Kolmas!

Moikkamoi!

Aluksi pieni tiedotus: blogillamme on nykyään oma yhteisö myös facebookissa. Tiedotamme siellä blogin tapahtumista, linkittelemme mielenkiintoisia tiedeuutisia ja keskustelemme tiedemaailman ihmeistä. Facebook-sivulle pääset tästä. Tervetuloa, kaikki naamakirjailevat blogin lukijat!

Sitten asiaan. Samana päivänä, kun olin kirjoittanut edellisen blogikirjoitukseni, sain kivan sähköpostin: kolmas käsikirjoitukseni oli hyväksytty julkaistavaksi Annales Zoologici Fenniciin. Asia oli melkoinen yllätys, koska en ollut mielestäni pystynyt toteuttamaan läheskään kaikkia sarjan vaatimia korjausehdotuksia, enkä siis ollut revisioon kovin tyytyväinen. Mutta nyt siis kolme neljästä väikkäriini tulevasta paperista on hyväksytty julkaistavaksi. Jee! :) Tässä kirjoituksessa ajattelinkin sitten kertoa tuosta kolmannesta artikkelistani, kahdesta aikaisemmastahan olen kertonut blogissa jo aikaisemmin. Ensi kerralla sitten kerron Oxfordin konferenssireissusta, joka oli hieno kokemus!

Olen esittänyt kyseisen paperin Kaamos Symposiumissa, joten monelle kollegalle asia on jo tuttua. Työn otsikon "Does grey wolf presence affect the habitat selection of wolverines?" mukaisesti kyseessä on ahman habitaatinvalintaan liittyvä tutkimus (habitaatti = elinympäristö), jossa selvitimme, mitkä tekijät vaikuttavat ahman elinalueen valintaan. Erityisesti olimme kiinnostuneita suden roolista: näyttävätkö ahmat hakeutuvan satunnaista lähemmäs susia, vai vältteleekö tutkimuslajini tätä itseään kookkaampaa suurpetolajia. Tiedetään, että ahmat hyödyntävät ruokavaliossaan suden jälkeensäjättämiä (pääasiassa hirven-) haaskoja. Toisaalta tunnetaan tapauksia, joissa susi on tappanut ahman. Susi on ahmalle sekä uhka että mahdollisuus.

Harvoja löytämiäni kuvia, jossa ahma ja susi ovat samalla haaskalla. Tilanne on tietenkin aika harvinainen, koska yleensä ahma saapuu haaskalle vasta, kun sudet ovat lähteneet muualle. Video löytyy täältä.

En päässyt maastotöihin tämän osatyön kohdalla, koska keräsimme datan riistakolmiolaskenta-aineistoista. Riistakolmiolaskenta on merkittävä osa maamme riistantutkimusta, sillä sen avulla saamme vuosittaiset kanta-arviot noin 30 nisäkäslajistamme. Menetelmä on maailmalla suhteellisen ainutlaatuinen, sillä juuri tällaista, vapaaehtoistyöhön perustuvaa laskentaa ei tietääkseni tehdä missään muualla. Riistakolmio on siis kartalle sijoitettu tasasivuinen kolmio, jonka yksi sivu on 4 km. Kolmio kierretään talvisaikaan yleensä hiihtämällä, ja lasketaan kaikki kolmion sivun ylittävät jäljet, jotka ovat syntyneet viimeisen 24 tunnin aikana. Tuloksien perusteella saadaan laskettua jälki-indeksi ja lajin tiheys. 

Riistakolmio. Kuva: www.rktl.fi

Tutkimusalueeksi valitsimme Itä-Suomen (Kainuu, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala), koska tältä alueelta löytyy molempia tutkimuslajeja. Keräsimme kaikki sutta ja ahmaa koskevat jälkihavainnot (koordinaatit) tutkimusalueeltamme vuosina 2005-2009. Suomessa lasketaan vuosittain noin 800 riistakolmiota, ja löysimme havaintoja ahmasta ja/tai sudesta yhteensä 146 riistakolmiolta. Ahmasta löytyi 109 havaintoa, sudesta 59. Poimimme kolmioilta myös satunnaiskoordinaatteja kontrollipisteiksi.

Kuva: seppo.net

Habitaattimuuttujiksi valitsimme havumetsät, lehtimetsät, sekametsät, nuoret metsät ja suot. Lisäksi analyysissä oli mukana ihmisasutus-muuttuja sekä susi-muuttuja. Testasimme Spearmanin korrelaatioanalyysillä, löytyykö muuttujien välillä suuria korrelaatioita (voisi esimerkiksi olettaa, että lehtimetsät korreloisivat positiivisesti ihmisasutuksen kanssa, jolloin tämä voisi vaikuttaa tuloksiin), mutta koska merkittäviä korrelaatioita ei löytynyt, kaikki muuttujat otettiin mukaan varsinaiseen analyysiin. Käytimme logistista regressiota yhdessä Akaiken informaatiokriteerin kanssa (AICc) mallintamaan tärkeitä habitaatteja ahmalle ja sudelle. Parhaiden mallien valinnassa käytimme ΔAICc-arvoja. Hypoteesimme oli, että ahma hakeutuu satunnaista useammin suden läheisyyteen, ja molemmat lajit välttelevät ihmisasutusta.

Tulokset kertovat, että ahma suosii suden läheisyyttä sekä havu- ja sekametsiä ja soita, ja välttelee ihmisasutusta, nuoria metsiä ja lehtimetsiä. Sudella habitaatinvalinta oli samankaltaista, paitsi sudet välttelivät soita. Ahmalle tärkeimmät habitaatinvalintaa ohjaavat muuttujat olivat suden läheisyys (ahma siis suosi suden läheisyyttä habitaatinvalinnassaan), ihmisasutus (jota ahma vältteli) ja lehtimetsät (joita ahma vältteli). Sudelle tärkeimmät muuttujat olivat ihmisasutus (jota susi vältteli), sekä havu- ja sekametsät (joita susi suosi). Tulokset siis todistivat hypoteesimme oikeiksi.

Ahman jäljet, Sotkamo. Kuva: Anni Koskela

Tulokset olivat osaltaan odotetunlaiset, mutta yllätyksiäkin mahtui joukkoon. Ei ollut yllätys, että molemmat lajit näyttävät välttelevän ihmisasutusta; se on todistettu jo useassa muussakin tutkimuksessa. Tämä on sen sijaan tietääkseni ensimmäinen tutkimus, jossa on todistettu ahman hakeutuminen suden läheisyyteen. Suden merkitys ahmalle korostuu varsinkin alueilla, joilla keskikokoisten hirvieläinten (poro ja metsäpeura) ja muiden ahman saalislajien määrä on alhainen, jolloin haaskat muodostavat merkittävän osan ahman ruokavaliosta. Todennäköisesti ahmat eivät kuitenkaan liiku aivan lähellä susia välttääkseen joutumasta susien suuhun, mutta elelevät kuitenkin samoilla seuduilla, jolloin ne pitkillä kulkumatkoillaan törmäävät todennäköisemmin susien jälkeensäjättämiin haaskoihin.

Ahman jäljet. Kuva: Anni Koskela

Yllättävää tuloksissa oli lehtimetsien korostuminen ahman habitaatinvalinnassa. Kun tarkastelimme muuttujien suhteellisia tärkeys -arvoja (relative variable importance), lehtimetsä nousi yhtä tärkeäksi muuttujaksi kuin suden läheisyys (paitsi että arvo oli negatiivinen, eli ahmat välttelivät lehtimetsiä).Mallinnuksen pitäisi ottaa huomioon eri metsätyyppien suhteellinen osuus maassamme, joten tulosta ei voi oikein selittää pelkästään lehtimetsien vähäisellä määrällä. Mutta tottahan se on, että puhtaita lehtimetsiä on Itä-Suomessa erittäin vähän, joten ehkäpä pisteet eivät sitten vaan sattuneet juuri ikinä lehtimetsiin. 

Tuloksia voisi pohdiskella vaikka kuinka paljon, mutta silloin kirjoitus venyisi ehkä liian pitkäksi. Vastailen kuitenkin mielelläni kysymyksiin, jos joku asia jäi askarruttamaan. Artikkeli löytyy mm. täältä.

Hauskaa pääsiäistä ja kantavia hankia!

Anni

Luennointia ja sukupolvien välinen kuilu(ko?)

Päivää, että pätkähti!

Jäi taas perjantaina kirjoittamatta, koska kiirehdin saamaan tämän päivän luentomateriaalin nettiin ennen viikonloppua. Olen nyt siis luennoinut kaikki kolme kahden tunnin sessiotani kurssilla Neurotieteen perusteet. Ensimmäisen luennon aiheena olivat synapsit, synapsivälitys ja synapsien muovautuvuus. Toisella luennolla käsiteltiin tunto- ja näköaistia, ja kolmannella kuulo-, tasapaino- ja kemiallisia aisteja. Tämä oli ensimmäinen kurssi, jolla pääsin oikeasti luennoimaan. Aiemmat kokemukset rajoittuvat harjoitustöiden alkudemoihin, jotka ovat parinkymmenen minuutin koosteita käsiteltävän aiheen teoriasta.

Kokemus oli varsin jännä. Ennen jokaista luentoa jännitti ihan ruumiillisesti, ja ennen ihan ensimmäistä kertaa vessassa oli laukattava monesti aamun mittaan. Luennon aikana tunne oli melko lailla sama kuin puhetta pitäessä, eli kuulin oman ääneni värisevän, ja välillä ryhdistäytyessäni kuulosti omaan korvaa siltä, kuin olisi kiekaissut tarpeettoman kovaa. Toisin kuin normaali seminaari, tämä puhe vain jatkui ja jatkui. Olin etukäteen pelännyt kipeyttäväni kurkkuni, mutta ääneni kesti joka kerta hyvin. Luennon jälkeen huomaan hikoilevani. Toivottavasti kokemus ei ole välittynyt opiskelijoille jo luennon aikana…

 Luentomateriaali oli valmiiksi olemassa, mutta tein hyvin paljon muutoksia diojen ”taittoon” ja jonkun verran sisältöönkin. Minä uskon PowerPoint-esitysten kultaiseen 10/20/30 -sääntöön vaikkei sitä täysin voi luennoilla toteuttaa, enkä halua tunkea liikaa tekstiä yhteen diaan. Edellinen luennoitsija tykkäsi tehdä sisällöllisesti tiiviitä dioja (yritin keksiä kauniin tavan sanoa ”kauheita”), ja minä jouduin jakamaan diojen sisältöä kolmeenkin osaan. Esityksen koko diojen lukumäärällä laskettuna noin tuplaantui, mutta yksittäisten asioiden esittäminen rauhoittui, kun esillä on kerrallaan vain yhden asian avainkohdat ja kuvat.

Halusin tuoda luentoihin hieman vuorovaikutteisuutta. Tuppisuisen yleisöni aktivoimiseksi loin tämän Geneven sopimuksen vastaisen Vicky Pollard -dian. Aluksi diassa ei ollut muuta kuin Vicky ja otsikko. Pyysin opiskelijoita luettelemaan erilaisia tuntoaistimuksia ja sanoin, että joudumme tuijottamaan Vickyä epämukavan pitkän ajan, ellei kukaan sano mitään. Tehokasta oli.

Tein myös opiskelijoille ”hand-outsit”, joita kai ojenteiksi kutsutaan kauniilla suomen kielellä. Opiskelijoita aktivoidakseni jätin ojenteista pois muutamia avainsanoja, jotka voi täyttää joko luennolla suoraan dioistani tai omin päin oppikirjan kanssa. Itse koen luentodiojen kanssa täysin identtiset ojenteet turhauttaviksi. Niin etenkin siinä tapauksessa, että luennoitsija lukee tekstin suoraan dioista eikä anna opiskelijalle mahdollisuutta tehdä täydentäviä muistiinpanoja laajentamalla aihetta. Useasti keskittyminenkin paranee, kun käsillä on tekemistä. Miksi edes istua luennolla, jos materiaali on näppärästi verkosta saatavana ja luennoitsija ei itse lisää siihen mitään?

Nyt törmäsin kuitenkin erikoiseen ”sukupolvien väliseen kuiluun”: opiskelijat kokivat täydennettävät ojenteet häiritsevinä. He eivät kuulemma voi keskittyä kuuntelemaan ja kirjoittamaan (ehkä jopa kokonaista viisi sanaa per dia!) yhtä aikaa! Olin aika ällistynyt, ja mieleni teki kysyä, eivätkö opiskelijat koskaan ole olleet luennolla, jossa ojenteita ei anneta? Eiväthän ne pakollisia ole, ja osa (parhaista) luennoitsijoista pärjää jopa täysin ilman dioja tai pelkkien kuvien varassa, eli konkreettista luentomateriaalia ei ole mistä kuulijoille ojentaa. Eikös muistiinpanojen tekeminen kuitenkin ole opiskelijan tehtävä? Epäilen, että perimmäisenä syynä täydennettävien ojenteiden vieroksuntaan on perisuomalainen tenttiinlukulaiskuus: oppikirjaa ei haluttaisi aukaista, jos kaikki tärkeä löytyy (liian paljon tekstiä sisältävistä) luentomateriaaleista. No, minulta ei tämän enempää tipu, vaan kehotan itse kutakin vain kiltisti avaamaan sen tenttikirjan.

Lukisin mielelläni kommenttejanne luentomuistiinpanoista ja ojenteiden tarpeellisuudesta, mikäli näin pääsiäisviikolla maltatte mitään kirjoitella.

Aurinkoista pakkaspäivää!

Viime viikkoisen blogiäivityksen unohtumiseen minulla on tällä kertaa oikein hyvä syy - olin flunssan kourissa sängyn pohjalla koko viime viikon. Torstaiaamuna raahauduin postilaatikolle, enkä ollut ovesta ulos päästä (en tiennyt että oli satanut "hieman" lunta). Kokeilin jo maanantaina työntekoa, mutta olo oli vielä niin hutera että jäin vielä pariksi päiväksi kotiin. Sitkeä flunssa on ollut.

Täällä ei tapahdu mitään sen kummoisempia, labrahommia riittää, toisaalta analyysejä pitäisi myös jaksaa tehdä (taidan toistaa tässä samat asiat kuin kuukausi sitten). Sain kaikki kevään apurahahakemukset tehtyä helmikuun loppuun mennessä, joten nyt odotellaan tuloksia niistä.

Ilmoittauduin jälleen kahlaajakonferenssiin, joka pidetään syksyllä Sheffieldissä, Englannissa. Mukavaa päästä taas näkemään tuttuja naamoja (olenhan jo kaksi kertaa aiemmin ollut kyseisessä konferenssissa).

Mitäs tässä muuta, samaa vanhaa jaarittelua, hitaasti etenee nyt hommat. Vaikka pitäisi. Jaksaa vähän reippaammin. Niin saisi asiat etenemään. Mutta kun. Plääh.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä! Ei se siitä!
 
Nelli

P.S. Kyllä se oikeasti siitä, nyt on vain ollut vähän vaikeampi alkuvuosi. 

Tutkimusta, opiskelua ja opettamista

Hei!

Tykkään jatko-opiskelijan arjessa erityisesti siitä, että työt ovat toisinaan aika vaihtelevia. Vaikka suurin osa työstä onkin itse tutkimushommaa, julkaisujen ja väitöskirjan tekemistä, arkeamme piristävät myös jatko-opintoihimme kuuluvat opinnot ja opetustyö. Itsekin olen päässyt viime viikkoina nauttimaan monipuolisista työpäivistä.

Tutkimusrintamalla menee ihan ookoosti. Olen kirjoittanut yhteenvedosta menetelmät ja tulokset niiltä osin kuin pystyn, sekä joitakin kappaleita introsta ja pohdinnasta. On hurjan virkistävää päästä kirjoittamaan vähän laajemminkin väitöskirja-aiheestani, mutta on se kyllä välillä tuskastuttavan hidasta. Kässäritilanne on edelleen sama kuin viimeksikin, eli paperit 1 ja 2 on hyväksytty julkaistavaksi, ja paperi 3 on parhaillaan sarjassa arvioitavana. Nelonen on vielä käsikirjoitusvaiheessa, enkä ole siksi pystynyt vielä kirjoittamaan siitä yhteenvetoon kovin monia rivejä.

Opiskelupuolellakin tapahtuu. Silloin, kun en jaksa kirjoittaa yhteenvetoa, yritän lukea kirjatenttiin. Noloa myöntää, mutta aloitin kyseisen kirjan lukemisen marraskuussa 2010 :D Sitten tuli ilmeisesti jotain kiireellisempää, eli maastotöitä ja hurja julkaisupaine, ja lukeminen jäi kesken. Nyt taas lukeminen maistuu, ja olen nyt kirjan puolivälissä. Pitäisi vielä saada itseä niskasta kiinni ja varata tenttiaika, niin saisin luettua tuon tällä kertaa loppuun. Kyseessä on siis kirja nimeltä Large carnivores and the conservation of biodiversity, ja tästä pääsette lukemaan aikaisemman blogipostauksen kyseisestä kirjasta.

Lisäksi olen aloittanut Yliopisto-pedagogiikan perusteet tohtoriopiskelijoille -kurssin. Kurssi koostuu viidestä lähiopetuskerrasta ja itsenäisistä tehtävistä. Ensimmäisen kerran perusteella kurssi tuntuu kiinnostavalta ja erityisesti ihanan erilaiselta oman laitoksen opetukseen verrattuna. On virkistävää nähdä uusia ihmisiä, tutustua muiden käyttämiin opetusmenetelmiin ja saada vahvistettua omaa opettaja-identiteettiä. Minullahan ei ole mitään pedagogisia opintoja taustalla, joten hyötyä tästä varmasti on. Toki on vähän nurinkurista, että ensin olen opettanut useamman vuoden ajan, ja sitten vasta alan opiskella, kuinka pitäisi opettaa :) Ja välillä tällaisen luonnontieteilijän korvaan särähtää se kaikki tietynlainen kasvatustieteellinen liibalaa-lässytys (kaikella kunnioituksella), mutta asenne vaan täytyisi pitää kriittisen avoimena kaikelle.

Opetushommiakin on sisältynyt viime aikojen työpäiviin. Opetin tänä vuonna neljättä kertaa Talviekologian ja -fysiologian kurssilla. Pidin yhden kahden tunnin luennon Oulussa, ja opetus jatkui Oulangan tutkimusasemalla tällä viikolla maanantaista torstaihin. Minun vastuullani oli taas lumijälkien tunnistus, lumijälkilaskennat ja lumen fysikaalisten ominaisuuksien mittaaminen. Oli kyllä ihanaa taas käydä asemalla ja hiihdellä metsissä joka päivä. Säät eivät kyllä meitä suosineet, ja opiskelijat olivat aika kovilla, kun lumi meinasi tarttua suksen pohjiin. Riisitunturin reissullakin taivas oli pilvessä ja välillä satoi räntää, joten näkyvyys huipulta ei ollut kummoinen. Mutta hauska reissu silti!

Muutin jonkin verran luentoani entistä osallistavampaan suuntaan, ja maastohommiin lisäsin vähän enemmän taustateoriaa. Keräsimme opiskelijoilta palautteen kurssista, ja pääsääntöisesti palaute oli hyvää. Moni tuntui tykkäävän lumijälkien tutkailusta, mikä oli hauska kuulla. Eniten ehkä tuli negatiivista palautetta kurssin tiiviistä rakenteesta, ja moni toivoi, että olisi vähän väljemmät aikataulut. Valitettavasti tuo vaan on tilanne, kun pitää säästää rahaa, eli kurssi saa kestää max. neljä päivää, ja tietyt asiasisällöt on opetettava kurssin aikana. Alla vielä pari kurssilla otettua lumisadekuvaa.

Kiutaköngäs räntäsateessa

Riisitunturin huipun lumiolennot

Kun palasimme eilen kenttikseltä Ouluun, täällä oli kauhea loskakeli, ja vesi tippui räystäältä. Kyllä se kevät siis on tulossa :) Minulla on tiedossa tässä kuussa mm. konferenssireissu Oxfordiin, mutta siitä lisää jossain myöhemmässä postauksessa.

Mukavaa maaliskuuta kaikille!

Anni

Mukavaa touhuilua

Se on jännä tuo keltanen möllykkä tuolla taivaalla. Tosi jännä.

Asiat on alkaneet rullata pikkuhiljaa eteenpäin. Artikkeli ei ole hirveästi edennyt, mutta muuta mukavaa tekemistä on onneksi ollut. Niitä "sain tänään oikeasti tehtyä jotakin" -kokemuksia on tullut, ja se on hyvä se.

Yksi motivoivimista uutisista tänä keväänä on ollut tieto siitä, että pääsen ensimmäistä kertaa oikeasti luennoimaan! Olen vetänyt harjoitustöitä ja pitänyt niiden alkudemoja (pieniä, 15-20 minuutin luentoja) biologian ja fysiikan laitoksilla vissiin jo yli viisi vuotta, mutta varsinaisia luentoja en ole päässyt vetämään. Meillä tapahtuu paraikaa jonkin verran muutoksia miehityksessä, minkä vuoksi yksi luentokurssi, Neurotieteen perusteet, jaetaan useamman opettajan vedettäväksi. Itse sain kurssilta kolme kahden tunnin luentoa hoidettavaksi. Olen aivan innoissani, sillä tämä kurssi oli aikanaan yksi suosikeistani, ja pääsen luennoidessa käyttämään Manchesterin-vaihdossa hankkimiani neurotieteen tietoja ja lievää harrastuneisuuttani käytännössä. 

Luentomateriaali on valmiina, joten minun ei tarvitse kuin muokata se itselleni sopivaksi. Materiaalia on todella paljon (samaten opiskelijoilla luettavaa), ja kertaaminen vaatii keskittymistä. Onneksi asiat ovat tuttuja. Ne pitäisi vaan saada palaamaan mieleen oikealla hetkellä ja pystyä ilmaisemaan selkeästi. Siinäpä haastetta! Ja luulenpa, että yritän vähän koputella sitä suomalaisen luentokansan hiljaisuuden muuriakin kysymyksillä. Voipi vaan olla, että siinä hommassa luennoitsija pian lannistuu ja jatkaa yhtenä muurin tiilistä... Tai sitten kansainväliset opiskelijat pelastavat tilanteen.

Toinen mahtava motivaattori viime viikoina on ollut tieto siitä, että maailman suurin hyönteisnäkötutkijoiden kokous pidetään jälleen ensi kesänä Ruotsissa, Bäckaskogin linnassa. Edellisestä kokouksesta on kulunut viisi vuotta, eli tämä on ensimmäinen mahdollisuus minulle päästä mukaan. Olemme päättäneet yrittää saada kokoukseen tutkimuksestani kaksi posteria, joista toisen esittelen itse ja toisen ohjaajani. Minun puolikkaani keskittyy käyttäytymiskokeisiin ja toinen elektrofysiologisiin tuloksiin. Esityksien abstraktien (tiivistelmien) toimittamisen määräaika on ensi torstaina, ja niitä on täällä hiottu viime päivät. Mikäli abstraktit hyväksytään mukaan, täytyy alkaa hakea matka-apurahaa. Kerron asian etenemisestä kevään mittaan.

Nauttikaahan möllykästä kun se taas näkyy!

Helmikuuta

En käsitä miten olen unohtanut kahtena viikkona peräkkäin kirjoittaa tänne! Olen pahoillani.

Olen myös ärtynyt. En saanut vieläkään apurahaa - tällä kertaa päätöksen teki Suomen Kulttuurirahasto. Seuraavat päätökset nyt helmikuun aikana haettavista rahoista tulevat vasta loppukeväällä. Kyllä harmittaa.

Olen ollut aika paljon labrassa tammikuun aikana. Miten labrahommia onkaan kertynyt parin vuoden aikana! Uusia mikrosatelliittimarkkereita on tullut 19 kappaletta lisää, joten niiden analysoimisessa saa vierähtämään tovin jos toisenkin. Olen iloinen siitä, että olen saanut jotain aikaan käytännössä. Kirjoitus- ja analyysihommat eivät nimittäin viime aikoina ole maistuneet. Pitäisi kai löytää tasapaino pipetoinnin ja kirjoitustyön välille, jotta väitöskirja oikeasti etenisi ja saisin toisen julkaisuni ulos. 

Huomenna on dedlaini Pohjois-Pohjanmaan Maakuntarahaston apurahahakemukselle, joten jatkanpa tässä sen laatimista.

Palataan asiaan, toivottavasti pirteämmin mielin, muutaman viikon päästä.

Nelli

Synthesis

Moi!

Tammikuu on puolessa välissä, ja joululoman jälkeinen arkeenpaluu on sujunut suhteellisen hyvin. Koska en voi tehdä kässäririntamalla tällä hetkellä oikeastaan mitään, olen jatkanut väitöskirjan yhteenveto-osan kirjoittamista. Yhteenvetohan tulee väitöskirjan alkuun, ennen artikkeleita, ja sen ohjeellinen pituus on noin 40-50 sivua. Yhteenvedon avulla mitataan omaa tieteellistä kypsyyttä ja osaamista, ja yhteenvedossa siis kootaan yhteen kaikki osatutkimukset.

Hetkellisesti minulle tuli jotenkin juhlallinen olo, kun avasin ensimmäisen kerran yliopiston virallisen yhteenveto-templaatin (mallipohjan), johon yhteenveto tulee kirjoittaa. Juhlallisuus kyllä karisi varsin nopeasti, kun kohtasin ensimmäiset tekniset ongelmat :D Jostain syystä templaatin asetukset muuttuivat yhtäkkiä itsestään (käytän sanaa "itsestään" tietokoneisiin liittyvissä asioissa aina silloinkin, kun tiedän vian olevan minussa). No, korjailin asetuksia ja ainakin pääfontin pitäisi nyt olla oikein. Mikäli kuitenkin väitöksessäni huomaatte, että väitöskirjassani on kirjoitettu vaikkapa kiitokset fontilla comic sans, asia saattaa liittyä juuri tähän työvaiheeseen.

Tein itselleni aikataulun tuota yhteenvedon kirjoittamista varten, ja se ehkä jotenkin auttoi hahmottamaan, ettei kyseessä ole kuitenkaan mikään ihan mahdoton homma. Myönnettäköön, että aikataulua on kyllä jo rikottu pari kertaa, mutta syyt ovat olleet ehdottoman hyviä ("Koira näyttää tylsistyneeltä, lähdenpä kolmen tunnin metsälenkille sen kanssa", "Yle Areenaan on näköjään tullut ennakkojaksoja Ypäjä-sarjasta, katsonpa ne kaikki", ja toki se perinteinen: "Asunto näyttää kovin epäsiistiltä, taidanpa aloittaa kunnon suursiivouksen"). Kaikesta huolimatta olen ihan tyytyväinen: olen kirjoittanut ekat versiot (jotka siis kaipaavat vielä suurta korjailua) työn tarkoituksista, menetelmistä ja tuloksista. Viimeiseksi jätän (minulle) vaikeimmat osat eli johdannon ja pohdinnan.

Kirjoittaessani minulla on suuri tarve päästä nopeasti eroon tyhjän paperin ongelmasta, joten kirjoitan aluksi vähän miten sattuu: fiksu lause siellä, puuta heinää -lause tuolla. Olen kuitenkin havainnut tämän minulle sopivaksi taktiikaksi. Työpäivän jälkeen tekstiä katsellessa (ei liian tarkkaan) tulee ihan tyytyväinen olo, kun on saanut jotain aikaiseksi, ja se taas motivoi seuraavanakin päivänä kirjoittamiseen. Kakkoskierroksella sitten keksin niiden puuta heinää -lauseiden tilalle jotain fiksua sanottavaa.

Välillä tässä kyllä miettii, olenko riittävän kypsä ja riittävän perillä aiheestani, että kykenen tuottamaan (tieteellisesti riittävän) korkeatasoisen väitöskirjan yhteenvedon. Vieläkin välillä tuntuu vaikealta viedä pohdintaa syvemmälle tasosta, johon päätyi artikkeleissa. Vieläkin välillä tuntuu vaikealta kirjoittaa englanninkielistä tieteellistä tekstiä. Vieläkin välillä tuntuu haastavalta sitoa laajoja osa-alueita yhdeksi kokonaisuudeksi. Mutta yksi asia, jossa olen huomannut kehittyneeni, on artikkelien lukeminen, niiden ymmärtäminen ja niistä olennaisen tiedon poimiminen. Sekin on jo jotain! :)

Anni

Sarjikset: http://www.phdcomics.com

               http://imaginaryanomaly.wordpress.com