Torstaille vierähtänyt viikonlopun kirjoitus

 Hei taasen, 

kuten näkkyy, kananpoikien lupaama perjantaikirjoittelu ei taaskaan onnistunut ja lähes koko viikon lykkäilyn jälkeen naulaan itteni koneen äärelle – näin kesken torstaipäivää. Ei siis mennyt ihan vuotta, kuten viime tekstissä enteilin, vaan kuukausi täynnä touhua ja tunarointia - tasapuolisesti! 

Viime viikko vierähtikin porotutkijoiden parissa Ruotsin Uumajassa ja reissu oli erityisesti seuran kannalta ihan älyttömän inspiroiva. Siellä odotti poro-työpaja, eli mahtavia luentoja, posterisessio ja vielä maittavampaa ruokaa sekä perjantainen mahtava väitös ja sitäkin maittavampi karonkka (syy myös sille, miksi perjantain kirjoittelu on kaikkien onneksi jätetty välistä…). Poroseminaarissa olin vastuussa yhdestä meidän ryhmän posterista, mutta muuten reissu-agendana oli väitöksen ohella lähinnä rentoilla ja sosialisoida ja ehkä vähän suunnitella tulevia. Uumajasta varsin iso ryhmä tekee maastotöitä samalla alueella, mihin minäkin olen palaamassa ensi kesänä, voitiin siis jutella uusista kesäkuvioista ja sain ensi kertaa kuulla, mitä tuloksia muut ovat samalta alalta saaneet. Ympäristönä Uumajan yliopisto tuntui jättisuurelta, kampuksen kupeessa oli oma kylpylä ja hillitön urheilukeskus sisägolf ja -squashkenttineen, uimahalleineen ja kiipeilyareenoineen. Myös ulkomaalaisia jatko-opiskelijoita ja tutkijatohtoreita kuhiseva biologian laitos tuntui kutsuvan eloisalta.

Oulu-ystävät Uumajassa yliopiston yrttien vierellä

Perjantain vastaväittäjänä ja poroseminaarin avaajana oli yksi nörtti-idoleistani, ilmastonlämpenemistutkimuksen guru, Eric Post, joka on tehnyt samantyylisiä lämmitys-laidunnus kokeita, mitä munkin väikkäriin kuuluu. Hän on ollut mukana kirjoittamassa yhtä artikkelia, joka on ollut mun työpyödällä levällään koko vuoden - mun viime vuoden aineiston keräys- ja käsittelymenetelmät on lähes kaikki kierrätetty siitä ja oon niin vakuuttunut siitä kirjoitelmasta, että se on mulle jo lähellä pyhää. Että vissiin olin mielissäni. Väittelijänä oli yksi meidän tutkijatuttavuus Elina, jota saa kiittää kaikista meidän koealalta tehdyistä kasvillisuusanalyyseista. Tuore väitös perustui neljään kokeelliseen lämmitys- ja laidunnustutkimukseen ja yhtenä sen loppupäätelmänä oli se että lyhytaikainenkin voimakas laidunnuspulssi voi kumota ilmaston lämpenemisen aikaansaaman pusikoitumisen. Itse kirja oli lempeästi kirjoitettu, mutta lopputulokset ja -päätelmät olivat kuitenkin jämäkän rautaisia - aika ihailtava kokonaisuus siis. Jos väitöskirja oli lempeä, niin samoin oli kyllä väitöstilaisuuskin, joka sekin on Ruotsissa paljon vapaamuotoisempi kuin Suomessa: Oman puheenvuoronsa aikana Elina näytti kuvia tundralta, pohti miltä maisema näyttää viidenkymmenen vuoden päästä, sekä kertoi oman väitöskirjansa tutkimuskysymykset ja metodit, joilla kysymysten vastaamiseen pyrittiin. Sen jälkeen vastaväittäjä esitteli Elinan väitöskirjan tulokset ja kertoi mikä niissä on tieteelle merkityksellistä. Viimeisenä vastaväittäjä ja kolmen hengen paneeli kysyivät Elinalta toista tuntia johtopäätöksistä, tuloksista ja menetelmistä - osa kysymyksistä oli aika jäätäviä. Kuitenkin, väitös meni tosi hyvin ja siitä jäi myös moni kysymys mieleen – varmasti väittelijällekin.  

Uumajan sää heinäkuussa - vesisatteesta kahluu-lummeen

Uumajassa ehdimme myös suunnitella mun ohjaajan kanssa tulevan maastokauden suuntaviivoja, kun kerran vihdoinkin olimme samassa kaupungissa. Suunnitteilla on taas molemmille uusia asioita ja tiedän, etten osaa ennakoida niitä kuitenkaan tarpeeksi hyvin ja että kesä tulee iskemään takapakkeja naamalle. Onneksi mulla on sen puolesta super-reipasta maastoapua luvassa ja maastotuntienkaan ei pitäisi olla viime vuoden tapaan aivan kortilla ja sekunneissa laskettavina (Tässä ratkaisuna se, että aion olla liikkeellä omalla (vuokra-)autolla, enkä siten olisi suurelle porukalle vastuussa, jos tarvitseekin lisäpäivän jos toisenkin – epäsosiaalista ja kalliimpaa, mutta aikapainetta vähentävää). Ensi kesän isoimpana suunnitelmana meillä on katsella miten hiilen varastot ovat reagoineet neljä vuotta kestäneeseen lämmitys-laidunnus-lannoitus kokeeseen ja sen lisäksi uudelleen kartoittaa hiilivarastoja, jotka on mitattu vuonna 2000. Näissä molemmissa jutuissa meidän on tarkoitus tehdä yhteistyötä yhden Uumajalaisen tutkijan kanssa. Kuitenkaan ei ehditty kokoustamaan kolmistaan tämän reissun aikana, ja niinpä kun karonkan aikana istuttiin vierekkäin kiireisen herran kanssa, aloin nokkelasti haastaa kesän suunnitelmista. Sain vastauksen, että hänen mielestään meidän suunnitelmissa ei ole juurikaan järkeä ja että mun ei ainakaan kannata odottaa mitään tuloksia neljäntoista vuoden lämpenemisen vaikutuksista. Ensimmäinen opetus: kaikissa tilanteissa ei kannata jutella tulevista töistä. Toinen opetus: hirvittää jo:/! 

Reissun ohella väikkäriprojektissa ei ole paljoa tapahtunut, vaikka taas on penkkiä kulutettu. Olen malttamattomana odottanut, että artikkeli, jossa oon ollu mukana etenkin graduvaiheessa julkaistaan, mutta sitäkään ei vielä ole tapahtunut, vaikka hyväksymis-skumpista on jo reilu kuukausi. Mulla on tämän kanssa ilmeisesi vähän samanlainen asenneongelma kun bussimatkustamisen kanssa kaupungissa: vaikka ei voi itse vaikuttaa siihen että myöhästyykö ja mihin aikaan on perillä, niin pittää kokoajan tarkistaa, että josko jo nyt oltais perillä / missä vaiheessa ollaan nyt? /  entä nyt? / entä nyt? Helpompi ois painattaa koko artikkeli ite ja heti!  

Ainiin, ne viimeksi kiroamani ordinaatiokuvat lähti muuten aivan lapasista, ja aloin ihan fanittaa koko menetelmää. Siltikään seuraavan jutun tulokset eivät vielä ole valmiita. Tällä kertaa jarruna on se, etten ole tyytyväinen siihen, kuin huonosti sateisten päivien mittaukset käyvät yksiin mun hiilivuomallinnuksien kanssa. Tuuminkin jo, että eipä olisi kannattanut mitata sateella – kurjaahan se oli käytännössäkinJ. Nojoo, toisaalta kai niitten hankaluuksien pitää jossain välissä päästä sitkistämään, nöyrryttämään ja opettamaan… Ja eräille kurssikavereille tämä voi olla ihan mieluinen kehityskäyrä, sillä pään seinään hakkaamisen välttelemiseksi nyt voisi olla hyvä aika palata yhteen vuoden roikkuneeseen kurssiesseeseen. On tainnut kerta muillakin opintopisteet roikkua erään palauttamattoman esseen takia. Vihellysten saattelemana taidan nyt lähteä hakemaan lisä-inspistä tuolta ulkoilmasta – ja aloittaa huomenna sen esseen.  Ensi viikolla olenkin opettamassa Turussa ja hiihtoreissulla. Katotaan kummasta riittää kerrottavaa täällä…

Vi hörs,

-henni

Ystävänpäiväterveiset torakkalabrasta – kuvien kanssa!

Viime viikot ovat olleet minulle suorastaan maanisen työnteon aikaa. Olen usein työskennellyt kellon ympäri ja ollut välillä hyvinkin väsynyt, mutta motivaatio on pysynyt huipussaan. Tällaisella fiiliksellä tulostakin syntyy!

Kovia kokenut lappu torakanjuoksutuslabran ovessa.

Väikkäriprojektini nytkähti rytinällä eteenpäin, kun sain viimeksi mainitsemistani ”okellilappukokeista” merkittäviä tuloksia. Okellien peittämisen piti olla kontrolli laajemmassa, torakan optomotorista vastetta kuvaavassa koesarjassa, mutta nyt näyttää siltä, että teen viimeisen väikkäriini tulevan käsikirjoituksen yksin niistä! Tämä jouduttaa asioita huomattavasti ja motivoi tekemään pitkää päivää. 

Okellilappukokeille on pitänyt tehdä kontrolleja ja ”kontrollien kontrolleja”, joiden analysointi on paraikaa käynnissä. Lisäksi olen alkanut kahlata läpi okelliaiheista kirjallisuutta. Olen siis jälleen edennyt hommissani ”perse edellä puuhun” ja jättänyt syvällisen tutustumisen aihepiiriin ihan liian myöhälle. Milloinhan pääsen tästä tavastani eroon?

Kaikki kiva aina kielletään.

 Tulokseni synnyttivät suoranaisen okellihuuman ryhmässämme. Jopa professorimme innostui ja piti vuorollaan maanantaiseminaariesityksen okellien tunnetuista käyttötarkoituksista ja ekologisesta merkityksestä hyönteisillä. Myös uusia okelleihin liittyviä tutkimusideoita on keksitty, ja kaikki ovat olleet todella tyytyväisiä virtuaalimaailmamme, jonka avulla hyönteisten näköaistista tuntuu paljastuvan uusia asioita jopa ihan vahingossa. Olisipa työnteko aina näin innostavaa!

Meidän hellyttävä ystävänpäiväkortti. Kuka halaisi torakkaa? 

Halihali ja pusipusi, 

Arghh!

En ymmärrä miten unohdin viime perjantaina kirjoittaa - meillä oli vieläpä kyseisenä aamuna Annan ja Hennin kanssa puhetta että minä kirjoitan. Anteeksi. Kevät kun lähenee niin mieli hajamielistyy - on niin paljon tekemistä. 

Labratouhut lähenevät loppuaan - niin myös rahoitus. Mikään syksyn apurahahauista ei tärpännyt, joten olen jälleen kirjoitellut rahoitusanomuksia kevään hakuja varten. Henkilökohtaisen työskentelyapurahan lisäksi haen matka-apurahaa elokuussa Japanissa järjestettävää ornitologian konferenssia varten. Haluaisin käydä jokavuotisessa kahlaajaryhmän konferenssissakin (syyskuun lopulla Virossa), mutta en tiedä saanko molempia varten avustusta.

Sain alkuviikolla vihdoin tehtyä viimeisen PCR:n seuraavaa artikkeliani varten, joten nyt vain odottelen tuloksia. Ensi viikolla pääsen sitten katselemaan alleelikäppyröitä tietokoneen ruudulta - saapa nähdä tulevatko ne tällä kertaa uniin niin kuin pari vuotta sitten kävi - ja kuun lopulla jo analysoimaan aineistoani. Jei!

On se kumma miten labrahommissa aina tuntuu menevän vähintään tuplasti kauemmin kuin alunperin on suunnitellut. Minulla on paha tapa yliarvioida suorituskykyni, minkä takia en välttämättä hahmota kokonaisuutta kunnolla, enkä osaa realistisesti arvioida työhön kuluvaa aikaa. Olen yrittäny päästä tästä ominaisuudesta eroon, koska minusta on itsestäni todella ärsyttävää huomata että asiat, jotka olen luvannut (lähinnä itselleni) hoitaa tiettyyn päivään mennessä, kestävätkin pari kuukautta pidempään - pelkästään sen takia, että kuvittelen itsestäni liikoja. Pääosin tämä johtuu vain siitä, että innostun yleensä asioista liikaa ja koitan tehdä liian montaa asiaa kerralla, ja sen takia keskittyminen olennaiseen herpaantuu. Mutta hyvä että asiat ovat nyt vihdoin edenneet siihen pisteeseen asti että voin alkaa kirjoittaa seuraavaa juttuani ihan pian.

Ensi viikolla pääsen opettamaan molekyyliekologiaa biologeille. Mietiskelin että tunnenkohan niin nuorista bilsalaisista enää ketään, kunnes kuulin että mukana on vakituinen maastoavustajamme Aija! Mukavaa, että edes joku tuttu naama yleisöstä löytyy.

Paitsi töissä, myös kotona on kaikenlaista meneillään. Kevään ensimmäiset chilit on idätetty ja istutettu, ja muitakin harrastuksia (kuten neulomista) piisaa yllin kyllin. Kun töissä on kiireistä, on mukavaa jättää illaksi omaa aikaa aivan muiden puuhien parissa. 

Helmikuun aikana on myös kaikenlaista muuta mukavaa tiedossa, sillä peräti kaksi väikkärintekijää eläinmuseolta väittelee - toinen ensi viikon lopulla, toinen (erittäin hyvä ystäväni) kuun viimeinen päivä. Tämä tietää kaksia juhlia ruokineen ja kuohuvineen. Mikäs sen parempaa.

Nähdään maaliskuussa!

Nelli

Uusi kananpoika orrella!

Hei ja sunnuntaitervehdys junasta! Mää lupasin jatkaa tänne tarinoita väitöskirjaopiskelijan huimaavasta tai huimaamattomasta kana-arjesta ja nyt korkkaan ne esittäytymällä. Minun nimi on Henni ja aloitan juuri toista vuotta jatko-opintojen parissa biologian laitoksella. Tutkin täällä ilmaston lämpenemisen vaikutusta hiilen kiertoon arktisilla alueilla, ja yritän selvittää miten paikallinen porojen laidunnuspaine vaikuttaa siihen. Ja uskokaa tai älkää - se on kyllä jännittävä aihe:)!

Opintojen alkuaikoina ajattelin, että väitöskirjaprojekti olisi minulle liian itsenäistä puuhaa. Saattaapi olla, että olen muutamaan otteeseen maininnut ystäville, opiskelukavereille ja sukulaisillekin, että musta ei ainakaan KOSKAAN tule tutkijaa. Myöhemmin opettaja-opintojen aikana sydän jo vähän läikähteli tutkimisen suuntaan, mutta kuitenkin valmistumisen jälkeen lähdin ensiksi Liettuaan opettamaan biologiaa puolan- venäjänkielisille nuorille. Samalla kun kokosin opetusmonistetta luuston koostumuksesta sen aikaisen luotettuni - google translatorin - avulla, entinen graduohjaajani vinkkasi uusista suunnitelmistaan, jossa seuraisimme hiilivarastojen muuttumista hänen väitöskirjan aikaisillaan koealoillaan. En tainnut miettiä kahdesti, tai no, sen jälkeen olen miettinyt niitä hiilivarastoja useammin kuin kerran vuorokaudessa jo toista vuotta… Eikä myöskään itsenäisyys ole pahasti raastanut, kun muistaa aina tasasin ajoin, että muiden avulla ja yhdessä näitä hommia kuuluukin tehdä.  

Näin pikakelauksella ensimmäinen vuosi onkin mennyt ihan sikanopeasti ohi, ja kokemusten summa on jäänyt rutkasti positiivisen puolelle. Ensimmäisenä keväänä suunnittelin tulevia vuosia ja etenkin seuraavaa kesää, opin lisää aiheesta ja touhotin opintojen parissa. Toukokuusta syyskuuhun kesäaika vierähti aikalailla maastotyö-täyteläisenä. Oli arktinen kenttäkurssi, jossa opeteltiin hiihtämään alamäkiä ja tekemään tulta tuulenpieksemillä. Oli vierailu kaverin kesäiselle koealalle oppimaan mittausmenetelmiä. Oli joka toinen viikko toistuvat maastotyöt Kilpisjärven Saanan juurella ja jossain siinä välissä laboratorioreissut Rovaniemelle. Ulkotoimiston mielettömien maisemien ohella tutuksi tulivat myös bussin penkit ja Kilpisjärvi-Rovaniemi linja-autovuoron kuskit. Asuin maastokauden ajan Kilpisjärven biologisella asemalla, missä minusta kyllä pidettiin hyvää huolta - jos satuimme telkiämään itsemme saunasta ulkopuolelle ja rikkomaan ikkunan hiilisankolla sisään päästäksemme, siitäkään ei suututtu. Lisäksi Kilpisjärven seikkailuihin mahtui pieniä ja pidempiä vaelluksia, iltasouturetkiä, matka melkein kotiin asti tandemilla polkien ja muutama oikein tervetullut vierailu. Ei pahempi saldo maastokesälle!

Keväällä luulin, että olin suunnitellut kaiken viimeisen päälle hyvin etukäteen ja edessä olisi vain toteutus. Noo, harhakuvitelma paljastui jo Kilpisjärvellä, kun optimaalisia olosuhteita mittauksiin ei ollutkaan tarjolla joka viikko, ja viimeistään Rovaniemellä, kun löysin itseni laboratoriosta huuli pyöreänä erottamatta petrimaljaa mittalasista, pipettiä koeputkesta, eksikaattoria uunista - mitä näitä nyt on… En ollutkaan tehnyt laboratoriossa mittään sitten perusopintojen kemian kurssin, ja nyt menetelmiä ja uusia tavaroita riitti reippaasti yli ymmärryksen. Paljon tuli siis tyrittyä, ja sillä hetkellä se ei ihan kokoaikaa naurattanut. Lopulta apujoukkojen avulla saatiin kaikki tärkeimmät analyysit pakettiiin, ja minäkin taisin vähän viisastua seuraavan kerran varalle… 

Syyskuun jälkeen olenkin sitten päässyt kerätyn aineiston kimppuun, sitä todellakin on riittänyt, ja sen kertoma tarina on jo useampaan otteeseen muuttunut. Kesän aikana olin esimerkiksi tehnyt noin 2000 mittausta hiilidioksidipitoisuuden muutoksesta suljetun kammion sisällä, ja niiden avulla oli tarkoitus määrittää kulloisellekin koe-alalle fontosynteesitehokkuus sekä kasvien ja maaperän hengitysaktiivisuus eri ajankohtina. Ensimmäisen version jälkeen törmäsin aikaisempaan artikkeliin, jossa metodia oli hieman parannettu ottamaan huomioon minuutin aikana kohonnut lämpötila ja noussut vesihöyrypitoisuus kammion sisällä. Excel lauloi ja piirsi kaikki 2000 mittausta uudelleen. Myöhemmin takeltelin minulle uuden tilasto-ohjelman kanssa, opettelin miten avataan tiedostoja, vähän hittaammin että, miten tiedostoja tallennetaan. Sitten opettelin prosessien mallintamista niin että luottoystäväkseni oli muuttunut Google ja hakukenttään syötettävä virke ”R guide: How to…”. Vastauksista ymmärsin noin kymmenenneksen. Tänä vuonna uutena haasteena onkin ollut minulle aina mysteeriksi jääneet ordinaatiokuvat, joiden olisi määrä viestiä koealojen välisistä eroista ja samankaltaisuuksista. Mutta ehkä niistä sitten lissää myöhemmin - vaikka sitten kun olen oppinut ymmärtämään, mitä mää oikein teen kaikilla kymmenillä kuvilla – niitten pitäisi varmaan viestiäkin jottain...

Tässäpä sitä oli - suunnittelemattakin tuli kokonainen vuosi tiivistettynä.. Ehkä seuraavalla kerralla sitten jotain aivan muuta!

Lopuksi vielä kesäkaihoisia fiilistelykuvia Kilpisjärveltä.

 Ensi kertaan,

-henni

Hyvää, ellei peräti erinomaista perjantaita!

Sain juuri hetki sitten päätökseen tuskastuttavan koesarjan, jossa testasin optomotorista vastetta torakoilla, joiden pistesilmät oli peitetty. Pistesilmät eli okellit ovat torakalla naaman etupuolella verkkosilmien välissä sijaitsevat pienet, vaaleat kuopat, joiden oletetaan olevan lähinnä valotason mittaajia. Kokeissa laitoin pistesilmien päälle ”silmälaput”, jotka piti olla helposti irrotettavissa kokeen jälkeen. Ongelmaksi muodostui se, että silmälaput saattoivat pudota myös omia aikojaan. Minun oli siis juoksutettava muutamaa torakkaa kahdesti ja yhtä jopa kolme kertaa, ennen kuin sain varmuudella mittauksen, joka oli tehty olkellit peitossa. Onneksi minulla sentään on muutama ilahduttavan ripeäliikkeinen torakka. Niiden kanssa on suorastaan mukavaa puuhastella, kuten oheisesta kuvasta näkyy. 

 

Torakka steppaa sormen päällä.

Tämän päivän aiheeksi minulla olikin taas vähän erilainen juttu. Sain kuun alussa sähköpostia puljusta nimeltä LAP Lambert Academic Publishing. Lyhyesti kerrottuna he lähestyivät minua löydettyään Kaamos symposiumissa pitämäni puheen otsikon netistä, ja tarjoutuivat painamaan opinnäytetyöni kirjana.

Viesti haiskahti niin selvästi huijaukselta, että selvittelin vähän LAP:n taustoja. Tulokseksi tuli artikkeleita tyyliin: Lambert Academic Publishing: A Must to Avoid. Ei juuri yllättänyt. Ilmeisesti LAP ottaa yhteyttä gradu- ja väikkärivaiheen opiskelijoihin tarjoten, kuten sanottu, mahdollisuutta julkaista opinnäytetyö print-on-demand -kirjana. Käytännössä he haalivat katalogiinsa niin paljon materiaalia kuin mahdollista, laadusta suuremmin välittämättä ja ilman minkäänlaista vertaisarviointia. Kirjat ovat periaatteessa nettimyynnissä, mutta käytännössä harva opinnäytetyö sellaisenaan kiinnostaa yleisöä niin paljoa, että ne menisivät kaupaksi. Myynnissä olevien nimikkeiden määrä tekee LAP:sta kuitenkin hyvin suuren ”tieteellisen kustantamon”. ”Tieteellisyyden” laadusta kertoo saman konsernin (Verlag Dr Muller, VDM) julkaisemat ”tiedekirjat”, jotka ovat Wikipedia-artikkeleiden kokoelmia. Näistä siis pyydetään rahaa!

Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että jotkut LAP:lla julkaisseista ovat kommentoineet väitelleensä ensin omakustanteisella kirjalla ja antaneensa sitten käsikirjoituksensa LAP:lle julkaistavaksi, koska se voisi mahdollisesti tuoda työlle enemmän nettinäkyvyyttä. Onhan se toki niinkin, mutta muokkaamattoman opinnäytetyön myyminen ”tiedekirjana” on kyllä melko hämärää puuhaa. Sain LAP:lta muutama päivä sitten uuden yhteydenoton, mutta lienee parasta vain lisätä lähettäjä roskapostittajien listalle ja unohtaa moinen.

Tällaista tällä kertaa. Jospa ensi viikoksi saisimme lukea uuden kananpoikamme esittelyn! Meidän vanhempien broilerien pitäisi vain muistaa tehdä hänelle käyttäjätili…

Kot kot!

Hyvää alkanutta vuotta!

Niin se vain pätkähti viides vuoteni jatko-opiskelijana käyntiin.

Pahoitteluni blogihiljaisuudesta, joka on kestänyt jo kuukauden päivät. Olemme yrittäneet värvätä Annin tilalle kolmatta kirjoittajaa, mutta vielä ei ole tärpännyt. Eräs melko tuore jatko-opiskelijamme on kuitenkin antanut melko myönteiseltä kuulostaneen "ehkä"-vastauksen, joten pidetään peukkuja että hän astuu remmiimme! Olisi mukavaa saada vaihtelua meidän aiheisiimme, koska kahden kirjoittajan blogi tuntuu mielestäni kovin suppealta.

Ja sitten katsaus tämänhetkisiin töihini. Loppuvuosi kului kokonaan laboratoriotöiden parissa (ei mitään yllättävää siis). Oletin, että olisin saanut pipetoinnit päätökseen aiemmin, mutta niin siinä vain aikaa vierähti. Ensi viikolla saan tietooni kaikkien yksilöiden mikrosatelliittialleelit. Kokoan niistä taulukon, ja aloitan analyysit (kerron sitten tarkemmin mitä teen - tässä vaiheessa en ole itsekään vielä aivan varma mitä kaikkea tulen aineistostani selvittämään). Kuulostaa helpolta! Ennen analyysien aloittamista minun pitää kuitenkin mitä todennäköisimmin tehdä vielä uusinta-ajoja osalle näytteistä, sillä kaikki eivät voi millään onnistua yhdellä kertaa, ja aina jää joku alleeli joltain yksilöltä epäselväksi. Kävi miten kävi, pian pääsen joka tapauksessa anlysoimaan. 

Nähdään taas pian! Ehkäpä ensi kerralla puikkoja pääsee heiluttelemaan vuoden vanha tipunen! Ja jos ei, niin sitten Anna!

Nelli

Kasvoiko kananpojalle heltta?

Hei!

Minun on nyt aika tulla sanomaan hyvästit tälle blogille, koska 6.11.2013 sain käteeni filosofian tohtorin paperit, ja jatko-opinnot alkavat siis olla taakse jäänyttä elämää. Tuntuu todella hurjalta ajatella, kuinka tuo vaihe elämästä todella alkaa olla ohi, ja minun olisi aika lähteä kohti uusia seikkailuja. 

Joskus on helpompi nähdä kauas, kuin katsoa lähelle. Jatko-opintojen loppumetrit väitöksineen ovat tuolla pään sisällä vielä sellaista hyvin tunnepitoista, käsittelemätöntä massaa, jonka prosessointiin menee vielä tovi. Sen sijaan on helpompaa muistella, mitä kaikkea onkaan sattunut matkan varrella. Viimeiseen viiteen vuoteen on mahtunut niin onnistumisia kuin epäonnistumisia. Lukumääräisesti epäonnistumisia on tapahtunut enemmän, mutta onnistumiset ovat olleet suurempia, jolloin tässä ollaan kuitenkin jääty plussan puolelle. 

Huonoja muistoja, jotka kiltisti vaipuvat alitajuntaan ajan kuluessa, ovat liittyneet apurahoihin, ahmojen pannoittamisen haasteisiin ja omien taitojen rajallisuuteen. Hyvät muistot taas liittyvät hienoihin maastopäiviin, juttujen läpimenoon sarjassa, apurahojen saamiseen ja hetkiin, jolloin aineistosta on saatu johdettua ensimmäiset tulokset. Kaikista suurin palkinto tässä on kuitenkin ollut se oma kasvaminen ihmisenä. En ole enää se sama Anni kuin vuonna 2008 aloittaessani tätä urakkaa :) Oli hieno mahdollisuus päästä tutkimaan juuri ahmaa. Tuntui motivoivalta tutkia lajia, jonka ekologiasta tiedetään vielä niin vähän.

Tässä vaiheessa haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet ja auttaneet minua jatko-opintojeni aikana! Erityiskiitokset blogiystävilleni Nellille ja Annalle, ja kovasti tsemppiä teillekin loppurutistukseen!

Viitaten blogimme esittelytekstiin näyttää siltä, että tälle tieteen kananpojalle on nyt kasvanut heltta. Se on vielä kovin pieni ja väritön, mutta kananpoika kantaa sitä suurella ylpeydellä ja kunnioituksella. Tässä vaiheessa tutkijanalulle on vasta selvinnyt pieni osa tutkimusmaailman ihmeistä, mutta ovi on kuitenkin kutsuvasti raollaan.

Kiitos kaikille teille blogin lukijoille, ja hyvää talven jatkoa!

Ahma-Anni