni, etten muista siitä mitään. Olen katsonut yleisöä, mutten jälkeenpäin muista kuka siellä on ollut. Saatan kyllä huomata, jos joku nukkuu, tekee omiaan tai hymyilee rohkaisevasti. Mutta ne eivät ole sellaisia normaaleja havaintoja ympäristöstä vaan niiden johtopäätelmät liittyvät aina minuun. Mietin, että olenko niin tylsä tai vaikeaselkoinen, ettei kuulija jaksa seurata, ja onko hymy vastine sille, että paniikki paistaa läpi. Tulkitsen kaiken tahallaan itseäni vastaan

Esityksen jälkeen koko päivän kestäneet ylimääräiset kierrokset tasaantuvat, uskallan juoda taas kahvia, mutta edelleen harhaudun miettimään omaa mennyttä esitelmääni. Joskus harmittelen, miten saatoin juosta esityksen läpi lähes tuplatahdilla suunniteltuun. Toisella kertaa, olen keskittynyt olemaan rauhallinen ja hukannut oikeille asioille varatun ajan jonninjoutavien jaaritteluun. En välttämättä halua kuulla suoraa palautetta siitä, miten se on mennyt. Se ei kuitenkaan ole mennyt kuten mielikuvissani aiemmin.

--

Kuulostaako tutulta? Lähes jokainen jännittää esiintymistään ja äärimmäisen voimakas esiintymisjännitys on kuulemma yhtä yleistä, kuin ettei jännittäisi esitystä ollenkaan. Siltikin aiheena tämä tuntuu lähes liian henkilökohtaiselta tänne bittiavaruuteen ladattavaksi.  Mun pissahätä ja mun hiki, ei niistä tarvii muille huuella. Toisaalta ajattelen, että juuri siksi tästä kirjoitan – on ”mukava” huomata, että tilanne on monelle yhtä hirvittävä ja yllättävä.  

Viisi vuotta sitten, opetusharjoittelua tehdessäni pelkäsin jokaista tuntia, jonka pidin oppilaille. Sen jälkeen lobbasin harrastuksekseni kansanedustajia ja valtuutettuja, ja jännitin jokaista tapaamista esiintymistilanteen lailla. Pelkäsin, että vastapuoli huomaa, etten tiedäkään tarpeeksi eikä argumentoinnistani saa selvää. Nykyään en useimmiten jännitä jokaista opetustilannetta, mutta muuten omat esiintymiset ovat saattaneet mennä laidasta laitaan: en etukäteen osaa sanoa, että mikä esitys alkaa jännittämään paljon ja mikä menee lopulta omalla painollaan ohitse.  

Esiintymistilaisuuden ulkopuolella on helppo perustella mielessään, että suurin osa paniikkitunteista on turhia ja tyhmiä ja itse tilanteessa ei vaan kannattaisi ylianalysoida kaikkea. Ihan joka kerralla se ei onnistu käytännössä, mutta ehkä vielä harjoitus tekee mestarin. Tai ei sitä oikeastaan tarvitse mestariksi asti ruveta, ihan selviytyminenkin hyvällä mielellä riittää. Seminaareissa tai kokouksissa huomaa, että sama tunne on todella yleinen. Ja välillä siitä on ihan hyvä puhua ääneen – myös paikan päällä.

Aurinkoisia ja hyvällä tavoin jänniä keväthetkiä lukijoille!

-henni