Apuraharumbaa (tai osittain -teknoa)

Loka-terveiset!

Tämä kuu on edennyt vaihteeksi muihin hommiin apurahojen hakemisen merkissä. Mun kolme vuotta kestänyt rahoitus lähenee loppuaan ja kelan luukkujen kolkuttelu saattaa olla edessä ehkä jo parin kuukauden päästä. Siksipä nyt oon heitellyt apurahahakemuksia sinne, tänne ja tuonne. Harmittaa hieman epävarmuus, mutta tällä alalla sen kanssa pitänee vaan oppia olemaan.   

Taidan olla tiedenoviisi, koska nyt ensimmäistä kertaa apurahojen haussa hakusuma oli osittain ihan mukavaakin puuhaa. Perusteluja kirjoittaessaan muistutti itelleenkin, miksi juuri tämä tutkimus on hyvää ja tärkeää. Samalla tuli kerrattua, mitä on tähän mennessä saanut tehtyä, ja selkeytyi, mitä vielä on edessä (Eli samat vaikutukset kun tällä blogilla, hahaa). 

Tänä vuonna omien jatko-apurahojen ohella osallistuin yhteen Suomen Akatemian projekti-hakemukseen, jossa haettiin viiden vuoden rahoitusta sellaiselle toivehankkeelle, johon voisin hypätä mukaan väitöskirjan jälkeen. Hakemuksen teko jäi aikalailla viimeisiin hetkiin, ja niinpä viime viikko olikin melko hullu viikko viilailun ja ideoinnin merkeissä. Samalla se oli myös antoisa ja inspiroiva kokemus: oli kiva kirjoittaa yhdessä toisten kanssa, saada kommenttia ja kommentoida sekä suunnitella sitä, mitä tosi mieluusti työkseen tekisi ja missä seurassa. Mahdollisuudet siihen, että tuo hakemus menisi kuitenkaan läpi, eivät kuitenkaan päätä huimaa, ja nyt on parempi orientoitua siihen, ettei hanke toteudu. Hmph, mutta olipahan opettava kokemus ja kiva saada siitä myös joskus hamassa tulevaisuudessa kommentteja.

Meidän laitoksella apurahahakemisen kausi on kunnon massatapahtuma ja nyt syyskuun ympärillä melko monessa tutkijan huoneessa on vireillä täyspäivänen hakemussuma. Koska jokaiselle säätiölle rahoitushakemuksia tulee paljon enemmän kuin mitä voidaan myöntää, on samaan aikaan pistettävä useampi eri hakemus eri paikkoihin. Vaikkeivät kaikki kollegat aivan samoilta tahoiltaan haekaan, on varsin yleistä päätyä kilpailemaan samoista rahoituksesta omien ystävien keskuudessa. Vaikka toisten samasta jamasta saakin tsemppiä hakemisvaiheessa, kilpailu samoista rahoista jättää kuitenkin masentavan maun – varsinkin, kun tietää, ettei kaikki sitä voi saada.

Apurahojen hakemiseen ei kannata odottaa helpotusta tohtorinhatun saannin jälkeen. Vaikka apurahahaussa on myös ne positiiviset puolensa, niin samalla tuntuu todella vääristyneeltä tilanne, jossa jokainen tutkija yrittää vuosittain lotota hankerahaa. Nyt tuntuu, ettei juuri kellään ei ole omasta jatkosta varmuutta ja nekin, joilla jo on virka, hakevat apurahoja, jotta voisivat suorittaa tulevat tutkimuksensa. Samasta tilanteesta älähti myös Tieteen tekijöiden liitto mediassa viime viikolla: 

http://yle.fi/uutiset/tieteentekijoiden_liitto_aivovuoto_ulkomaille_jo_alkanut/8337798

Kannanotossaan tieteentekijöiden liitto summa, että käsiin räjähtänyt kilpailu hankkeista tuottaa ylimitoitetusti töitä "turhia" apurahahakemuksia vääntäville tutkijoille. Samalla hankkeiden lyhyt kesto tuottaa sen, että keskittyminen omaan aiheeseen pirstaloituu ja näkyy tuloksissa. Ilmiötä esiintyy varmasti myös muissa maissa, mutta täällä vallitseva politiikka ei paljoa helpota asiaa: yliopistojen rahoitusta on kiristetty ja sitä suunnataan melko rankasti vain muutamalle alalle, ja samalla yliopistojen väessä on ennennäkemättömän suuret karsinnat, mikä ei voi olla heijastumatta tutkimukseen. Äsh, paska homma meille, ketkä toivotaan että tälle alalle voisi jäädäkin.

 

Tulipa kaksijakoinen kirjoitus: Ihan jees -menoa omalta osalta, vaan ärsyttävää tilanteelta. No, toivottavasti muutkin on saaneet myös niitä hyviä fiiliksiä hakemisesta, ja toivottavasti jollain tärppäää! Ja toivottavasti me jaksetaan tällä alalla. 

Mukavaa viikonloppua kaikille - mää aion viettää sen mökillä ja unohtaa nämä rumbat ja teknot:).

-henni

Hihhii

Lähetin tiistaina artikkelin lehteen arvioitavaksi. Koko kesän ja alkusyksyn on mielessä ollut vain väikkärin yhteenveto, joten artikkelin submittointi meni vähän siinä sivussa. Näin jälkeenpäin ajatellen, ihan mahtavaa että se on nyt pois omista käsistä!! Edellisestä julkaisusta onkin aikaa jo hurjasti (vaikka on tässä toki itse julkaisuun vielä matkaa). Olen tehnyt tosi kovasti töitä viime aikoina ja on mukavaa, että se myös näkyy. Artikkeli, jonka lähetin, on suosirrin geneettistä rakennetta ja suojelua käsittelevä juttu, ja siitä tuli mielestäni tosi hyvä. Toivottavasti se hyväksytään lehteen!

Yhteenveto kävi luettavana luottorefereelläni (isillä). Ihan hyvä se jo on, mutta on siinä vielä tekemistä. Omalle tekstilleen on aika sokea... Alla havainnollistava kuva refereen kommenteista. Hän oli sitä mieltä ettei ole koskaan nähnyt ketään, joka käyttää sanaa "thus" niin paljon kuin minä... Thus, kommentit s****na, p*****le ja h*****tti.

Tällä hetkellä istun hotellissa Asbrussa, Islannin lounaisrannikolla, Reykjanesin niemimaalla. Korjailen ja kirjoittelen yhteenvetoa ja koitan päästä eroon kaikista "thusseista" (olen korvannut ne "thereforella", hehehe). Kohta se on tämäkin kirja kirjoitettu.. 

Syy sille, että olen Islannissa, on se että täällä pidetään kahlaajatutkimusryhmän vuosittainen kokous. Tänä vuonna en pidä esitelmää, mikä on ihan hyvä, koska juuri ennen reissua puski päälle kova flunssa, ja ääni on ihan käheä. Tarkoituksenani oli alunperin jäädä tänne pitemmäksi aikaa konferenssin jälkeen työskentelemään viime vuotisten labratöiden tulosten parissa. Sain kuitenkin aineiston itselleni aiemmin syksyllä, joten voin tehdä hommia sen kanssa Oulussa, heti kun ehdin.  

Koitan ehtiä kirjoitella jotain muutakin kuin kuulumisia seuraavalla kerralla.

Siihen asti, 

Nelli

Täydellisen maastoreissun kuvia ja uuden aineiston analysointia

 Heipähei!

 

Syksyn toivotukset tulevat tällä kertaa kuumeiselta kotoa, nyt löytyy hyvin aikaa kirjoittaa blogiin ja selailla kuvia viimeiseltä kesän reissulta. 

Onpa ollut hauska fiilis, kun vihdoin on kaikki väikkärin maastohommat nyt pulkassa, ja ne vielä tuli tehtyä kunnolla, jee! Mulla oli tosi kiva kesä, enkä edes huomannut, että kesän kelit olisivat olleet keskimääräistä kehnommat. Taisi paistaa aurinko oikeaan aikaan oikeissa paikoissa ja toisaalta kuudentoista asteen keli on just sopiva ulkona olemiseen. Kenttätöitä mulla oli reilut neljä viikkoa jaettuna useaan eri ajankohtaan. Mutta koska viime kesänä kiehahti yli, niin tänä kesänä olin päättänyt, että reissujen jälkeen pitää ottaa rennosti ja höllentää töiden kanssa – se on myös ainoa aika kun voi tehdä muita kesähommia. Aikaisempina kesinä tasottavat hölläilyt ei olisi edes mahtuneet aikatauluihin, mutta nyt oli just sopivasti suunniteltu ohjelma.

 

Toimistoonkin oli kiva palata tuollaisen kesän jälkeen. Sainhan vasta aivan kesää ennen aineistoni edelliseltä kesältä valmiiksi, pyöritin sillä muutaman testin kesän aikana, ja nyt tässä kolmen viikon aikana olen päässyt pyörittelemään sitä paljon lisää. Kesällä 2014 keräsimme aineistot kahteen julkaisuun, ja nyt päätin aloittaa aineistosta, jossa seurataan hiilivarastojen ajallista muutosta kolmella eri laidunpaineen alalla kahdessa paikassa Pohjois-Norjassa.  Toisessa paikassa lisäksi mitattiin prosesseja, mitkä hiilivarastoihin voisivat vaikuttaa: ekosysteemihengitystä, yhteyttämistehoa, mikrobien hengitystä sekä mikrobien ulkopuolisten entsyymien aktiivisuutta. 

Tuloksissa on ollut jännää se, että toinen alueista sijaitsee suhteellisen jyrkällä tunturirinteellä ja laidunkiertoaita, jonka suhteen laidunkoealamme ovat kohtisuorassa, kulkee suoraan ylöspäin. Näin ollen eri laidunkäsittelyjen toistot eroavat toisistaan korkeudessa, vaikkakin korkeuseroa on vain vajaat 150 m. Alustavasti näyttää siltä, että korkeus vaikuttaa sekä hiilen määrään aloilla että ekosysteemiprosesseihin. Sen lisäksi korkeus vaikuttaa eri tavoin eri laidunnuspaineiden alueella. Jos korkeuden ja laidunnuksen yhteisvaikutus olisi jollain tapaa looginen tai selitettävissä, löytö olisi verrattain uusi. 

Mutta kuitenkin vielä tällä hetkellä, tulokset ovat erittäin epäjohdonmukaisia keskenään. Jos tietyllä laidunpaineella mikrobien hengitys kasvaa korkeuden myötä, samalla alueella taas mikrobien ulkopuolisten entsyymien aktiivisuus laskee korkeuden myötä, maakerros on paksuuntunut vähemmän korkeuden myötä, ja kasvien peittävyys on muuttunut, muttei eroa korkeudesta riippuen. Edellisestä lauseesta ei siis ollut tarkoituskaan saada loogisesti selvää:). 

Aineisto, jonka analyysien tuloksia mulla on toista tai kolmatta sataa word-sivua (tämäkin on tyypillistä!) ei vain ole selkeentynyt mulle vielä. Myöskään monimuuttuja-analyysit ei ole näin alussa vielä auttaneet, sillä alustava NMDS-analyysi ei nosta korkeutta selittäväksi tekijäksi kasviyhteisön peittävyydessä. Tätä varmaan täytyy pureskella yhdessä kanssakirjoittajien kanssa ja vaikka pohtia myös sitä, että voiko se myös olla sattumaa tai mittausvirheitä, että korkeuden mukaan löytyy eroja.  

Ekologisessa tutkimuksessa tällainen vaihe on varmaan todella tyypillinen: aineisto yllättää, eikä vastaakaan niitä oletuksia, mitä sille oli asettanut. Lisäksi sitä pitäisi yrittää ymmärtää, jotta voisi miettiä, mitä analyysejä pitäisi vielä suorittaa, jotta ne kuvaisivat huomattua muutosta selkeimmin. Mullakin on siis varmaan odotettavissa vielä uudet sata tai kaksisataa sivua tuloksia, ja sitten toivon, että jossain vaiheessa välähtäisi. Sitä odotellessa…

GPS - tämän kesän korvaamaton kaveri

Lupasin otsikossa laittaa kuvia meidän viimeiseltä kenttäreissulta. Haluankin jakaa ne tänne, koska meillä oli lähes täydellinen reissu. Mun hyvä ystävä, Tuija, oli mukana ja viikon aikana jokainen päivä oli hellepäivä. Etäisyydet koealoille oli jälleen pitkiä, ja koska suuntana oli juuri tiestä kaukaisimmat kohteet, yövyttiin Ouhujoen autiotuvalla keskellä Lemmenjoen erämaata.  

Puiden laskemista Lemmenjoella (ainoa kuvatodiste töistä tässä)

Helle myös hidasti kulkemista ja tekemistä, mutta onneksi ei ollut tarvetta kiirehtiä kun valoisaakin riitti, eikä paleltanut tai hyttyset kiusanneet. Paluumatkalla kerroin, että viikko oli tosi leppoisa, Tuija ei ollut valinnut ihan samaa sanaa, olihan pisin päivä maastossa kuitenkin venähtänyt kolmeentoista tuntiin, ja töiden päälle käveltiin päivässä keskimäärin 15 kilsaa, joskus rinkat selässä, parhaimmillaan mukana kolme rinkkaa ja kaksi jätesäkkiä. Saatiin myös sopivasti selviytymisfiiliksiä, kun viimeiselle päivälle suunniteltuun mönkijähakuun ei saatukaan maastoliikennelupaa, kaira naksahti viimeisillä ruuduilla poikki ja samoiten naksahti mun selkä mutkalle aiheuttaen vähän huolia. Mutta hyvin kaikki lopulta päättyi. 

Jos maastotyöt olisivat aina tälläisiä seikkailuja, niin johan kelpaisi! Kiitos Tuijalle kuvista ja seurasta<3

Terkuin, 

-henni

 

Selässä maakaira ja ovenkarmeista askarreltu peittävyysruudukko

Muorgam-viipustuntureiden helpot maastot houkutteli kiertoreittiin niiden päältä 

Ouhujoen kämppä - suositellaan:)

Vettä kului ihan hurjana. 4 tunnin työpaussille varattiin 2 litraa / naama.

Viimeisen päivän kuljetusnäytteitä: 1.rinkka & rinkka-väärinpäin -kombo

2. Rinkka & rinkka oikeinpäin

3. Rinkka ja kaksi jätesäkkiä.

Arrgghh!

Tuliko tarpeeksi konsonantteja otsikkoon?

Hirveä kiire! Kaksi käsikirjoitusta on työn alla (toinen onneksi melkein valmis, toinen ei...), yhteenvedon valmistelu meneillään (hyvin sujuu - tähän mennessä), apurahahakemuksia pitäisi ehtiä väsätä, ja viiteluetteloiden näpyttely on menossa niin että näppis savuaa (miksi niitä ei voi tehdä samalla kun kirjoittaa?). Totesin tänään siskolleni että en enää koskaan tee väitöskirjaa. Onneksi ei tarvitsekaan.

Koitan pitää mielessäni sen tunteen, kun saan väikkärin viimein lähetettyä esitarkastukseen. Se mahtaa olla hieno tunne se. 

Nelli

Maastokuulumisia ja raporttia sekä kesä- että talvilaitumilta

Heippahei kaikille, 

Ja terveiset maastoreissun keskeltä Lemmenjoelta. Olen täällä samoilemassa koivikoissa suurilta osin puhelimeni kuuluvuuden ulottumattomissa. Ihmeellisistä kyllä, tänään maltan viettää vapaa päivää, ja sen kunniaksi pistän kirjoittamaan. Vapaan oikeutetuksi keksin kauppareissun ja sen ettei puolikasta päivää kannata tehdä, kun koealoille siirtymiseen kuluu vähintään neljä tuntia (eilen kului kahdeksan).

Alalla makoilua à la Sari, syystäkin sääskihuppariin verhoutuneena

Kairattu maanäyte

Olemme täällä tekemässä ohjaajani vanhan aineiston uudelleen inventointia, jossa on tutkittu maaperän ominaisuuksia joko kesä- tai talvilaidunnetuilta aloilta. Otamme sekä maa- että kasvinäytteitä, yrittäen selvittää, kuinka lämpimämpi ilmasto muuttaa vallitsevaa kasvillisuutta ja edelleen maaperään sitoutunutta hiiltä. Tutkimusta suoritamme kahden paliskunnan, Muddusjärven ja Sallivaaran, alueilla. Muddusjärvi sijaitsee Inarista Pohjoiseen lähellä Kaamasen kylää ja Sallivaara on taas osittain Lemmenjoen kansallispuiston alueella. Molemmat paliskunnat ovat jakaneet laidunmaansa erikseen kesällä ja talvella laidunnettaviin alueisiin. Meitä kiinnostaa kuinka nämä erilaisen maankäytön alueet tulevat muuttumaan, ja onko muutos paikasta sidonnaista vai löytyykö molemmissa paliskunnissa samoja muutoksen suuntia. Suuremmalla kaavalla tehtynä tämänlainen tutkimus voisi myös tuottaa tietoa ja keinoja vaikuttaa paikalliseen hiilinieluun muokkaamalla maankäyttöä.

Jäkäläkangasta Muddusjärven talvilaitumella

Porojen liikuttaminen maisemassa vuoden ajan mukaan on erittäin tyypillistä poronhoidolle. 1600-luvulla porolliset perheet siirtyivät porojen mukana Norjan rannikkoniityille kesän ajaksi vaeltaen tunturikoivikkojen kautta havumetsien jäkäläkankaille vasta lumien saavuttua. Suomen ja Norjan välisen rajan suljettua 1852, poronhoitoa täytyi kehittää paikalliseksi. Poroja pidettiin vuoden ympäri maisemallisesti yhteneväisellä alueella, vaikka poromiehet ja naiset saattoivat johdattaa tokkiaan kuhunkin vuoden aikaan parhaimmille laidunaloille. Kuitenkin poronhoidon paikallistumisen myötä talvilaitumien jäkäläkangas kärsi tallauksesta ja nykypäivänäkin harvassa paikassa jäkälikkö riittää tarjoamaan riittävästi ravintoa poroille koko talven ajaksi (lisäruokinnasta ehkä sitten joku toinen kerta…). 

Sallivaaran laidunkiertoaidan tuntumassa

Jäkäläkankaiden suojelemiseksi osa Pohjois-Suomen paliskunnista jakoi laidunmaansa erikseen talvi- kesälaidunnettaviin aloihin 1970 tai 1980-luvulla. Talvilaitumille tyypillistä olivat jäkälänummet ja luppoisat mäntymetsät – kesälaitumiksi päätyivät rehevät niityt, heinikot sekä suot ja muut avarat alueet, joille porot pääsivät metsien räkkää karkuun. Osalla paliskunnista kesä- ja talvilaitumien välinen jako on pienipiirteistä ja poroja johdatetaan liikkumaan kasvillisuustyyppien välillä vuodenajan mukaan. Toiset paliskunnat ovat taas erottaneet kesä- talvilaitumet jakamalla koko laidunalueen aidan avulla kahtia. Vaikka aiemmat kasvillisuustutkimukset ovat todistaneet, että talvipuolien jäkälikkö on kesäpuolta runsaampi, ei jako ole täysin onnistunut elvyttämään jäkäläkankaita, jotka ovat varsin kitukasvuisia. 

Pohjoisen savannia

Kesälaitumien kenttäkasvillisuus voi olla myös karua

Laidunkierto näkyy myös maallikon silmillä paikallisessa kasvilajistossa, erityisesti tarkkailemalla tunturikoivuja. Kesäaikaan koivut ovat porojen suosimaa ravintoa, ja näiden lehdet menestyvätkin vasta kasvettuaan porojen laidunkorkeuden yli. Kesälaitumilla harva taimi selviytyy aikuiseksi puuyksilöksi asti, ja maisemassa puut levittävät lehvästönsä korkealle selkeän paksun rungon kannattelemana – ikään kuin savannilla oltaisiin.

Myös kenttäkerroksen kasvillisuus sekä maaperän ominaisuudet muuttuvat laidunnuksen ajoituksen myötä: kesälaitumella on vähemmän vaivaiskoivua, kanervaa ja juolukkaa, kun taas heinät, kukkakasvit, mustikka ja puolukka pärjäävät jopa paremmin kesälaidunnetulla alalla. Poron pissasta johtuen kesälaitumen maaperästä löytyy enemmän typpeä, ja koska myös karike on nopeammin hajotettavaa, maaperän mikrobien aktiivisuus on suurempaa.

Talvilaidunta Mieraslompolon lähellä

Kesälaidunta Iivaarassa

Suomalaisen laidunkierron aloilla ei tietääkseni ole tehty tutkimusta, missä seurattaisiin kuinka nämä eri tyyppiset alueet reagoivat ilmaston lämpenemiseen. Vaivaiskoivun voisi kuvitella runsastuvan erityisesti talvilaitumilla, sillä sen siirtymistä yhä pohjoisemmaksi on havaittu sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämä saattaisi lisätä karikkeen tuotantoa ja pidättää talvisin enemmän lunta allaan, mahdollisesti nopeuttaen maaperämikrobien aktiivisuutta ja jopa vapauttaen maaperän hiilivarastoja ilmakehään. Kesälaitumilla taas nopeasti kasvavat heinät saattavat yleistyä, mikä sekin nopeuttaisi ravinteiden kiertoa. Mutta mikäli maaperän mikrobit ovat jo sopeutuneet ravinteikkaampaan ympäristöön, niin muutos ei välttämättä näkyisi pitkän ajan hiilivarastoissa..? 

Mustikkainen talvilaidun Iivaarassa

Tämänkin tutkimuksen tulokset olisivat vielä haalea liituviiva tyhjässä taulussa, sillä kokeeseen ei sisälly varsinaista lämmityskäsittelyä, vaan seuraamme muutosta ajassa, nimittäin viimeisen 15 vuoden ajalta. Ajalliset seurannat ovat aina varsin riskialttiita tutkimuksia, sillä voi olla, että a) ajanjakso on liian lyhyt (aivan todennäköistä tässäkin, jossa kuitenkin seurataan satojen tuhansien vuosien aikana kerrostunutta maata), b) muutos selittyy jollain muulla kuin lämpötilan muutoksella (vaikkapa eri laidunpaineella tai vuosien välisellä luonnollisella vaihtelulla), tai että c) eri näytteenottaja vaikuttaa tulosten suuntaan. Riskipeliä siis, mutta tätä me nyt ohjaajani Sarin kanssa kootaan enemmänkin ”harrastusmielessä”. Aikomuksena ei ole saada tutkimusta valmiiksi väitöskirjaan mennessä, vaan tässä keräillään puuhaa väitöksen jälkeiselle elämälle (fun:)!).

Koivikkokuvien myötä, terveiset Lemmenjoelta!

-henni

Luonnonsuojelubiologiaa, osa II

Kirjoittelin taannoin pitkät pätkät luonnonsuojeluyksiköistä ja siitä, millä perusteilla populaatioita tulisi niputtaa (tai olla niputtamatta) omiksi ESU:ikseen (evolutionarily significant unit) tai MU:ikseen (management unit). Tsekkaa juttu täältä. Jatkan nyt aiheesta keskittyen tämän vuosituhannen puolella kekattuihin juttuihin.

2000-luvulla luonnonsuojeluhommat edistyivät (mutkistuivat?), kun Keith Crandall ynnä muut (2000; Considering evolutionary processes in conservation biology) toivat esille evolutiivisia lisänäkökulmia suojeluyksiköihin, populaatioiden geneettiseen ja ekologiseen omaleimaisuuteen. He esittävät suojeluyksiköiden määrittämiseen termiä vaihdettavuus (exchangeability), jossa populaatioiden väliset geneettiset, ja elinympäristöjen väliset ekologiset erot ovat joko vaihdettavissa keskenään (jos populaatiot ovat geneettisesti ja ekologisesti samanlaisia), tai eivät vaihdettavissa (vaihdettavuus hylätään, jos populaatiot eroavat geneettisesti tai ekologisesti).

Selitän tarkemmin. Crandallin esittämissä suojelutoimissa painopiste on siis populaation paikallisilla adaptiivisilla ominaisuuksilla (siis semmoisilla, joilla on merkitystä sopeutumisen kannalta). Jos tietyssä ympäristössä pärjäävä populaatio tulee todennäköisesti toimeen myös muualla lajin levinneisyysalueen elinympäristössä, ei populaatiota tarvitse pitää omana suojeluyksikkönään (populaatiot voisivat siis "vaihtaa paikkaa" elinkyvyn kärsimättä). Jos taas on todennäköistä, että populaatio kohtaisi toisessa elinympäristössä erilaisia valintapaineita ja sillä olisi täten heikommat mahdollisuudet selvitä siellä, tulee populaatiota pitää omanlaisenaan ja suojella sitä sen mukaan ("paikanvaihto" johtaisi populaation elinkyvyn heikkenemiseen). He pyrkivät siis ottamaan huomioon sekä ekologisen että geneettisen vaihdettavuuden, ja kritisoivat Moritzia liian suppeasta, pelkästään geneettisestä näkökulmasta (Moritzin jutusta lisää tuolla ensimmäisessä kappaleessa olevan linkin takana).

Suojelutoimet pohjautuvatkin monesti neutraaleihin geneettisiin eroihin - varmasti pitkälti, koska neutraalia muuntelua on helpohko tutkia. Neutraali muuntelu tarkoittaa sitä, että luonnonvalinnan ei oleteta siihen vaikuttavan. Tämmöiset DNA:n alueet eivät siis koodaa proteiineja vaan muuntelevat "omin päinensä" ja usein nopeammin kuin geenit (proteiineja tai eri RNA-molekyylejä koodaavat DNA-alueet). Esimerkiksi mikrosatelliitit ja mitokondrio-DNA:n kontrollialue ovat oivia neutraalin muuntelun tutkimusvälineitä (kirjoittelen parhaillaan pientä infopakettia niistä ja muista geneettisistä markkereista; julkaissen sen tässä syksyn mittaan).

Neutraalit markkerit saattavat kuitenkin kuvastaa myös adaptiivisia eroja, ainakin jossain määrin, minkä vuoksi ne ovat käteviä myös luonnonsuojelun kannalta. Jos populaatiot eroavat toisistaan paljon neutraalien DNA-alueiden suhteen, niiden välillä on todennäköisesti vähän geenivirtaa (lisääntymään asti pääseviä immigrantteja eli muualta tulleita yksilöitä). Tällöin voisi kenties olettaa, että populaatiot ovat omia toiminnallisia yksiköitään, ja niissä saattaa täten olla myös adaptiivisia eroja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole: jos kahden toisistaan eristyksissä olevan populaation elinympäristöt ovat hyvin samankaltaisia, valintapaine saattaa pitää populaatiot adaptiivisilta ominaisuuksiltaan samanlaisina, vaikaa populaatiot eroaisivatkin neutraalin muuntelun suhteen. Tarpeeksi pitkän ajan kuluessa, jos geenivirtaa on todella vähän, eroja syntyy kuitenkin varmasti, vaikka periaatteessa yksikin lisääntymään asti pääsevä (ja siinä onnistuva) immigrantti riittää estämään populaatioiden eriytymisen. Pienet, uhanalaiset populaatiot ovatkin sitten toinen juttu; niissä sattuma saattaa vaikuttaa geneettiseen koostumukseen jopa enemmän kuin valinta, ja geenivirta on tällöin erittäin tärkeää populaation elinkyvyn kannalta. Mutta nyt eksyn vähän aiheesta.. Pointti on siis se, että vaikka neutraalit markkerit ovat hyviä tutkimusvälineitä, ei pidä unohtaa muita, adaptiivisia ja ekologisia, ominaisuuksia.

Luonnonsuojeluun liittyen on 2000-luvulla tehty lukuisia tarkentavia määritelmiä ja kirjallisuuskatsauksia aiempien töiden pohjalta (esimerkiksi Fraser ja Bernatchez, 2001, Adaptive evolutionary conservation: towards a unified concept of defining conservation units; de Guia ja Saitoh, 2007, The gap between the concept and definitions in the Evolutionarily Significant Unit: the need to integrate neutral genetic variation and adaptive variation; Funk ym., 2012, Harnessing genomics for delineating conservation units). Niissäkin painottuu edellisessä kappaleessa mainitsemani seikka, eli luonnonsuojelussa on tärkeää ottaa huomioon mahdollisimman moni asia, jolla voi olla vaikutusta populaation omaleimaisuuteen ja mahdolliseen luonnonsuojeluyksikköstatukseen.

Populaatiot voivat esimerkiksi erota toisistaan vaikkapa pesinnän aloitusajankohdan, ruokavalion tai alueella liikkuvien petojen suhteen. Tämmöiset ekologiset tekijät saattavat luoda populaatioille erilaisen valintapaineen ja vaikuttaa täten myös niiden adaptiivisiin geneettisiin eroihin. Myös esimerkiksi yksilöiden paikkauskollisuudella voi olla vaikutusta populaatioiden erilaistumiseen: jos yksilöt palaavat aina takaisin synnyin- ja pesimäpaikoilleen pesimään, populaatiot saattavat olla demografisesti "omavaraisia" (niiden yksilömäärä saattaa riippua enemmän paikallisesta syntyvyydestä ja kuolleisuudesta kuin tulo- ja lähtömuutosta). Vaikka geenejä itsessään ei siis olisikaan tutkittu, erot käyttäytymisessä ja ekologiassa voivat antaa viitteitä myös adaptiivisista eroista.

Luonnonsuojelugenetiikka on tieteenala, joka pyrkii säilyttämään geneettistä muuntelua. Siksi geneettisesti erilaisten populaatioiden suojeleminen on tärkeää: se pitää yllä evolutiivista potentiaalia (kykyä sopeutua) koko lajin mittakaavassa. Ekologia (ja genetiikkakin..) on kuitenkin monimutkaista koska kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Aina voisi tutkia jotain lisää ja ottaa huomioon enempi asioita, jotka voivat vaikuttaa omiin tutkimustuloksiin, ja silti jotain oleellista saatta jäädä huomaamatta. Onneksi sen takia on olemassa tutkimusryhmät, artikkelien vertaisarviointi ja väikkärin ohjaajat - ei tätä kaikkea pystyisi millään yksin tekemään.

Siinäpä taas purtavaa vähäksi aikaa! Kuulisin mielelläni kommentteja, jos jokin juttu on jäänyt epäselväksi tai olen puhunut puuta heinää. Yritän kirjoittaa yleistajuisesti, mutta välillä epäilen, onnistunko siinä tarpeeksi hyvin.

Ensi kertaan,

Nelli