Hyvää juhannusta!

Maastokausi oli ja meni. Surkea vuosi. Tällä hetkellä on olemassa yksi ainoa suosirrin pesä. Suurin osa linnuista on jo lähtenyt syysmuutolle. Vesi on ollut koko ajan niin korkealla että sitä mukaa kun pesiä on syntynyt, ne ovat joutuneet veden alle. Sikäli hassua, etten ole koko vuonna nähnyt yhtään suosirriä!

Lapinsirrireviirejäkin on enää Tauvossa vain puolenkymmentä kappaletta. Vähiin käy, ennen kuin loppuu. Pitäisi varmaan siirtää maastotyöt Lappiin mikäli niitä haluasi jatkossa tutkia! Sain sentään kaksi koirasta kiinni.

Perinteisten suo- ja lapinsirrihommien lisäksi olemme rengastaneet suokukkoja ja pikkutyllejä. Sainpa kiinni yhden tyllinkin. Pikkutyllit saivat renkaiden lisäksi ylleen valopaikantimet, joilla niiden liikkeitä seurataan. Suokukkoja rengastimme tänä vuonna nähdäksemme, tulevatko ne ensi vuonna samalle soitimelle takaisin. Jos tulevat, suunnitelmana on laittaa niillekin valopaikantimet. 

Lisäksi otamme suokukoilta ja lapinsirreiltä spermanäytteitä. Saksalaisen tutkijavieraamme visiitti viikko takaperin oli sikäli epäonnistunut että lapinsirrit eivät yläveden vuoksi vielä pesineet hänen täällä ollessaan, emmekä saaneet koko viikon aikana yhtään lapinsirriä kiinni. Opin kuitenkin menetelmän, joten voin lähettää hänelle keräämämme näytteet jälkikäteen.

Näihin kuviin tiivistyy tämä kesä hyvin. Oikein mukavaa keskikesän juhlaa kaikille!

Kesän ensimmäinen lapinsirri.

Tylli.

Nelli ja suokukko.

Tauvo aamuyöllä.

Kuksa matkalla Hailuotoon.

Nelli

Keskiviikko-suositus: näyttelyyn!

Heihoi! 

Mää oon viime aikoina töiden sivussa (ja ehkä hieman siinä päälläkin) puuhaillut näyttelyä Sanginjoen ulkometsästä kaupunginkirjastolle. Itse olen osallistunut lähinnä näyttelyn tekstien muodossa, valokuvat on ihan muilta kerätty..  

Siitä tuli sen verran komia, että pittää mainostaa ihan täälläkin. Käykää kurkkaamassa, paikan päällä myös ohjeet minne Sanginjoelle voi lähteä retkelle. Arkisin kirjasto on auki 9-20, lauantaisin 9-16 ja sunnuntaisin 12-16.

Alla kuvin: 

Valokuvia ikkunoita vasten. Oikeanpuoleisen seinän aukko aiheutui yhden kuvan tippumisesta. Nyt sekin karatesankari on taas seinällä. 

Lajikollaasit sienistä, kasveista ja linnuista sekä aikajana Sanginjoen ulkometsän vaiheista vuodesta 1605 alkaen. 

Sisäänkäynti näyttelytilaan

Info Sanginjoen ulkometsästä, kuukkeli sekä kyltti toiveajattelusta.

Kelo ja sivuseinän kuvia.

Kartta Sanginjoelta

Suojeluarvoista

Tietopaketti ennallistamisesta

Revontulet Kalimeenlammella. Kuva on siis yksi näyttelyn tauluista, jonka värit todellisuudessa on paljon tätä taltiota makeammat.

Seppo Leinoselta tilattu teos Sanginjoen suojelusta

Siinäpä ne. 

Samalla tuli näyttelykin tallennettua bittimuotoon. Viimeisenä vielä kuva viime retkeltä Sanginjoen Isokankaalta. Vappuviikonloppuna kesän pystyi jo haistaa saapuvan:).

-henni 

Sanginjoella vappuviikonloppuna 2015

Kiire!

Ja taas on vierähtänyt ihan huomaamatta piiitkä pätkä viimeisimmästä päivityksestä. Onkin ollut erityisen kiireinen kevät, kun yhteenveto pitäisi saada pikimmiten valmiiksi ja artikkelit maailmalle. Maastokausikin puskee kovaa vauhtia päälle - ensimmäiset sirriläiset valmistautuvat jo pesintään.

Itämeren suosirrin luonnonsuojelua käsittelevä artikkeli on nyt melkein valmis ja luettavana muilla kirjoittajilla. Kolmas väitöskirjani artikkeli, rantakurvin levinneisyysalueen laajuinen geneettinen katsaus, on analyysivaiheessa ja pitäisi saada pian pakettiin niin pääsisin kirjoittamaan yhteenvedon loppuun. On mukava olo kun on saanut paljon aikaiseksi. Kyllä tästä tytöstä vielä tohtori tulee, vaikka kaikissa hommissa onkin mennyt paljon odotettua pitempään (mikä tuntuu olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus). Alustava väitösajankohta, syyskuu, saattaa sekin myöhäistyä, mutta eipä sillä toisaalta ole väliä väittelenkö syys- vai joulukuussa vai jossain siinä välillä. Tämän vuoden puolella joka tapauksessa.

Yhteistyöprojektejakin pukkaa. Tänne tulee toukokuun lopulla saksalainen kaveri keräämään lapinsirriltä spermanäytteitä (hän tutkii erilaisia lintujen pariutumisjärjelmiä ja miten sperman rakenne vaihtelee niiden välillä). Lapinsirrillä pariutumisjärjestelmä onkin jännä: naaras parittelee ensin yhden (tai joissain tapauksissa useamman) koiraan kanssa ja jättää koiraan hautomaan ensimmäistä pesää, lähtee sitten muualle, jopa satojen kilometrien päähän, jossa tekee toisen pesän ja hautoo sitä itse.

Lisäksi sain eilen kyselyn portugalilaiselta sirritutkijalta. Hän haluaa tutkia suosirrien genetiikkaa Gröönlannista Venäjälle uuden sukupolven sekvensointimenetelmien avulla (engl. new generation sequencing), jossa katsotaan geneettistä muuntelua koko genomin laajuisesti. Hän kyseli meiltä näytteitä ja vastasin jo hänelle että olemme ehdottomasti mukana jutussa.

Islannissa viime syksynä tekemäni labrahommat (katso Islantijutut täältä ja täältä) ovat myös tuottaneet tulosta ja aineisto on nyt analyysivaiheessa. Harmi kun en ehdi sitä tällä hetkellä käsittelemään. Tarkoituksenani on kuitenkin lähteä Islantiin ensi syksynä uudestaan ainakin pariksi viikoksi. Täytyy toivoa että saan väiteltyä ennen reissua jotta ehdin rauhassa paneutua muihin hommiin. Islannissa on lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna kahlaajaryhmän konferenssi ja olisi mukava yhdistää työkeikka samaan syssyyn.

Alkuviikolla tuli lisäksi kivoja uutisia - meidän ryhmän geopaikannintyö, joka käsitteli geopaikantimien vaikutusta suosirrin selviytymiseen, on julkaistu (tai melkein julkaistu - alustava versio on jo nähtävillä netissä mutta juttu tulee lehteen myöhemmin). Voit lukea jutun täältä. Geopaikantimilla seurataan siis lintujen liikkeitä muuttoreiteillä ja talvehtimisalueilla. Paikantimet kiinnitetään linnun jalkaan pienen lippurenkaan avulla, joka painaa noin 1,5-2% linnun painosta. Emme havainneet paikantimella olevan vaikutusta lintujen säilyvyyteen, mikä on erittäin positiivinen asia.

Nyt takaisin rantakurvianalyysien pariin.

Hyvää viikonloppua!

Nelli

Artikkeli läpi (intiaanituuletus)

Heeelou lukijat,

Terveisiä tiedemaailmassa leijailevalta. Tällä viikolla meidän artikkeli, se mitä olen kirjoittanut viimeisen vuoden, hyväksyttiin Global Change Biology -lehteen. Se on tosi hyvä lehti meidän alalla. Kun lehtien laatua mitataan niissä olleiden artikkelien siteerauksilla, tämän lehden vaikuttavuuskerroin (=impact factor) on 8. Erityisesti biodiversiteettitutkimuksessa artikkelia lehdessä pidetään tosi kovana juttuna, mutta lehti on julkaissut yhtälailla paljon hiilen kiertoon liittyviä artikkeleja. Oon ollu aivan mielissäni ensimmäisestä julkaisusta. Tiedemotivaatio nousi aika harppauksella, mikä on ollut tosi tervetullutta viimeisen puolen vuoden jälkeen. Pitäisi varmaan kolauttaa pää johonkin oven karmiin ja muistaa että oikeastaan paljon on kyse myös onnesta ja kaikesta muusta panoksesta mitä työn takana on. Tässä takana oli 19 vuotta kerätty aineisto, tarinaksi tulkittavat tulokset ja ennen kaikkea muiden kirjoittajien panostus työn eteen. Ei taida heti toistua tälläinen tilaisuus, vaikka olikin jo toinen onnenpotku putkeen.

Hyväksymisestä huolimatta artikkeli ei kuitenkaan vielä ole aivan valmis: ensi viikolla mulla on ohjelmassa kuvien tuunaus julkasuformaattiin. Editori oli tainnut huomata, että lähes jokaisessa kuvassa oli takana viimehetken kuvatekstien korjauksia PowerPoint -ohjelmalla, ja yhden kuvan oli jättänyt Excell muotoon, mikä ei kuitenkaan tarpeeksi hieno-resoluutioinen julkaistavaksi. En ole vielä halunnut ajatella, että miten ne korjaukset hoituu, mutta oon sentään uusinut työhuoneen teevalikoiman, jotta pysyisin R-ohjelmaa näpertäessä mahdollisimman Zen:).

Mun kirjoitteluvaihe ei ole pelkästään pyörinyt tuon artikkelin korjaamisen ja refereekommenttien ympärillä. Reilu kuukausi sitten mun ohjaajaa, Saria, pyydettiin kirjoittamaan lyhyt katsaus laidunnuksen merkityksestä arktisilla suo-systeemeillä. Sari pyysi minua mukaan kanssakirjoittajaksi – pienenä luovuusrajoitteena oli kuitenkin se, että aikaa kirjoitukselle annettiin vain kolme viikkoa. Ensimmäisen viikon näistä olin lomalla, toisena haudottiin aihetta ja mietittiin lähestymiskulmaa, kolmantena alettiin kirjoittaa, ja katsaus valmistuikin sitten noin viikon aikana, jonka jälkeen se vielä käytettiin kielentarkastuksessa kaksikin kertaa ennen lehteen lähettämistä. Lehdestä ei sen koommin kuulunut palautetta kirjoitukseemme, paitsi tämän aamuinen julkaisuluvan allekirjoittaminen. Mietittiin, että se on kenties hyvä merkki, tai tiedä häntä. No, kuitenkin itse innostuin aiheesta aivan täysillä, ja vakuutuin siitä että haluan vielä tehdä jotain suolla. Alettiinkin jo suunnittelemaan olisiko 2016 vielä neljäs perättäinen kenttätyökesä Lapissa, ja mitä kaikkea hiilen kiertoon liittyvää suokoealalta voisi katsella. Tämä aineisto ei varmaan mahtuisi väikkäriin, mutta saa kai sitä sivuprojekteja olla.  

Siinä meidän katsauksessa kokosimme mallin siitä, miten laidunnus ja lämpeneminen voisivat vaikuttaa eri kasviryhmien peittävyyteen soilla ja peittävyysmuutoksien kautta taas ekosysteemiprosesseihin ja hiilen kiertoon. Olen sen verran ylpeä siitä mallista ja sen selkeydestä (oisittepa nähnyt millasia hämähäkkejä mulla oli sitä ennen piirustusohjelmassa:)), niinpä suomensin mallin pääpiirteitä ja laitan sen tähän (vaihdoin sentään värit - shh, lehtien copyright).

Ja innostuneena kaavioihin, tein samanlaisen yksinkertaistetun kaavion myös Kilpisjärven kokeen tulosten pohdinnassa. Siellä siis koealana oli karu tunturikangas, ja vallitsevina ja keskenään kilpailevina lajiryhminä ikivihreät ja kesävihannat varvut. Me ei niinkään mitattu kilpailua tai haettu eroa funktionaalisissa ryhmissä, mutta 19 vuoden leikkaussimulaation jälkeen satuttiin toteamaan että kappas ikivihreät onkin runsastuneet, ja kappas, samaa on havaittu monella muulla alalla, ehkä jopa laidunnuksen / herbivorian seurauksena. Ruuduilla olleet pienoiskasvihuoneet olivat vain voimistaneet muutosta, kertoen siitä että nykyisissä olosuhteissa kasvillisuuden muutos on todella hidasta. Siksipä pidemmän aikakauden vasteita arvioidakseen ruutujen lämmitys kasvihuoneilla voi tuottaa ihan mielenkiintoisen skenaarion. Tai ainakin jokin vaste havaitaan, verrattuna h-i-t-a-a-s-t-i muuttuviin lämmittämättömiin ruutuihin. Tämä kaavio on vähän lapsellinenkin yleistys siitä, mitä noilta aloilta voisi minusta olettaa, jos valtalaji muuttuu kesävihannista ikivihreiksi. Suurta osaa hiiliennusteisa emme mekään saaneet mittauksin dokumentoitua, niinpä tämä koostuu lähinnä toisten teorioista. 

Hassua muuten, että samalla kun me spekuloidaan ikivihreiden runsastumisen lisäävän hiilen varastointia alueelle pitkällä aikavälillä, samassa lehdessä julkaistiin juuri tässä kuussa tutkimus, jossa todettiin, että kesävihannilla varvuilla on ikivihreitä pidempi kasvukausi ja tehokkaan yhteyttämisen aika on keskimäärin kymmenisen päivää pidempi. Siinä artikkelissa todettiin, että kesävihantien runsastuminen ikivihreiden kustannuksella lisäisi tundran hiilinielua ja siis hiilidioksidin talteenottoa – mikä on päinvastainen tulos kuin tässä. Eli seikat ei ehkä ole niin yksinkertaisia kuin kaaviossa, ja aiheesta varmaan riittää vielä vääntämistä ja ymmärryksen kartuttamista.

Sellaista tällä kertaa. Koitan lähettää aurinkoa teillekin kevääseen talvikuvan muodossa! 

-henni

Netta tässä hei!

Nellin innoittamana lähdin minäkin mukaan jakamaan väitöskirjan teon arkea. Tutkin hyönteisten elinkierto-ominaisuuksien evolutiivista potentiaalia ja trofiatasojen välisiä vaikutuksia muuttuvassa ilmastossa. Takanani on kohta kaksi vuotta väikkärin tekoa, pitkiä labrapäiviä, innostusta ja välillä ahdistustakin, mutta edessä siintää vielä paljon tekemistä. Kirjoitan tässä perjantai-illan ratoksi lyhyesti kuinka tähän on tultu. 

Vuonna 2005 muutoksen tuulet kutsuivat Rovaniemen tyttöä, joka pakkasi rinkkansa ja suuntasi kokeilemaan kuinka omat siivet kantaa maailman äärissä. Kuten monella muullakin biologilla, eväät luonnon tarkkailuun on saatu jo kotoa, jossa lapsena itsekin kuljin vanhempien jalanjäljissä erällä ja marjassa. Kuitenkin vasta vajaan vuoden kestäneellä reppumatkallani Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Kiinassa vahvistui ajatus biologin tiestä.  Ekologian kärpänen puraisi lopullisesti maastoapulaisena Australian Central Queenslandin yliopiston tutkimusprojektissa, jossa kerättiin aineistoa St Bees saaren koalapopulaation demografiasta, levinneisyydestä ja habitaatin käytöstä. Biologian opintoni suoritin Oulun yliopistossa, viihtyen kuitenkin paljolti myös Israelissa Haifan yliopistossa harjoittelun, projektitöiden ja gradun merkeissä. Gradussani tutkin teiden vaikutusta hyönteisten liikkumiseen, krysanteemiyökköstä mallilajina käyttäen. Erityisesti olin kiinnostunut, vaikuttaako tie ja vilkkaan liikenteen ilmavirtaukset naaraan feromonin kulkeutumiseen ja rajoittaako se näin ollen koiraan mahdollisuuksia löytää potentiaalista parittelukumppania. Luonnossa feromonilla tehtävissä vapautus-takaisinpyyntikokeissa minulla oli yhden kuuman Israelin kesän aikana yhteensä 10 000 laboratoriokasvatettua koirasta lennossa. Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, niin kuin tutkimukseen kuuluu, mutta sain kuin sainkin aiheesta niin kivat tulokset, että päätimme ohjaajieni kanssa koittaa niistä tieteellistä julkaisua. Maisterivaiheen lopulla minulle tarjoutui mahdollisuus väitöskirjan tekoon Biologian laitoksella Oulun yliopistossa. Sukellus graduaikaisesta hyönteisten käyttäytymisen tutkimisesta kohti elinkierto-ominaisuuksien evoluutiota ja kvantitatiivisen genetiikan syövereitä ei ole ollut kevein haaste, mutta samalla hyvin antoisa. Väitöskirjastani, työn arjesta ja sen tuomista haasteista lisää piakkoin. Aurinkoista keväistä viikonloppua!

Netta

Luonnonsuojelubiologiaa, osa I

Heipparallaa! 

Meilläpä on nyt uusi kananpoika. Odotamme innolla hänen ensiesiintymistään, joka tapahtunee näillä näkymin ensi viikolla. Sitä odotellessa, hmm, pieni luonnonsuojelugeneettinen katsaus.

Luonnonsuojelutoimia suunniteltaessa on tärkeää ottaa huomioon lajin ja populaatioiden piirteitä mahdollisimman monelta näkökantilta, niin ekologiselta kuin geneettiseltäkin - asiat kun tuppaavat vaikuttamaan toisiinsa. Geneettinen tieto on erityisen tärkeää, koska geneettinen monimuotoisuus on evoluution perusta ja ilman sitä lajit eivät niin sanotusti pysy perässä ympäristön muuttuessa, mutta myös tietoa yksilöiden liikkeistä, paikallisista sopeutumista, habitaatin eli elinympäristön ominaisuuksista, populaatioiden demografiasta (populaatiokokoon liittyvistä asioista, kuten immigraatiosta eli tulomuutosta, emigraatiosta eli lähtömuutosta, kuolleisuudesta ja syntyvyydestä), ynnä muista ekologisista asioista tarvitaan. Hurjasti edistyneet geneettiset menetelmät ja mahdollisuudet seurata yksilöiden liikkeitä pesimäalueilta muuttoreittien varsille ja talvehtimisalueille alati kehittyvien geopaikantimien avulla auttavat saamaan tietoa mahdollisimman monelta kantilta ja elinkierron eri vaiheilta.

Jo vuonna 1986 herra Oliver A. Ryder (Species conservation and systematics: the dilemma of subspecies) pohti uhanalaisten elukoiden suojelua sekä millä tasolla suojelua tulisi toteuttaa - suojellako koko lajia yhtenä kokonaisuutena, keskittyä alalajeihin, vaiko vielä pienempiin osasiin, lajin eri populaatioihin? 

Lajitason alapuolisiin suojeluyksiköihin keskityttäessä huomioon tulee ottaa alalajien/populaatioiden geneettinen omaleimaisuus ja sen merkitys koko lajin säilymiselle. Jos esimerkiksi kaksi eri populaatiota ovat geneettisesti samanlaisia, ei niitä ole välttämättä tarve suojella erillisinä yksiköinään, kun taas jos populaatioissa on omanlaisia geenimuotojaan (alleeleitaan), se voi olla merkki paikallisista sopeutumista ja käynnissä olevasta erilaistumisesta. Tällöin näiden kahden geneettisesti erilaisen populaation säilymisellä sellaisinaan voi olla vaikutusta koko lajin geneettisen monimuotoisuuden ylläpitoon ja säilymiseen pitkälle tulevaisuuteen. Tiivistettynä: mikäli yhden populaation häviäminen vaarantaa ylemmän taksonin (alalajin tai lajin) olemassaoloa ja vähentää sen geneettistä monimuotoisuutta, sen suojeleminen on tärkeää.

On siis tärkeää huomata, mitkä lajin populaatiot tai alalajit sisältävät merkittävän osan adaptiivisesta variaatiosta eli siitä geneettisestä monimuotoisuudesta, joka vaikuttaa niiden sopeutumismahdollisuuteen. Ryder tuo esille termin evolutiivisesti merkittävä yksikkö (engl. evolutionary significant unit, ESU), jossa yhdistyy tieto yksikön (oli se sitten laji, alalaji taikka populaatio) historiasta, levinneisyydestä, morfologiasta sekä genetiikasta (niin proteiineja koodaavista geeneistä kuin neutraaleista DNA-sekvensseistä, kuten mikrosatelliiteista). ESU:na yksikköä voidaan pitää, mikäli näillä erilaisilla menetelmillä saadut tulokset ovat yhteneväisiä. Esimerkiksi jos lajin populaatiot ovat maantieteellisesti jakautuneita selkeästi erillisiksi osasikseen, näiden populaatioiden tulisi erota toisistaan myös geneettisesti, jotta populaatioita voitaisiin pitää omina ESU:inaan.

Luonnossa erillisten populaatioiden, alalajien ja jopa lajien rajat ovat häilyväisiä, varsinkin organismeilla, jotka pystyvät liikkumaan hyvin (kuten linnuilla). Lintujen liikkeitä tutkitaan paljon pitkäaikaisilla rengastus-takaisinpyyntiaineistoilla ja tarkkailemalla niitä pesinnän, muuton ja talvehtimisen aikana. Nykypäivänä hommaa helpottaa yleistyvä geopaikantimien käyttö (katsoppa tämä varsin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen juttu Perunakuoppa-blogissa suosirrien liikkeistä pesimäalueiltaan Perämeren rannikoilta talvehtimisalueilleen läntiseen Afrikkaan). 

Joskus suoraa tietoa lintujen liikkeistä voi kuitenkin olla vaikea saada, jolloin geneettiset menetelmät astuvat mukaan kuvioihin. Geneettisin menetelmin voidaan epäsuorasti (verinäytteiden avulla, ilman pitkäaikaista seurantaa) saada tietoa yksilöiden liikkeestä ja populaatioiden välisestä geenivirrasta tunnistamalla populaatiosta immigrantit (muualta tulleet yksilöt). Genetiikan avulla saadaan myös tietoa populaatioiden välisistä geneettisistä eroista, geneettisen muuntelun määrästä, populaatiokoon vaihteluista ja sukusiitoksesta: näillä kaikilla on oma osansa mahdollisia luonnonsuojelutoimia pohdittaessa. 

Kymmenkunta vuotta Ryderin ESU-määritelmän jälkeen ekologinen ja evoluutiobiologinen luonnonsuojeluporukka sai avukseen toisen termin, MU:n (engl. management unit; Craig Moritz, 1994: Defining "evolutionary significant units" for conservation), joka toimii käytännössä hieman eri tasolla kuin edeltäjänsä ESU. Populaatioissa saattaa esimerkiksi hyvinkin olla samoja mitokondrio-DNA- tai mikrosatelliittialleeleita, mutta ne voivat silti erota toisistaan tilastollisesti merkitsevästi alleelifrekvenssien perusteella (populaatioissa on erilainen alleelikoostumus). Jotta tällaisia merkitseviä eroja alleelilfrekvensseihin pääsee kehittymään, populaatioiden välillä on todennäköisesti vain vähän geenivirtaa, ja ne saattavat täten olla myös omia toiminnallisia yksiköitään, ja niitä tulisi myös suojella sen mukaan.

ESU:n ja MU:n ero on tärkeä: MU:ita (ottamatta kantaa sanan oikeaan taivutusmuotoon..) käytetään populaatioiden monitoroinnissa ja demografisissa tutkimuksissa lyhyemmällä aikavälillä kuin ESU:ja, jotka keskittyvät enemmälti historialliseen populaatiorakenteeseen ja fylogeniaan (populaatioiden välisiin geneettisiin eroihin ja evolutiiviseen kehityshistoriaan) ja pitkäaikaisiin luonnonsuojelutarpeisiin MU:iden kohdistuessa nykyiseen populaatiorakenteeseen, alleelifrekvenssieroihin ja lyhytaikaisempiin hoitotoimenpiteisiin. Yhden ESU:n sisällä voi esimerkiksi olla monta MU:a, ja vaikka yksikkö ei saisi omaa ESU-statustaan, voi se silti olla oma MU:nsa. Riittävän laaja näytteenotto (mahdollisimman monesta populaatiosta) ja tarpeeksi monenlaisten merkkigeenien (geneettisten markkereiden, kuten mikrosatelliittien, mitokondrio-DNA:n eri alueiden ja nukleaaristen eli tuman geenien) käyttö, unohtamatta ekologisia piirteitä, on tärkeää, jotta yksiköt voidaan tunnistaa oikein ja riittävin perustein.

Herra Moritz ei suinkaan ollut viimeinen, joka on kehittänyt ja edistänyt luonnonsuojelullisia toimia, mutta eiköhän tämä tähän hätään riitä. Kirjoitan myöhemmin lisää 2000-luvun luonnonsuojeluvinkeistä (huomaa että en tarkoita tässä sanaa "vinkit" vaan "vinkeet").

Nyt oikein hyvää viikonloppua!

Nelli