Heellou! Siitähän on jo melkoinen tovi, kun viimeksi kirjoitin. Työrintamalla
onkin ollut aika uutiskuivaa – olen kirjoittanut yhtä juttua ja analysoinut
toista. Niinpä työpäivät on kuluneet melkolailla mekaanisesti ja nopeasti, eikä niistä kertoaessa pääse lähellekään draaman kaarta.
On ollut mukava huomata, että sekä analysoiminen ja kirjoittaminen
helpottuvat ajan kanssa, eikä kumpikaan tehtävä tunnu ollenkaan niin
tuskalliselta kuin aiemmin.Kun viime artikkelia kirjoittaessa puolitoista vuotta sitten jokaista kappaletta
piti pureskella, jauhaa ja tarkastuttaa erikseen, aina välillä pääsi turhauttamaan paikalla pysyminen, keskeneräisyys, takapakit ja omat virheet. Tällä kertaa ensimmäinen artikkeliversio
muodostui aikapulan keskellä ranskalaisista viivoista. Uskalsin lähettää raakileen aika pian
ohjaajalleni, ja nyt ollaan yhdessä työstetty juttua luettavaan kuntoon. Samoiten h-i-t-a-a-s-t-i ja kantapään kautta
opitut tilastolliset menetelmät on nyt taas olleet käytössä ja yllättävän
nopeasti oon saanut uusia tuloksia. Molemmissa hommissa, mun tekemistä on helpottanut
tajuta, että ei tarvitsekaan yrittää kantaa yksin vastuuta kaikesta: Sen
sijaan, että viilaisi tekstiä lopulliseen kuntoonsa täydellisyyttä tavoitellen,
voi joitain kysymysmerkkejäkin lähettää eteenpäin. Ja vaikkei siihen tulisikaan
vastausta muualta, niin se ehtii muhia omassa päässä samalla kun tekee jotain muuta. Myös tilasto-ongelmissa
oon viime aikoina kysellyt neuvoja meidän hiirenhiljaisessa avokonttorissa.
Toisinaan saa loistoneuvoja, joskus yhdessä pähkäilyn jälkeen helpottaa se, että
eihän näitä kukaan tajua, eikä siis pidä itsekään:)!
On se kyllä vähän vinoutunutta, että vasta kymmenennellä yliopistovuodellaan
tajuaa, että apuja kannattaa kysellä muilta.
Nyt sitten pikkuhiljaa alkaa hiipimään ajatuksiin, että valmistumisen
pitäisi siintää jo horisontissa. Yliopiston tutkinto-ohjelman tavoitteenahan on
tohtori-koulutuksen suorittaminen neljässä vuodessa. Tuo aikaraja on aika
tiukka, ja siinä on takana myös yliopiston oma tavoite tuottaa mahdollisimman
paljon tutkintoja, joista yliopisto saa varansa. Välttämättä se ei kuitenkaan
ole väittelijän etu valmistua juuri ja juuri kelpuutetulla ja mahdollisimman
nopeatöisellä väitöskirjalla keskelle kansainvälistä kilpailua. Samalla toki tohtorikoulutusohjelmaa
on uudistettu niin, että meidän koulutettavien valmistuminen ja opintojen
suoritus helpottuisi. Yksi tällainen helpotus on varttuneemmista tutkijoista
koostuva seurantaryhmä, joille tohtorikoulutettavan tulee vuosittain raportoida
kuulumisistaan. Minulle se on parhaimmillaan antanut tarpeentulevia neuvoja ja auttanut
rytmittämään vuotta vuosittaisen raportoinnin ja suunnitelmien koostamisen kautta.
Toisille tiedän seurantaryhmän olleen myös keino selvittää ohjaajien kanssa
tulleita ongelmia. Ehkä juuri näiden käytäntöjen ja myös yliopistolta lähes
huomaamatta saatavien palveluiden (kuten esimerkiksi oman työpisteen ja tietokantojen
käyttöoikeuksien) takia, mulla on myös sellainen olo, että taidan jossain
vaiheessa olla tänne sen valmistumisen velkaa.
Aikarajojen sijaan kelpomotivaationa on raha. Viime tekstin
kirjoittamisen jälkeen sain apurahan tälle vuodelle Koneen säätiöltä (tähän väliin jee-huuto, kuperkeikka ja kierros talon ympäri), eli tämän
vuosiluvun asia on yllättävän hyvässä reilassa. Apurahahakemuksia kirjoittaessa
kuitenkin lupailin, että mun olisi realistista väitellä tämän vuoden lopussa. Säätiöthän
ei pysty sitä tarkkailemaan, että tuleeko näin tapahtumaan, mutta epäilen etten
saisi seuraavaksi vuodeksi samoilta tahoilta apurahaa luvaten taas valmistua
sinä vuonna. Samaan aikaan, mää toivon, että mun voisi olla realistisempaa
saada rahoitusta väitöskirjaa seuraavalle tutkimukselle. Ja näin pihinä naisena
mahdollisuus paremmista saumoista apurahamarkkinoilla, saa mut tekemään oman
vuosikalenterin, jossa on tavoitteena väitös vuoden vaihteessa – jaiks! Itse
väitöstä ei uskallakaan ajatella, mutta väitösjuhlaa sen sijaan saa kai jo odottaa:)! Niitä ennen mulla on vielä
paljon töitä tehtävänä, koska haluaisin siihen sisältyvän vielä nämä kaksi
juttua...
Ensi kerralla kirjoitan taas poroista tai vaikka esiintymisjännityksestä
- se on ollut kuumaperuna tässä vuoden vaihteessa.
Nyt toivotan lykkyä tälle vuodelle näiden tykkyisten kuvien
saattelemana! Nämä eivät siis liity työmaisemiin, vaan siihen että taas oon
nollaillut aivoja erämaisemissa, tällä kertaa siskoni ja isäni kanssa Riisitunturin alueella. Seuraava tuulettumisreissu suuntaa sitten keskelle Pohjoismaiden ekologit yhteenkokoavaa Oikos-kokousta, jossa on toivottavasti paljon tuttuja mukavia naamoja. Viime vuonna samaisen kokouksen kansallisessa versiossa suunniteltiin yömyöhään asti kapinaa ja mielipidekirjoituksia - jännittää, mihin tänä vuonna päädytään:).
-henni
Laavuyön valo ja lämpö |
Aamun ensi kajo |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti