Netta tässä hei!

Nellin innoittamana lähdin minäkin mukaan jakamaan väitöskirjan teon arkea. Tutkin hyönteisten elinkierto-ominaisuuksien evolutiivista potentiaalia ja trofiatasojen välisiä vaikutuksia muuttuvassa ilmastossa. Takanani on kohta kaksi vuotta väikkärin tekoa, pitkiä labrapäiviä, innostusta ja välillä ahdistustakin, mutta edessä siintää vielä paljon tekemistä. Kirjoitan tässä perjantai-illan ratoksi lyhyesti kuinka tähän on tultu. 

Vuonna 2005 muutoksen tuulet kutsuivat Rovaniemen tyttöä, joka pakkasi rinkkansa ja suuntasi kokeilemaan kuinka omat siivet kantaa maailman äärissä. Kuten monella muullakin biologilla, eväät luonnon tarkkailuun on saatu jo kotoa, jossa lapsena itsekin kuljin vanhempien jalanjäljissä erällä ja marjassa. Kuitenkin vasta vajaan vuoden kestäneellä reppumatkallani Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Kiinassa vahvistui ajatus biologin tiestä.  Ekologian kärpänen puraisi lopullisesti maastoapulaisena Australian Central Queenslandin yliopiston tutkimusprojektissa, jossa kerättiin aineistoa St Bees saaren koalapopulaation demografiasta, levinneisyydestä ja habitaatin käytöstä. Biologian opintoni suoritin Oulun yliopistossa, viihtyen kuitenkin paljolti myös Israelissa Haifan yliopistossa harjoittelun, projektitöiden ja gradun merkeissä. Gradussani tutkin teiden vaikutusta hyönteisten liikkumiseen, krysanteemiyökköstä mallilajina käyttäen. Erityisesti olin kiinnostunut, vaikuttaako tie ja vilkkaan liikenteen ilmavirtaukset naaraan feromonin kulkeutumiseen ja rajoittaako se näin ollen koiraan mahdollisuuksia löytää potentiaalista parittelukumppania. Luonnossa feromonilla tehtävissä vapautus-takaisinpyyntikokeissa minulla oli yhden kuuman Israelin kesän aikana yhteensä 10 000 laboratoriokasvatettua koirasta lennossa. Kaikki ei mennyt aivan kuin Strömsössä, niin kuin tutkimukseen kuuluu, mutta sain kuin sainkin aiheesta niin kivat tulokset, että päätimme ohjaajieni kanssa koittaa niistä tieteellistä julkaisua. Maisterivaiheen lopulla minulle tarjoutui mahdollisuus väitöskirjan tekoon Biologian laitoksella Oulun yliopistossa. Sukellus graduaikaisesta hyönteisten käyttäytymisen tutkimisesta kohti elinkierto-ominaisuuksien evoluutiota ja kvantitatiivisen genetiikan syövereitä ei ole ollut kevein haaste, mutta samalla hyvin antoisa. Väitöskirjastani, työn arjesta ja sen tuomista haasteista lisää piakkoin. Aurinkoista keväistä viikonloppua!

Netta

Luonnonsuojelubiologiaa, osa I

Heipparallaa! 

Meilläpä on nyt uusi kananpoika. Odotamme innolla hänen ensiesiintymistään, joka tapahtunee näillä näkymin ensi viikolla. Sitä odotellessa, hmm, pieni luonnonsuojelugeneettinen katsaus.

Luonnonsuojelutoimia suunniteltaessa on tärkeää ottaa huomioon lajin ja populaatioiden piirteitä mahdollisimman monelta näkökantilta, niin ekologiselta kuin geneettiseltäkin - asiat kun tuppaavat vaikuttamaan toisiinsa. Geneettinen tieto on erityisen tärkeää, koska geneettinen monimuotoisuus on evoluution perusta ja ilman sitä lajit eivät niin sanotusti pysy perässä ympäristön muuttuessa, mutta myös tietoa yksilöiden liikkeistä, paikallisista sopeutumista, habitaatin eli elinympäristön ominaisuuksista, populaatioiden demografiasta (populaatiokokoon liittyvistä asioista, kuten immigraatiosta eli tulomuutosta, emigraatiosta eli lähtömuutosta, kuolleisuudesta ja syntyvyydestä), ynnä muista ekologisista asioista tarvitaan. Hurjasti edistyneet geneettiset menetelmät ja mahdollisuudet seurata yksilöiden liikkeitä pesimäalueilta muuttoreittien varsille ja talvehtimisalueille alati kehittyvien geopaikantimien avulla auttavat saamaan tietoa mahdollisimman monelta kantilta ja elinkierron eri vaiheilta.

Jo vuonna 1986 herra Oliver A. Ryder (Species conservation and systematics: the dilemma of subspecies) pohti uhanalaisten elukoiden suojelua sekä millä tasolla suojelua tulisi toteuttaa - suojellako koko lajia yhtenä kokonaisuutena, keskittyä alalajeihin, vaiko vielä pienempiin osasiin, lajin eri populaatioihin? 

Lajitason alapuolisiin suojeluyksiköihin keskityttäessä huomioon tulee ottaa alalajien/populaatioiden geneettinen omaleimaisuus ja sen merkitys koko lajin säilymiselle. Jos esimerkiksi kaksi eri populaatiota ovat geneettisesti samanlaisia, ei niitä ole välttämättä tarve suojella erillisinä yksiköinään, kun taas jos populaatioissa on omanlaisia geenimuotojaan (alleeleitaan), se voi olla merkki paikallisista sopeutumista ja käynnissä olevasta erilaistumisesta. Tällöin näiden kahden geneettisesti erilaisen populaation säilymisellä sellaisinaan voi olla vaikutusta koko lajin geneettisen monimuotoisuuden ylläpitoon ja säilymiseen pitkälle tulevaisuuteen. Tiivistettynä: mikäli yhden populaation häviäminen vaarantaa ylemmän taksonin (alalajin tai lajin) olemassaoloa ja vähentää sen geneettistä monimuotoisuutta, sen suojeleminen on tärkeää.

On siis tärkeää huomata, mitkä lajin populaatiot tai alalajit sisältävät merkittävän osan adaptiivisesta variaatiosta eli siitä geneettisestä monimuotoisuudesta, joka vaikuttaa niiden sopeutumismahdollisuuteen. Ryder tuo esille termin evolutiivisesti merkittävä yksikkö (engl. evolutionary significant unit, ESU), jossa yhdistyy tieto yksikön (oli se sitten laji, alalaji taikka populaatio) historiasta, levinneisyydestä, morfologiasta sekä genetiikasta (niin proteiineja koodaavista geeneistä kuin neutraaleista DNA-sekvensseistä, kuten mikrosatelliiteista). ESU:na yksikköä voidaan pitää, mikäli näillä erilaisilla menetelmillä saadut tulokset ovat yhteneväisiä. Esimerkiksi jos lajin populaatiot ovat maantieteellisesti jakautuneita selkeästi erillisiksi osasikseen, näiden populaatioiden tulisi erota toisistaan myös geneettisesti, jotta populaatioita voitaisiin pitää omina ESU:inaan.

Luonnossa erillisten populaatioiden, alalajien ja jopa lajien rajat ovat häilyväisiä, varsinkin organismeilla, jotka pystyvät liikkumaan hyvin (kuten linnuilla). Lintujen liikkeitä tutkitaan paljon pitkäaikaisilla rengastus-takaisinpyyntiaineistoilla ja tarkkailemalla niitä pesinnän, muuton ja talvehtimisen aikana. Nykypäivänä hommaa helpottaa yleistyvä geopaikantimien käyttö (katsoppa tämä varsin yksityiskohtainen ja mielenkiintoinen juttu Perunakuoppa-blogissa suosirrien liikkeistä pesimäalueiltaan Perämeren rannikoilta talvehtimisalueilleen läntiseen Afrikkaan). 

Joskus suoraa tietoa lintujen liikkeistä voi kuitenkin olla vaikea saada, jolloin geneettiset menetelmät astuvat mukaan kuvioihin. Geneettisin menetelmin voidaan epäsuorasti (verinäytteiden avulla, ilman pitkäaikaista seurantaa) saada tietoa yksilöiden liikkeestä ja populaatioiden välisestä geenivirrasta tunnistamalla populaatiosta immigrantit (muualta tulleet yksilöt). Genetiikan avulla saadaan myös tietoa populaatioiden välisistä geneettisistä eroista, geneettisen muuntelun määrästä, populaatiokoon vaihteluista ja sukusiitoksesta: näillä kaikilla on oma osansa mahdollisia luonnonsuojelutoimia pohdittaessa. 

Kymmenkunta vuotta Ryderin ESU-määritelmän jälkeen ekologinen ja evoluutiobiologinen luonnonsuojeluporukka sai avukseen toisen termin, MU:n (engl. management unit; Craig Moritz, 1994: Defining "evolutionary significant units" for conservation), joka toimii käytännössä hieman eri tasolla kuin edeltäjänsä ESU. Populaatioissa saattaa esimerkiksi hyvinkin olla samoja mitokondrio-DNA- tai mikrosatelliittialleeleita, mutta ne voivat silti erota toisistaan tilastollisesti merkitsevästi alleelifrekvenssien perusteella (populaatioissa on erilainen alleelikoostumus). Jotta tällaisia merkitseviä eroja alleelilfrekvensseihin pääsee kehittymään, populaatioiden välillä on todennäköisesti vain vähän geenivirtaa, ja ne saattavat täten olla myös omia toiminnallisia yksiköitään, ja niitä tulisi myös suojella sen mukaan.

ESU:n ja MU:n ero on tärkeä: MU:ita (ottamatta kantaa sanan oikeaan taivutusmuotoon..) käytetään populaatioiden monitoroinnissa ja demografisissa tutkimuksissa lyhyemmällä aikavälillä kuin ESU:ja, jotka keskittyvät enemmälti historialliseen populaatiorakenteeseen ja fylogeniaan (populaatioiden välisiin geneettisiin eroihin ja evolutiiviseen kehityshistoriaan) ja pitkäaikaisiin luonnonsuojelutarpeisiin MU:iden kohdistuessa nykyiseen populaatiorakenteeseen, alleelifrekvenssieroihin ja lyhytaikaisempiin hoitotoimenpiteisiin. Yhden ESU:n sisällä voi esimerkiksi olla monta MU:a, ja vaikka yksikkö ei saisi omaa ESU-statustaan, voi se silti olla oma MU:nsa. Riittävän laaja näytteenotto (mahdollisimman monesta populaatiosta) ja tarpeeksi monenlaisten merkkigeenien (geneettisten markkereiden, kuten mikrosatelliittien, mitokondrio-DNA:n eri alueiden ja nukleaaristen eli tuman geenien) käyttö, unohtamatta ekologisia piirteitä, on tärkeää, jotta yksiköt voidaan tunnistaa oikein ja riittävin perustein.

Herra Moritz ei suinkaan ollut viimeinen, joka on kehittänyt ja edistänyt luonnonsuojelullisia toimia, mutta eiköhän tämä tähän hätään riitä. Kirjoitan myöhemmin lisää 2000-luvun luonnonsuojeluvinkeistä (huomaa että en tarkoita tässä sanaa "vinkit" vaan "vinkeet").

Nyt oikein hyvää viikonloppua!

Nelli

Älähdys!

Hei ja hoi lukijat! 

Viime ja tällä viikolla kahvipöytäkeskustelut ovat yksi toisensa jälkeen ajautuneet yliopistopolitiikkaan. Sen seurauksena olen saavuttanut sellaisen saturaatiopisteen, etten malta olla kaatamatta huolia tännekin bittimaailmaan. 
 

Tämänpäiväinen purnaus siis liittyy huoleen siitä, kuinka yliopistomaailman kokemat suuret muutokset vaikuttavat tutkimuksen ja opetuksen laatuun. Muutosten pohjalla on se, kuinka yliopistojen rahoituspohjan uudistuminen on laittanut yliopistot myymään tutkimustaan ja osaamistaan markkinakentillä. Erityisesti meillä Oulussa yksittäisiä laitoksia on kannustettu hankkimaan rahoitusta ulkopuolelta ja uuden rehtorin myötä vaihtoehtoa yritysyhteistyöstä on nostettu enemmän esille. Kuitenkaan kaikilla aloilla saumat yhteistyöhön yritysten kanssa eivät ole samat: en osaa luetella biologian alan yrityksiä kourallista enempää, eikä tällä alalla valtavaan taloudelliseen kasvuun tähtäävät yritykset ole kovin yleisiä, sillä jos jotain ekologin koulutus opettaa toimimaan ympäristön ehdoilla. 

Tämän seurauksena on vaarana, että epäkaupallinen biologian ala ei pärjää kilpailussa yliopiston sisäisessä rahanjaossa. Ja jos varoja leikataan kerta toisensa jälkeen eri muutosten alla, miten on mahdollista säilyttää tutkimus ja opetus elinvoimaisina? Ja miten tutkimuksen ja opetuksen laatu säilyy taloudellisessa paineessa? Viime vuosina laitoksellamme silmiin on pistänyt, ettei vapautuvia virkoja ole enää täytetty. Samoiten kenttäkurssien määrää on jo nyt vähennetty, ja voisi kuvitella jäljellä olevien jatkon olevan vaakalaudalla, jos taloutta pitää kiristää. Huolettaa, kuinka käy laboratoriokurssien, jotka vaativat suuria tiloja ja laitteita sekä useampia kurssiassistentteja? Entä mitä jos valinnaisia kursseja siirretään avoimessa yliopistossa opetettaviksi - kustannussyistä?

Jos opetusta leikataan nykyisestä, missä vaiheessa opiskelijat alkavat miettimään, että hei, millaistakohan olisi muualla, tai vaikkapa ihan muilla aloilla? Löytyykö motivaatiota valmistua, jos nimenomaan työelämässä vaadittavia taitojen, kuten kenttä- tai laboratorio-osaamisen opetusta vähennetään? Opetushenkilöstön hiljattain vähentyessä ja opetuksen määrärahoja leikattaessa, mietin, kuinka paljon näitä muutoksia täytyy tapahtua ennenkuin opiskelijtat älähtävät tai sitten hiljaa vetäytyvät muualle. Kuinka kauan uusia opiskelijoita saadaan houkuteltua tänne, ja miten heidät saa jäämään, kun samaan aikaan toisaalla on tarjota monipuolisempaa kurssia?

Opiskelijoiden lähtemis-spekulaatioon lisämaustetta tuo kuvio, missä yliopiston sisällä osa alojen rahoituksen saamisesta on kiinni opiskelijoiden valmistumismääristä. Ja näin laitoksen intressinäkin on, ettei opiskelijoiden viihtymisestä missään nimessä haluta tinkiä. Siltikin, onko olemassa jotain tiettyä rahoituksen kiristymisen kynnystä, jossa opetustarjonta ei vastaa opiskelijoiden odotuksia ja opiskelijat voivat päättää jaloillaan laitoksen tulevista määrärahoista, (tai karkeasti sanoen jopa laitoksen kohtalosta)?

Ja mitä tältä rahoitusmallilta voi odottaa tulevaisuudessa? Jos nykyisten ehdotusten mukaan rahoitusta jaetaan ulkopuolisen rahoituksen mukaan, mitähän se tulee tarkoittamaan biologian alalla? Kun suuret Akatemia- ja EU-rahoitteiset projektit saavat lisää tukea yliopistolta, voi näiden elinkaaren aikana näillä aloilla mennä lujaa. Mutta mitä sitten, kun rahoitus loppuu? Kuuluuko yliopiston uudistuneeseen käytäntöön tukea menestynyttä ryhmää uuden rahoituksen hakemisessa ja avustaaa siirtymävaiheiden yli? Erityisesti huolettaa, että muuttuuko vakituisten työntekijöiden pitäminen ennakoimattoman rahoituksen maailmassa kannattamattomammaksi. Minusta on vaikea käsittää, että se olisi sellainen muutos, mitä tältä alalta halutaan. Jos vain kaikista huipuista huipuimmat voivat saada vakituisen työpaikan, mitä se toisikaan mukanaan jo nyt kilpailulliseen työilmapiiriin? Ja onko tämä enää sellainen ala, mille haluan kouluttautua, jos edessä oleva epävarmuus vaan kasvaa ja jakautuu yhä pidemmälle ajanjaksolle?
 
Entä kuinka lyhytaikaiset työsuhteet vaikuttavat opetuksen laatuun? Jos opetusta aletaan ostamaan menestyviltä huippututkimusryhmiltä, osataanko sen tarjontaa ennakoida ja kuka tällöin vastaa perusopetuksesta? Mikäli tällöin suurempi vastuu opetuksesta sysätään opetusvelvollisuuden nojalla väitöskirjatyöntekijöille, kuinka opetusmotivaatiota voidaan pitää yllä? Epäilen, että valmistumispaineiden alla, opetukseen kuluvaa aikaa tuskin tullaan lisäämään valmistumisen tavoiteaikaan, vaan ajan hengen mukaan samoilta ihmisiltä vaadittaisiin yhä enemmän samassa ajassa ja samoilla resursseilla. Kustannustehokasta se varmasti olisikin - niin kuin on opetuksen järjestäminen kandi- tai maisterivaiheen opiskelijoillakin -  mutta miten käy oppisisällön ja opetuksen laadun?

Kaikkea tätä pohtiessa, minun päässäni on soinut, että kuka näistä asioista päättää, ja miten niihin voi vaikuttaa. Sanellaanko päätökset opetus- ja kulttuuriministeriössä ihmisten kesken, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista tarttumapintaa arkeen tällä alalla? Toimiiko rehtorikin vain hyvät tavoitteet mielessä yliopiston tuottoa maksimoidessaan? Kenet tässä pitäisi vakuuttaa, että myös tämän alan tutkimusta tarvitaan? Tulisiko opiskelijoiden vaatia opetuksen laadun ylläpitoa – nimenomaan jostain laitosta ylemmältä taholta, kuten vaikka tiedekunnalta? Ja voidaanko näistä asioista keskustella myös muualla?

Ei taida olla lyhyitä vastauksia näihin kysymyksiin…

Seuraavan kertaan,

-henni

Keskitalven kuulumiset

Hyvää tammikuun viimeistä (ja uutta vuotta minunkin puolestani)!

Alkuvuosi on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. Ennen vuodenvaihdetta sain paljon aikaiseksi, samoin vuoden alussa. Olo oli mukava. Syksyn huolet ja työstressit näyttivät jääneen taakse. Sitten tuli sitkeä flunssa, enkä tehnyt juuri mitään melkein kahteen viikkoon. Onnistuin, ehkä juuri tekemättömyyden vuoksi, saamaan semmoisen stressin aikaiseksi että oksat pois. Unet katosivat ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Syke nousi. Kämmenet hikosivat. Ahdisti. Miten ihmeessä ehdin saada kaiken valmiiksi? Valmistunko koskaan? Mitä ihmettä teen väitöskirjan jälkeen? Osaanko?

Olo on onneksi tässä viikon aikana rauhoittunut. Tiedän että valmistun, tiedän että ehdin, tiedän että osaan. Enkä taatusti ole ainoa väitöskirjan tekijä joka tämmöisten ajatusten parissa painii (liekö kukaan tehnyt väikkäriänsä ajattelematta kertaakaan näin?). Yritän nyt taas keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan ja koitan olla murehtimatta liikaa tulevasta. 

Näköjään tämmöiset ajatukset nostavat päätään aika ajoin. Silloin tekee hyvää muistuttaa itselleen, mitä kaikkea on saanut aikaiseksi. Olen kirjoittanut uusimman artikkelini johdannon ja pohdinnan melkein kokonaan, ja siinä samalla väitöskirjan yhteenveto on karttunut mukavasti. Täytyy myös muistaa että kevät on tulossa, valon määrä lisääntyy vauhdilla ja maastokausi lähestyy - mikä on mukavaa. Motivaatiovalaan sanoin:

Kuva: motivaatiovalas.com













Pidin eilen aamulla esitelmän uusimmista tutkimustuloksistani luonnonsuojelugenetiikan ryhmätapaamisessa. Ensimmäistä kertaa ikinä minua ei jännittänyt lainkaan esiintyminen (no okei, ihan vähän juuri ennen esitystä mahanpohjassa hieman muljahti - mutta vain hieman ja vain kerran). Puhuin puolisen tuntia ja esitelmä meni hyvin. Tuommoisistakin jää aina mukava olo.

Eilisestä jäi myös haikea olo, sillä Annalla oli eilen viimeinen työpäivä täällä. Tirautin pienet itkutkin viimeisten aamukahviemme jälkeen. Anna on ollut minulle mitä mainioin ystävä jo vuodesta 2003 saakka kun aloitimme bilsalla yhdessä, ja erittäin tärkeä vertaistuki koko väitöskirjaprojektini ajan. Jotenkin sitä aina tottuu ympärillä oleviin ihmisiin ja kuvittelee että mikään ei muutu, ja sitten yllättäen huomaakin että sinne se nyt menee! (Toisaalta ehkä ihan hyvä niin, sillä ehkä kolmasosa elämästä Oulun yliopistolla alkaa olla tarpeeksi, heh.) Oikein hyvää matkaa, Anna, ja onnea uusiin haasteisiin!

 
Sitten vielä muistutus: blogimme etsii edelleen uusia tipusia/kukonpoikia. Olen saanut houkuteltua melkein mukaan erään ekologin tästä eläinmuseolta, mutta hän pohtii vielä asiaa. Neljäs kirjoittajakaan ei olisi pahitteeksi.

Nähdään pian!

Nelli

Etenemisiä (viimeinkin) ja muita ajattelemisen aiheita

Tsaudihaudi ja mukavaa viikonlopun alkua lukijoille!

Täällä pakkasten keskellä ja toimimattomien pyörien parissa aika on taas juossut ja mukavasti. Sain viime viikolla vihdoin ensimmäisen jutun lähetettyä lehteen, ja jos ensi viikolla se ei pompsahda takaisin, meinaan juhlia tarkastusluentaan pääsyä. Nyt pitäisi vielä malttaa. Jutun lähdettyä olen päässyt uppoutumaan viime kesän näytteiden pariin. Ehdin jo vähän tuskastella, että eih ja voih, kuinka paljon työtä on edessä niiden kanssa. Ja nyt oon ollut todella yllättynyt ja mielissäni, että kerrankin se on sujunut luultua jouhevammin. Jes, pessimisti ei pety!

Tässä labrapuuhien aikaan mulla on taas vapautunut aikaa järjestöhommille. Ilmastolakikampanjassa kahmitaan vielä viimehetken puuhia ennen eduskuntakäsittelyä ja samoiten täällä paikallisesti Sanginjoki-kampanjassa väsäillään näyttelyä toukokuulle. Sen parissa olenkin tällä viikolla päätynyt kirjoittamaan apurahahakemusta, jossa perustellaan tarvetta näyttelylle. Ja nyt, samalla kun on vähän kirjoittelemisia työn alla, sitä huomaa miten paljon kirjoittamisesta myös nauttii. On siistiä, miettiä perusteluja, minkä takia joku tekemisen alla oleva asia on tärkeä. Siinä samalla päässä läjänä olevat suunnitelmat selkeytyy itsellekin tekstin kautta. Ei siis täysin turhaa hommaa, vaikka nyt omaa suhtautumista varmasti keventää se, että oma elanto ei siitä riipu. Hehkuttaessa koko kirjoitusprosessin, tekstissäkin mun ongelmana on vielä se, että välillä hehkutus ja aiheen perustelu menee täysillä ja suoraan aiheen ylitte. Pitäisi ilmeisesti soittaa jotain Maa kutsuu -kasettia samalla (toimisikohan joku oppikirja CD, vaikka lintujen laulut?).

Omista suunnitelmista liika-innostumisesta tuli mieleen keskustelu ennen joulua, jossa biologikollega kyseli väitöskirjani aihetta. Itselleni epätyypillisesti vastasin lyhytsanaisesti, että oikeastaan tarkkailen kuinka porojen laidunnus vaikuttaa ilmastonmuutoksen takaisinkytkentöihin. Siitä keskustelu  jotenkin kääntyi kokonaan siihen, että kuinka ympäripyöreästi voi nimetä oman aiheensa väittämättä, että oikeasti työn tuloksena voisi saada siihen vastausta selville. Ja samalla myös mietittiin, että onko se aina hyvä mainita tutkivansa todella mediaseksikkäitä aiheita kuten vaikka porojen laidunnus (varsinkin Lapissa aihe on niin kuuma peruna, ettei sitä jokaisessa kassajonokeskustelussa uskalla mainita, jos ei ehdi tarkemmin selittämään) tai ilmastonmuutos (kuuma peruna, indeed, mutta varmasti täysin aiheesta)? Ja missä vaiheessa oma tutkimus lähestyy tiedepornoa, jos tutkii vain todella ”kuumia aiheita” vanhoilla menetelmillä. Semmosta. En menettänyt vielä täysin toivoa oman aiheeni kanssa, mutta jäinpähän miettimään.

Siinäpä mun ajattelemisen aiheet nyt. Ensi kertaan!

-henni