Loka-terveiset!
Tämä kuu on edennyt vaihteeksi muihin hommiin apurahojen hakemisen
merkissä. Mun kolme vuotta kestänyt rahoitus lähenee loppuaan ja kelan
luukkujen kolkuttelu saattaa olla edessä ehkä jo parin kuukauden päästä.
Siksipä nyt oon heitellyt apurahahakemuksia sinne, tänne ja tuonne. Harmittaa
hieman epävarmuus, mutta tällä alalla sen kanssa pitänee vaan oppia olemaan.
Taidan olla tiedenoviisi, koska nyt ensimmäistä kertaa apurahojen haussa hakusuma oli osittain ihan mukavaakin puuhaa. Perusteluja kirjoittaessaan muistutti itelleenkin, miksi juuri tämä tutkimus on hyvää ja tärkeää.
Samalla tuli kerrattua, mitä on tähän mennessä saanut tehtyä, ja selkeytyi, mitä
vielä on edessä (Eli samat vaikutukset kun tällä blogilla, hahaa).
Tänä vuonna omien jatko-apurahojen ohella osallistuin yhteen
Suomen Akatemian projekti-hakemukseen, jossa haettiin viiden vuoden rahoitusta
sellaiselle toivehankkeelle, johon voisin hypätä mukaan väitöskirjan jälkeen.
Hakemuksen teko jäi aikalailla viimeisiin hetkiin, ja niinpä viime viikko
olikin melko hullu viikko viilailun ja ideoinnin merkeissä. Samalla se oli myös
antoisa ja inspiroiva kokemus: oli kiva kirjoittaa yhdessä toisten kanssa,
saada kommenttia ja kommentoida sekä suunnitella sitä, mitä tosi mieluusti
työkseen tekisi ja missä seurassa. Mahdollisuudet siihen, että tuo hakemus menisi
kuitenkaan läpi, eivät kuitenkaan päätä huimaa, ja nyt on parempi orientoitua
siihen, ettei hanke toteudu. Hmph, mutta olipahan opettava kokemus ja kiva saada
siitä myös joskus hamassa tulevaisuudessa kommentteja.
Meidän laitoksella apurahahakemisen kausi on kunnon
massatapahtuma ja nyt syyskuun ympärillä melko monessa tutkijan huoneessa on
vireillä täyspäivänen hakemussuma. Koska jokaiselle säätiölle rahoitushakemuksia
tulee paljon enemmän kuin mitä voidaan myöntää, on samaan aikaan pistettävä
useampi eri hakemus eri paikkoihin. Vaikkeivät kaikki kollegat aivan samoilta
tahoiltaan haekaan, on varsin yleistä päätyä kilpailemaan samoista
rahoituksesta omien ystävien keskuudessa. Vaikka toisten samasta jamasta saakin
tsemppiä hakemisvaiheessa, kilpailu samoista rahoista jättää kuitenkin masentavan
maun – varsinkin, kun tietää, ettei kaikki sitä voi saada.
Apurahojen hakemiseen ei kannata odottaa helpotusta tohtorinhatun saannin jälkeen. Vaikka apurahahaussa on myös ne positiiviset puolensa, niin samalla tuntuu todella vääristyneeltä
tilanne, jossa jokainen tutkija yrittää
vuosittain lotota hankerahaa. Nyt tuntuu, ettei juuri kellään ei ole omasta jatkosta varmuutta ja nekin,
joilla jo on virka, hakevat apurahoja, jotta voisivat suorittaa tulevat
tutkimuksensa. Samasta tilanteesta älähti myös Tieteen
tekijöiden liitto mediassa viime viikolla:
Kannanotossaan tieteentekijöiden liitto summa, että käsiin
räjähtänyt kilpailu hankkeista tuottaa ylimitoitetusti töitä "turhia" apurahahakemuksia vääntäville tutkijoille. Samalla
hankkeiden lyhyt kesto tuottaa sen, että keskittyminen omaan aiheeseen pirstaloituu ja näkyy tuloksissa. Ilmiötä esiintyy varmasti myös muissa
maissa, mutta täällä vallitseva politiikka ei paljoa helpota asiaa: yliopistojen
rahoitusta on kiristetty ja sitä suunnataan melko rankasti vain muutamalle
alalle, ja samalla yliopistojen väessä on ennennäkemättömän suuret karsinnat,
mikä ei voi olla heijastumatta tutkimukseen. Äsh, paska homma meille, ketkä toivotaan että tälle alalle voisi jäädäkin.
Tulipa kaksijakoinen kirjoitus: Ihan jees -menoa omalta osalta, vaan ärsyttävää tilanteelta. No, toivottavasti muutkin on saaneet myös niitä hyviä fiiliksiä hakemisesta, ja toivottavasti jollain tärppäää! Ja toivottavasti me jaksetaan tällä alalla.
Mukavaa viikonloppua kaikille - mää aion viettää sen mökillä ja unohtaa nämä rumbat ja teknot:).
-henni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti