Maastokuulumisia ja raporttia sekä kesä- että talvilaitumilta

Heippahei kaikille, 

Ja terveiset maastoreissun keskeltä Lemmenjoelta. Olen täällä samoilemassa koivikoissa suurilta osin puhelimeni kuuluvuuden ulottumattomissa. Ihmeellisistä kyllä, tänään maltan viettää vapaa päivää, ja sen kunniaksi pistän kirjoittamaan. Vapaan oikeutetuksi keksin kauppareissun ja sen ettei puolikasta päivää kannata tehdä, kun koealoille siirtymiseen kuluu vähintään neljä tuntia (eilen kului kahdeksan).

Alalla makoilua à la Sari, syystäkin sääskihuppariin verhoutuneena

Kairattu maanäyte

Olemme täällä tekemässä ohjaajani vanhan aineiston uudelleen inventointia, jossa on tutkittu maaperän ominaisuuksia joko kesä- tai talvilaidunnetuilta aloilta. Otamme sekä maa- että kasvinäytteitä, yrittäen selvittää, kuinka lämpimämpi ilmasto muuttaa vallitsevaa kasvillisuutta ja edelleen maaperään sitoutunutta hiiltä. Tutkimusta suoritamme kahden paliskunnan, Muddusjärven ja Sallivaaran, alueilla. Muddusjärvi sijaitsee Inarista Pohjoiseen lähellä Kaamasen kylää ja Sallivaara on taas osittain Lemmenjoen kansallispuiston alueella. Molemmat paliskunnat ovat jakaneet laidunmaansa erikseen kesällä ja talvella laidunnettaviin alueisiin. Meitä kiinnostaa kuinka nämä erilaisen maankäytön alueet tulevat muuttumaan, ja onko muutos paikasta sidonnaista vai löytyykö molemmissa paliskunnissa samoja muutoksen suuntia. Suuremmalla kaavalla tehtynä tämänlainen tutkimus voisi myös tuottaa tietoa ja keinoja vaikuttaa paikalliseen hiilinieluun muokkaamalla maankäyttöä.

Jäkäläkangasta Muddusjärven talvilaitumella

Porojen liikuttaminen maisemassa vuoden ajan mukaan on erittäin tyypillistä poronhoidolle. 1600-luvulla porolliset perheet siirtyivät porojen mukana Norjan rannikkoniityille kesän ajaksi vaeltaen tunturikoivikkojen kautta havumetsien jäkäläkankaille vasta lumien saavuttua. Suomen ja Norjan välisen rajan suljettua 1852, poronhoitoa täytyi kehittää paikalliseksi. Poroja pidettiin vuoden ympäri maisemallisesti yhteneväisellä alueella, vaikka poromiehet ja naiset saattoivat johdattaa tokkiaan kuhunkin vuoden aikaan parhaimmille laidunaloille. Kuitenkin poronhoidon paikallistumisen myötä talvilaitumien jäkäläkangas kärsi tallauksesta ja nykypäivänäkin harvassa paikassa jäkälikkö riittää tarjoamaan riittävästi ravintoa poroille koko talven ajaksi (lisäruokinnasta ehkä sitten joku toinen kerta…). 

Sallivaaran laidunkiertoaidan tuntumassa

Jäkäläkankaiden suojelemiseksi osa Pohjois-Suomen paliskunnista jakoi laidunmaansa erikseen talvi- kesälaidunnettaviin aloihin 1970 tai 1980-luvulla. Talvilaitumille tyypillistä olivat jäkälänummet ja luppoisat mäntymetsät – kesälaitumiksi päätyivät rehevät niityt, heinikot sekä suot ja muut avarat alueet, joille porot pääsivät metsien räkkää karkuun. Osalla paliskunnista kesä- ja talvilaitumien välinen jako on pienipiirteistä ja poroja johdatetaan liikkumaan kasvillisuustyyppien välillä vuodenajan mukaan. Toiset paliskunnat ovat taas erottaneet kesä- talvilaitumet jakamalla koko laidunalueen aidan avulla kahtia. Vaikka aiemmat kasvillisuustutkimukset ovat todistaneet, että talvipuolien jäkälikkö on kesäpuolta runsaampi, ei jako ole täysin onnistunut elvyttämään jäkäläkankaita, jotka ovat varsin kitukasvuisia. 

Pohjoisen savannia

Kesälaitumien kenttäkasvillisuus voi olla myös karua

Laidunkierto näkyy myös maallikon silmillä paikallisessa kasvilajistossa, erityisesti tarkkailemalla tunturikoivuja. Kesäaikaan koivut ovat porojen suosimaa ravintoa, ja näiden lehdet menestyvätkin vasta kasvettuaan porojen laidunkorkeuden yli. Kesälaitumilla harva taimi selviytyy aikuiseksi puuyksilöksi asti, ja maisemassa puut levittävät lehvästönsä korkealle selkeän paksun rungon kannattelemana – ikään kuin savannilla oltaisiin.

Myös kenttäkerroksen kasvillisuus sekä maaperän ominaisuudet muuttuvat laidunnuksen ajoituksen myötä: kesälaitumella on vähemmän vaivaiskoivua, kanervaa ja juolukkaa, kun taas heinät, kukkakasvit, mustikka ja puolukka pärjäävät jopa paremmin kesälaidunnetulla alalla. Poron pissasta johtuen kesälaitumen maaperästä löytyy enemmän typpeä, ja koska myös karike on nopeammin hajotettavaa, maaperän mikrobien aktiivisuus on suurempaa.

Talvilaidunta Mieraslompolon lähellä

Kesälaidunta Iivaarassa

Suomalaisen laidunkierron aloilla ei tietääkseni ole tehty tutkimusta, missä seurattaisiin kuinka nämä eri tyyppiset alueet reagoivat ilmaston lämpenemiseen. Vaivaiskoivun voisi kuvitella runsastuvan erityisesti talvilaitumilla, sillä sen siirtymistä yhä pohjoisemmaksi on havaittu sekä Euraasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Tämä saattaisi lisätä karikkeen tuotantoa ja pidättää talvisin enemmän lunta allaan, mahdollisesti nopeuttaen maaperämikrobien aktiivisuutta ja jopa vapauttaen maaperän hiilivarastoja ilmakehään. Kesälaitumilla taas nopeasti kasvavat heinät saattavat yleistyä, mikä sekin nopeuttaisi ravinteiden kiertoa. Mutta mikäli maaperän mikrobit ovat jo sopeutuneet ravinteikkaampaan ympäristöön, niin muutos ei välttämättä näkyisi pitkän ajan hiilivarastoissa..? 

Mustikkainen talvilaidun Iivaarassa

Tämänkin tutkimuksen tulokset olisivat vielä haalea liituviiva tyhjässä taulussa, sillä kokeeseen ei sisälly varsinaista lämmityskäsittelyä, vaan seuraamme muutosta ajassa, nimittäin viimeisen 15 vuoden ajalta. Ajalliset seurannat ovat aina varsin riskialttiita tutkimuksia, sillä voi olla, että a) ajanjakso on liian lyhyt (aivan todennäköistä tässäkin, jossa kuitenkin seurataan satojen tuhansien vuosien aikana kerrostunutta maata), b) muutos selittyy jollain muulla kuin lämpötilan muutoksella (vaikkapa eri laidunpaineella tai vuosien välisellä luonnollisella vaihtelulla), tai että c) eri näytteenottaja vaikuttaa tulosten suuntaan. Riskipeliä siis, mutta tätä me nyt ohjaajani Sarin kanssa kootaan enemmänkin ”harrastusmielessä”. Aikomuksena ei ole saada tutkimusta valmiiksi väitöskirjaan mennessä, vaan tässä keräillään puuhaa väitöksen jälkeiselle elämälle (fun:)!).

Koivikkokuvien myötä, terveiset Lemmenjoelta!

-henni

Luonnonsuojelubiologiaa, osa II

Kirjoittelin taannoin pitkät pätkät luonnonsuojeluyksiköistä ja siitä, millä perusteilla populaatioita tulisi niputtaa (tai olla niputtamatta) omiksi ESU:ikseen (evolutionarily significant unit) tai MU:ikseen (management unit). Tsekkaa juttu täältä. Jatkan nyt aiheesta keskittyen tämän vuosituhannen puolella kekattuihin juttuihin.

2000-luvulla luonnonsuojeluhommat edistyivät (mutkistuivat?), kun Keith Crandall ynnä muut (2000; Considering evolutionary processes in conservation biology) toivat esille evolutiivisia lisänäkökulmia suojeluyksiköihin, populaatioiden geneettiseen ja ekologiseen omaleimaisuuteen. He esittävät suojeluyksiköiden määrittämiseen termiä vaihdettavuus (exchangeability), jossa populaatioiden väliset geneettiset, ja elinympäristöjen väliset ekologiset erot ovat joko vaihdettavissa keskenään (jos populaatiot ovat geneettisesti ja ekologisesti samanlaisia), tai eivät vaihdettavissa (vaihdettavuus hylätään, jos populaatiot eroavat geneettisesti tai ekologisesti).

Selitän tarkemmin. Crandallin esittämissä suojelutoimissa painopiste on siis populaation paikallisilla adaptiivisilla ominaisuuksilla (siis semmoisilla, joilla on merkitystä sopeutumisen kannalta). Jos tietyssä ympäristössä pärjäävä populaatio tulee todennäköisesti toimeen myös muualla lajin levinneisyysalueen elinympäristössä, ei populaatiota tarvitse pitää omana suojeluyksikkönään (populaatiot voisivat siis "vaihtaa paikkaa" elinkyvyn kärsimättä). Jos taas on todennäköistä, että populaatio kohtaisi toisessa elinympäristössä erilaisia valintapaineita ja sillä olisi täten heikommat mahdollisuudet selvitä siellä, tulee populaatiota pitää omanlaisenaan ja suojella sitä sen mukaan ("paikanvaihto" johtaisi populaation elinkyvyn heikkenemiseen). He pyrkivät siis ottamaan huomioon sekä ekologisen että geneettisen vaihdettavuuden, ja kritisoivat Moritzia liian suppeasta, pelkästään geneettisestä näkökulmasta (Moritzin jutusta lisää tuolla ensimmäisessä kappaleessa olevan linkin takana).

Suojelutoimet pohjautuvatkin monesti neutraaleihin geneettisiin eroihin - varmasti pitkälti, koska neutraalia muuntelua on helpohko tutkia. Neutraali muuntelu tarkoittaa sitä, että luonnonvalinnan ei oleteta siihen vaikuttavan. Tämmöiset DNA:n alueet eivät siis koodaa proteiineja vaan muuntelevat "omin päinensä" ja usein nopeammin kuin geenit (proteiineja tai eri RNA-molekyylejä koodaavat DNA-alueet). Esimerkiksi mikrosatelliitit ja mitokondrio-DNA:n kontrollialue ovat oivia neutraalin muuntelun tutkimusvälineitä (kirjoittelen parhaillaan pientä infopakettia niistä ja muista geneettisistä markkereista; julkaissen sen tässä syksyn mittaan).

Neutraalit markkerit saattavat kuitenkin kuvastaa myös adaptiivisia eroja, ainakin jossain määrin, minkä vuoksi ne ovat käteviä myös luonnonsuojelun kannalta. Jos populaatiot eroavat toisistaan paljon neutraalien DNA-alueiden suhteen, niiden välillä on todennäköisesti vähän geenivirtaa (lisääntymään asti pääseviä immigrantteja eli muualta tulleita yksilöitä). Tällöin voisi kenties olettaa, että populaatiot ovat omia toiminnallisia yksiköitään, ja niissä saattaa täten olla myös adaptiivisia eroja. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole: jos kahden toisistaan eristyksissä olevan populaation elinympäristöt ovat hyvin samankaltaisia, valintapaine saattaa pitää populaatiot adaptiivisilta ominaisuuksiltaan samanlaisina, vaikaa populaatiot eroaisivatkin neutraalin muuntelun suhteen. Tarpeeksi pitkän ajan kuluessa, jos geenivirtaa on todella vähän, eroja syntyy kuitenkin varmasti, vaikka periaatteessa yksikin lisääntymään asti pääsevä (ja siinä onnistuva) immigrantti riittää estämään populaatioiden eriytymisen. Pienet, uhanalaiset populaatiot ovatkin sitten toinen juttu; niissä sattuma saattaa vaikuttaa geneettiseen koostumukseen jopa enemmän kuin valinta, ja geenivirta on tällöin erittäin tärkeää populaation elinkyvyn kannalta. Mutta nyt eksyn vähän aiheesta.. Pointti on siis se, että vaikka neutraalit markkerit ovat hyviä tutkimusvälineitä, ei pidä unohtaa muita, adaptiivisia ja ekologisia, ominaisuuksia.

Luonnonsuojeluun liittyen on 2000-luvulla tehty lukuisia tarkentavia määritelmiä ja kirjallisuuskatsauksia aiempien töiden pohjalta (esimerkiksi Fraser ja Bernatchez, 2001, Adaptive evolutionary conservation: towards a unified concept of defining conservation units; de Guia ja Saitoh, 2007, The gap between the concept and definitions in the Evolutionarily Significant Unit: the need to integrate neutral genetic variation and adaptive variation; Funk ym., 2012, Harnessing genomics for delineating conservation units). Niissäkin painottuu edellisessä kappaleessa mainitsemani seikka, eli luonnonsuojelussa on tärkeää ottaa huomioon mahdollisimman moni asia, jolla voi olla vaikutusta populaation omaleimaisuuteen ja mahdolliseen luonnonsuojeluyksikköstatukseen.

Populaatiot voivat esimerkiksi erota toisistaan vaikkapa pesinnän aloitusajankohdan, ruokavalion tai alueella liikkuvien petojen suhteen. Tämmöiset ekologiset tekijät saattavat luoda populaatioille erilaisen valintapaineen ja vaikuttaa täten myös niiden adaptiivisiin geneettisiin eroihin. Myös esimerkiksi yksilöiden paikkauskollisuudella voi olla vaikutusta populaatioiden erilaistumiseen: jos yksilöt palaavat aina takaisin synnyin- ja pesimäpaikoilleen pesimään, populaatiot saattavat olla demografisesti "omavaraisia" (niiden yksilömäärä saattaa riippua enemmän paikallisesta syntyvyydestä ja kuolleisuudesta kuin tulo- ja lähtömuutosta). Vaikka geenejä itsessään ei siis olisikaan tutkittu, erot käyttäytymisessä ja ekologiassa voivat antaa viitteitä myös adaptiivisista eroista.

Luonnonsuojelugenetiikka on tieteenala, joka pyrkii säilyttämään geneettistä muuntelua. Siksi geneettisesti erilaisten populaatioiden suojeleminen on tärkeää: se pitää yllä evolutiivista potentiaalia (kykyä sopeutua) koko lajin mittakaavassa. Ekologia (ja genetiikkakin..) on kuitenkin monimutkaista koska kaikki tuntuu vaikuttavan kaikkeen. Aina voisi tutkia jotain lisää ja ottaa huomioon enempi asioita, jotka voivat vaikuttaa omiin tutkimustuloksiin, ja silti jotain oleellista saatta jäädä huomaamatta. Onneksi sen takia on olemassa tutkimusryhmät, artikkelien vertaisarviointi ja väikkärin ohjaajat - ei tätä kaikkea pystyisi millään yksin tekemään.

Siinäpä taas purtavaa vähäksi aikaa! Kuulisin mielelläni kommentteja, jos jokin juttu on jäänyt epäselväksi tai olen puhunut puuta heinää. Yritän kirjoittaa yleistajuisesti, mutta välillä epäilen, onnistunko siinä tarpeeksi hyvin.

Ensi kertaan,

Nelli

Heinäkuuta!

Taas on kuukausi vierähtänyt melkein huomaamatta. Pidämme nyt Hennin kanssa blogia yllä; Netta on niin kiireinen kokeittensa kanssa ettei kyllä millään ehdi tehdä mitään muuta ennen niiden loppumista (elokuun aikana, muistaakseni). Innolla odotamme Netan kuulumisia tämän jälkeen! Hän on ollut joka ikinen päivä kuukausikaupalla toukkalabrassa. Ei ole tainnut Netta paljon ehtiä lomailla.

Minäkään en paljoa ole lomia pidellyt, mitä nyt hieman pidempiä viikonloppuja (joita tuntuu kertyvän joka viikolle..). Viikonloppureissujen lomassa (lomassa olisi kivaa..) olen saanut lähetettyä kolmannen artikkelini muille kirjoittajille luettavaksi. Pikkuhiljaa etenee! 

Selvitämme yllä mainitussa artikkelissa rantakurvin (Xenus cinereus) geneettistä rakennetta eli populaatioiden välisiä geneettisiä eroja lajin koko levinneisyysalueella. Tarkoituksena on selvittää, ovatko kaikki rantakurvit geneettisesti samaa porukkaa vai löytyykö eroja. Jutun juju on pääosin luonnonsuojelugenetiikassa: mikäli jotkut populaatiot eroavat muista, voidaan niitä mahdollisesti pitää omina suojeluyksikköinään (linkin takana kirjoittamani juttu luonnonsuojelusta ja suojeluyksiköistä). 

Geneettisesti erilaisten populaatioiden suojelu on tärkeää koko lajin monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta - jos joku tämmöisistä populaatioista häviää (vaikkapa Suomen rantakurvipopulaatio, joka on jo nyt käsittämättömän pieni, vain viidestä kymmeneen paria), koko laji on vaarassa menettää osan geneettisestä muuntelustaan. Ja geneettisen muuntelun säilyttäminen on tärkeää, jotta laji pystyy vastaamaan vaikkapa ilmastonmuutoksen aiheuttamiin ympäristönmuutoksiin.

Selvitämme artikkelissa myös lajin fylogeografiaa eli geneettistä ja maantieteellistä historiaa. Monesti pohjoisilla lajeilla geneettinen monimuotoisuus on alhaista, koska jääkausien aikaisten ympäristönmuutosten takia monen lajin elinympäristö on supistunut, ja sitä kautta myös niiden yksilömäärä ja samalla geneettinen monimuotoisuus. Kun populaatiokoko pienenee, lajin geneettinen monimuotoisuus usein vähenee samalla (riippuen toki pullonkaulan eli populaatiokoon supistumisen voimakkuudesta). 

Jääkausien jälkeen, kun lajit ovat taas voineet levittäytyä laajemmille alueille, niiden ysilömäärä kyllä lisääntyy, mutta geneettinen monimuotoisuus pysyy alhaisena, koska jo kadonnutta geneettistä monimuotoisuutta on vaikea saada takaisin. Mutaatioita, jotka tuottavat uutta muuntelua populaatioon, tapahtuu paljon hitaammin kuin kutistuneen populaatiokoon aiheuttamaa muuntelun häviämistä. Tämä näkyy hyvin lajien nykyisessä geneettisessä koostumuksessa (geneettinen monimuotoisuus pysyy alhaisena). Yhdistämällä historiallisen ja nykyisen tiedon lajin geneettisestä rakenteesta ja yksilöiden liikkeistä, voidaan suojelutoimia suunnitella parhaalla mahdollisella tavalla. 

Nyt kun rantakurvikässäri on luettavana muilla, pystyn taas keskittymään väikkärin yhteenvetoon, jonka pitäisi olla valmis elokuun aikana. Hyvä minä!

Nelli

Kurssi Abiskossa ja hullu tutkimusmatka

Iloista kesää!!

Hei taas minunkin puolesta. Täälläkin kesä on edennyt ryminällä, enkä ole paljoa koneen äärellä istunut. Kotona on tullut vietettyä neljä yötä kuukauden sisällä ja monenlaista paikkaa on nähty siinä välissä. Olen siis nyt kesäkuun alussa pitänyt pari lomaviikkoa sekä tehnyt työreissuja, jotka ei varsinaisesti tämän kesän maastohommiin liity. Ulkona olen saanut olla pitkästä aikaa, ja oon ollut siitä mielissäni. Jos osaisin pidentää omaa ulkona tekemisen ja olemisen kautta, olisi varmaan onnellisempi vuosi. No joo, nyt ei pitäisi olla varaa valittamiseen, ja ehkä viikon konttorihommat ovatkin tähän saumaan aivan paikallaan.  

Maisema majapaikan terassilta - Torniojärvi ja vuoret takana

Väikkärin parissa merkittävin kesäviikko kului Abiskossa juhannuksen jälkeen. Siellä pidettiin kurssi jatko-opiskelijoille ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta koko ekosysteemitoimintoihin. En ollut aiemmin käynyt Abiskossa, joten odotin maisemienkin puolesta reissua kovin. Lisäksi entinen työtoverini, Maria, asuu nykyisin siellä. Oli siis inspiroivaa nähdä, kerrata yhteisiä kokemuksia sekä myös puhua nykyisistä työasioista ja suunnitella tulevia.

Iltapäivärertki Laktatjakkalle - Abiskosta Norjaan päin

Abiskossa meillä oli todella onnea kelien kanssa, satuimme saapumaan juuri kesän ensimmäisten lämpimien päivien aikaan, ja viikon aikana oli vain muutama sateinen päivä. Vuorten laella oli vielä rutkasti lunta, ja myös majapaikoiltamme, Abiskon turistikeskuksesta avautui upea maisema Torniojärvelle ja sen taakse. Paikalle voisi ehdottomasti palata uudelleen.

Ensimmäisten hiilivuomittausten lähteillä - Stordalenissa

Kurssilla kävimme läpi lajien vuorovaikutuksia ja ekosysteemitoimintoja sekä maalla että vedessä. Kurssilla läpikäyty maa-ekosysteemien toiminta oli minulle varsin tuttua, sillä käsittelen samoja teemoja omassa väitöskirjatutkimuksessani. Kuitenkin luennoitsijoiksi oli saatu todella kovia nimiä omilla aloillaan ja odotin heidän esityksiä korvat höröllä. Sen sijaan vesi-ekosysteemit olivat minulle varsin tuntematon aihekokonaisuus, enkä etukäteen toivonut suuria niiltä päiviltä. Mutta kurssipäivien aikana yllätyin täysin siitä, miten mielenkiintoisia asioita virtavesissä tai lammilla mitataan ja taas muistui mieleen, miten luonnossa kaikki systeemit ovat kytköksissä toisiinsa. 

Lohjennut palsasuo ja tilapäinen sulamislammikko

Kurssiporukalla katselemassa puroja sulamistulvien aikaan

Vesistöjen ymmärtäminen olisi myös todella siistiä omassa tutkimuksessani. Kun projektissamme seurataan laidunnuksen vaikutuksia hiilenkiertoon maalla, menetelmillämme sivuutamme samalla sen seikan, että ekosysteemin hiili ja ravinteet voivat myös karata lähivesistöihin joko pintavalumana ja pohjavesien kautta. Riippuen vesistöstä lisähiili voisi teoriassa lisätä vesistön eliöiden hengitystoimintaa ja hiilidioksidin vapautumista näistä. Lisäravinne taas saattaisi lisätä vesistön kokonaistuotantoa, ja näin lisätä alueen hiilidioksidinielua - noin teoriassa. Mutta sitä ei tietääkseni ole mitattu, että kuinka laidunnus vaikuttaa valumavesien koostumukseen.

Omien havaintojen perusteella voisin kuvitella että laidunnus vaikuttaa hiilen ja ravinteen määrään vesistöissä. Uskoisin että Reisan ja Cearron poroaidoilla sekä pinta- että pohjavesien valuma ovat kasvaneet laidunnuksen myötä ja näin myös veteen olisi liuennut suurempi osa hiiltä ja ravinteita. Mutta olisikin mielenkiintoista mitata, onko näin, ja että vapautuvatko ne vesistössä hiilidioksidina vai lisäävätkö ne kenties hiilensidontaa. Olin tästä niin innostunut, että ympäripuhuin (tai jyräsin) viitisen kurssikaveria tekemään kurssin lopputyön nimenomaisesta aiheesta. Inspiroivaa siis, ja aivan tyhmää ajatella, etteikö uusiin systeemeihin kannattaisi tutustua.

Ennen kurssia olin ollut huolissani siitä, että kannattaako tässä vaiheessa opintoja mennä kurssille, jossa opetellaan menetelmän tai uusien suorien taitojen sijaan lähinnä laajempaa teoriaa ja ymmärrystä. Ja totta, että oppimispääomana kurssin antia onkin vaikea mitata. Sen sijaan kurssi oli minulle todella oikeaan aikaan sattunut ajanjakso viettää aikaa muiden tiedenoviisien joukossa. Meillä oli todella rento tunnelma koko kurssin aikana, ihmiset olivat innostuneita viettämään aikaa yhdessä ja keskustelemaan juuri kuulemastaan. Myös kurssinvetäjillä oli aikaa istahtaa meidän hölmöhköjen keskustelujen ääreen. Kaipaisin juuri sellaista, koska arjessa mun työskentely lipsahtaa helposti erakkomaiseen painimiseen omien ongelmien kanssa. Kurssin jälkeen iski siis myös inspiraatio etsiä uusia tulevia konferensseja ja päästä taas hetkeksi ulos tutkijan kammiosta.

Itse askarreltu tallausindeksi pystyssä talven jäljiltä

Matkaa Cearron koealoille - 26 kilometriä lähimmältä tieltä

Toinen alkukesän työreissu oli vähän hullumpi. Viime vuonna jätimme sellaisia rautalanka-naula -viritelmiä Norjan koealoillemme. Niiden tarkoituksena oli kertoa kunkin alueen tallauksen määrästä. Nyt kun naulat olivat olleet vuoden maassa, kävin tarkastamassa ne ja hakemassa ne pois aloilta. Hullun reissusta teki se, että työtunteja naulojen tarkistamiseen ja hakemiseen ei kuulunut juurikaan (pari tuntia per ala), mutta ajo- ja ja vaellustunteja senkin verran. Ja tällä kertaa olin reissussa yksin. Reisadalenin ja Cearron visiittien jälkeen auton mittariin tuli reippaat 1960 ajokilometriä, ja GPS-laitteelle tallentui yli 60 vaelluskilometriä. Vaelluskilometreistä puolet sujui rinkka tai taskut pari kiloa nauloja painavimpana.

Yö teltassa Cearron koealoilla

Erikoinen konsepti siis, tällä kertaa harmillisesti Reisadalenilla olin käyttänyt liian ohutta rautalankaa ja epäilen sen painuneen alas lumen painon vaikutuksesta. Cearrolla naulat ja langat olivat jykevämpiä. Sen sijaan siellä vastoinkäymisenä oli, että yhtä koealaa en löytänyt ollenkaan. Viime vuonna mulla ei ollut GPS-laitteita, ja niinpä olin merkinnyt koeruudut ainoastaan muutamalla varsin surkealla muovikepillä, joita oli vaikea nähdä kaukaa. Keppejä oli alunperinkin liian vähän, ja epäilen että porotkin ovat siirrelleet keppejä näykkiessään niitä heinien lailla. Joka tapauksessa aloilla olisi pitänyt näkyä ainakin maakairan jättämät jäljet ja kasvillisuudeltaan leikattu koeruutu, mutta eräässä paikassa puolentoista tunnin edespäin harppominen ei tuottanut mitään havaintoja. Päätin vastaisuudessa merkata kaikki koeruudut koordinaatteina ylös - se olisi myös objektiivisempi tapa määrittää koeruudut etukäteen. 

Kevään jäljiltä vesi solisi kaikkialla reitin varrella

En vielä tiedä, mitä teen Reisan hukkuneella datalla. Onneksi viime kesänä kävimme kerran laskemassa naulat kasvukauden lopulla, syyskuussa, joten se ajankohta voisi antaa varsin relevantin arvion kasvukauden tallauksesta. Mutta se ei toisaalta ole verrannollinen viisitoista vuotta sitten tehtyyn mittaukseen. Tätä täytynee pureskella muiden kanssa. 

Onneksi sentään Cearron pitkillä maastopäivillä, reissu ei ollut samalla tavalle turha, ja suurimman osan aikaa minulla kävi taas hyvä mäihä kelien kanssa.

Vain yöllä horisontin vuoret peittyivät usvan taakse.

Näiden reissujen ohella kävin myös pyöräretkellä siskoni kanssa Etelä-Suomessa, ja toiselle lomaviikolle lähdimme suuremmalla porukalla yhdistetylle melomis-, maastopyöräily ja vaellusretkelle Hetta-Pallakselle. Oli hyvät viikot - lissää tälläisiä!
   

Mukavaa kesää kaikille!

-henni

Hyvää juhannusta!

Maastokausi oli ja meni. Surkea vuosi. Tällä hetkellä on olemassa yksi ainoa suosirrin pesä. Suurin osa linnuista on jo lähtenyt syysmuutolle. Vesi on ollut koko ajan niin korkealla että sitä mukaa kun pesiä on syntynyt, ne ovat joutuneet veden alle. Sikäli hassua, etten ole koko vuonna nähnyt yhtään suosirriä!

Lapinsirrireviirejäkin on enää Tauvossa vain puolenkymmentä kappaletta. Vähiin käy, ennen kuin loppuu. Pitäisi varmaan siirtää maastotyöt Lappiin mikäli niitä haluasi jatkossa tutkia! Sain sentään kaksi koirasta kiinni.

Perinteisten suo- ja lapinsirrihommien lisäksi olemme rengastaneet suokukkoja ja pikkutyllejä. Sainpa kiinni yhden tyllinkin. Pikkutyllit saivat renkaiden lisäksi ylleen valopaikantimet, joilla niiden liikkeitä seurataan. Suokukkoja rengastimme tänä vuonna nähdäksemme, tulevatko ne ensi vuonna samalle soitimelle takaisin. Jos tulevat, suunnitelmana on laittaa niillekin valopaikantimet. 

Lisäksi otamme suokukoilta ja lapinsirreiltä spermanäytteitä. Saksalaisen tutkijavieraamme visiitti viikko takaperin oli sikäli epäonnistunut että lapinsirrit eivät yläveden vuoksi vielä pesineet hänen täällä ollessaan, emmekä saaneet koko viikon aikana yhtään lapinsirriä kiinni. Opin kuitenkin menetelmän, joten voin lähettää hänelle keräämämme näytteet jälkikäteen.

Näihin kuviin tiivistyy tämä kesä hyvin. Oikein mukavaa keskikesän juhlaa kaikille!

Kesän ensimmäinen lapinsirri.

Tylli.

Nelli ja suokukko.

Tauvo aamuyöllä.

Kuksa matkalla Hailuotoon.

Nelli

Keskiviikko-suositus: näyttelyyn!

Heihoi! 

Mää oon viime aikoina töiden sivussa (ja ehkä hieman siinä päälläkin) puuhaillut näyttelyä Sanginjoen ulkometsästä kaupunginkirjastolle. Itse olen osallistunut lähinnä näyttelyn tekstien muodossa, valokuvat on ihan muilta kerätty..  

Siitä tuli sen verran komia, että pittää mainostaa ihan täälläkin. Käykää kurkkaamassa, paikan päällä myös ohjeet minne Sanginjoelle voi lähteä retkelle. Arkisin kirjasto on auki 9-20, lauantaisin 9-16 ja sunnuntaisin 12-16.

Alla kuvin: 

Valokuvia ikkunoita vasten. Oikeanpuoleisen seinän aukko aiheutui yhden kuvan tippumisesta. Nyt sekin karatesankari on taas seinällä. 

Lajikollaasit sienistä, kasveista ja linnuista sekä aikajana Sanginjoen ulkometsän vaiheista vuodesta 1605 alkaen. 

Sisäänkäynti näyttelytilaan

Info Sanginjoen ulkometsästä, kuukkeli sekä kyltti toiveajattelusta.

Kelo ja sivuseinän kuvia.

Kartta Sanginjoelta

Suojeluarvoista

Tietopaketti ennallistamisesta

Revontulet Kalimeenlammella. Kuva on siis yksi näyttelyn tauluista, jonka värit todellisuudessa on paljon tätä taltiota makeammat.

Seppo Leinoselta tilattu teos Sanginjoen suojelusta

Siinäpä ne. 

Samalla tuli näyttelykin tallennettua bittimuotoon. Viimeisenä vielä kuva viime retkeltä Sanginjoen Isokankaalta. Vappuviikonloppuna kesän pystyi jo haistaa saapuvan:).

-henni 

Sanginjoella vappuviikonloppuna 2015