Reipas startti uuteen vuoteen

Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Palasin töihin maanantaina, unirytmi sekaisin loman jäljiltä, ihmetellen mihin ihmeeseen minä jäinkään. Tiistaihin mennessä olin taas kartalla, ja nyt olen saanut koottua koko suosirriaineiston (vihdoinkin) oikeaan muotoon exceliin ja pääsen tänään aloittamaan analyysit! Ensi viikolla voin sitten kirjoittaa menetelmät ja tulokset, sitten johdannon ja pohdinnankin ja juttu voidaan julkaista jo tänä keväänä. Tai sitten ei. Mutta kuulostaisi kivalta, eikö? Ensin kuitenkin peukut pystyyn että analyysit toimivat ja tuloksia tulee.





Tutkin nyt sitä, onko suosirreillä paljon parin ulkopuolisia jälkeläisiä (engl. extra-pair fertilization, EPF tai extra-pair paternity, EPP). Käytännössä tämä tapahtuu listaamalla vuosittain kaikkien poikasten, niiden emojen ja kaikkien paikalla olleiden koiraiden genotyypit (tässä tapauksessa mikrosatelliitit) ja tarkastelemalla vastaavatko poikasten genotyypit vanhempien genotyyppejä. Jos poikaset ovat pesän "sosiaalisen parin" jälkeläisiä (eli sen parin, joka pesällä hääräilee ja hautoo), poikasten genotyypit vastaavat vanhempien genotyyppejä (puolet poikasen mikrosatelliittialleeleista tulee äidiltä, puolet isältä).

Jollain poikasella voi kuitenkin olla ns. mismatcheja mikrosatelliiteissaan, eli puolet sen mikrosatelliittialleeleista vastaa sen äidin mikrosatelliitteja, mutta toinen puoli ei sovikaan pesän koiraaseen, sosiaaliseen isään, vaan vastaa jonkin toisen koiraan mikrosatelliitteja. Tällöin naaras on käynyt vieraissa, paritellut pesinnän aikana jonkin toisen koiraan kanssa muodostaen tämän kanssa "geneettisen parin". Osa jälkeläisistä voi siis olla jonkun toisen koiraan siittämiä.

Analyysien ja kirjoitustyön ohessa pitäisi saada tentittyä yksi kirja liittyen luonnonsuojelubiologiaan. Kevään opetushommista en vielä tiedä - saattaa olla että pääsen taas molekyylilekologian kurssille avustamaan. Minua yritettiin nakittaa myös tilastomatikan harkkoihin opettajaksi, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Saavat laittaa asialle jonkun jolla on parempi matikkapää.

Kaiken ajattelutyön ohella on mukava välillä rentoutua aiheeseen liittyvän sarjakuvan parissa, joka tarjoaa osuvia sutkautuksia jatko-opiskelun arjesta. Jos sarjakuva käsittelee jatko-opiskelua, eikö sen lukeminen silloin kuulu työhöni? Ai ei?





Nyt niiden analyysien pariin että ehtii tämän päivän aikana saada jotain valmiiksi asti!

Nelli

Esityksien summausta

Heippa!

Näin vuoden viimeisien päivien aikana on hyvä tehdä pientä yhteenvetoa siitä, mitä vuoden aikana on tullut tehtyä. Tässä postauksessa ajattelin kertoa kolmesta pienestä esityksestäni, jotka pidin nyt loppuvuoden aikana. Kaikki esitykset menivät ihan ookoosti, mutta ainahan on myös vähän parantamisen varaa.

Marraskuun alussa pidin suomenkielisen esityksen (kaksi muuta esitystä pidettiin englanniksi) Sotkamon virastotalolla. Sotkamon Luonto ry piti syyskokouksensa yhteydessä ahmaillan, jossa kerroin yleisesti ahmoista ja ahmatutkimuksesta ja yleisö sai kysyä mieltään askarruttavista asioista. Esitykseni kesti tunnin ja siihen päälle tuli vielä puoli tuntia kysymyksiä, joten flunssainen ääneni oli melko kovilla. Esitys kuitenkin meni ihan kivasti ja kysymykset olivat suurimmaksi osaksi melko helppoja vastata. Tällaisissa tilaisuuksissa kivaa onkin juuri se, että ihmisiä kiinnostavat ne oikeasti oleelliset asiat (kuten vaikkapa, kuinka vanhaksi ahma elää), eikä sellaiset toisarvoiset asiat, kuten tilastollisen testin valinta tai otoskoko ;)


Myöhemmin marraskuussa käväisin Hyytiälässä, Helsingin yliopiston metsäasemalla, jossa pidettiin RKTL:n jatko-opiskelijoiden seminaari. Kolmen päivän reissu oli oikein hauska ja hyödyllinen: tapasin muita jatko-opiskelijoita, joista moni teki jollain tapaa samantyyppistä tutkimusta kuin minä, kuuntelin mielenkiintoisia esityksiä ja pidin myös oman esitykseni. Tapaamisen aiheena oli paikkatiedon hyödyntäminen riistan- ja kalantutkimuksessa, ja opinkin paljon uusia asioita. Tosin todettakoon myös, että välillä jotkut asiat menivät yli ymmärrykseni. Oma esitykseni meni ihan hyvin palautteen perusteella, tosin parissa lapussa toivottiin hiukan vähäisempää karttakepillä huitomista :D Juuri tämän takia on hyvä saada palautetta omasta esityksestä: tuo oli juuri sellainen asia, mitä en varmaan olisi hoksannut korjata, jos joku ei olisi asiasta huomauttanut.

Nyt joulukuussa pidin esityksen laitoksemme omassa Kaamos Symposiumissa. Itse asiassa pidin täsmälleen saman esityksen, jonka olin jo pitänyt Hyytiälässä, eli puhe oli ainakin jo kunnolla harjoiteltu. Täällä ehkä ensimmäistä kertaa tuli tunne, että on ihan kivaa olla edessä puhumassa itselleen jo niin tutusta aiheesta. Yleisöstä tulleet kysymyksetkin olivat leppoisia. Palautteesta huomasin kuitenkin, että parantamisen varaakin on toki edelleen: joidenkin mielestä kuvatekstini olivat liian pienet, en kertonut riittävästi tutkimuksen taustoista ja olipa yhteen slideen lipsahtanut aika iso virhekin, hups! Suurimmaksi osaksi palaute oli kuitenkin melko positiivista (useassa lapussa kiiteltiin mm. kuvaa kakkaavasta norsusta...) ja yllätyksekseni minut palkittiin iltajuhlissa päivän parhaana puhujana! Tämä taitaa olla jo pieni perinne tämän blogin kirjoittajien keskuudessa, koska viime vuonna Anna voitti kyseisen palkinnon :)


Jännittävää nähdä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Kaikenlaista mielenkiintoista on jo suunnitteilla ahmatutkimukseen liittyen, mutta enpä taida paljastaa vielä mitään ;) Tunnelmallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta kaikille blogin lukijoille!

Anni

Department of Redundancy Department

Hei ihmiset!

Minulta jäi edellinen kirjoitusvuoroni käyttämättä -Anteeksi! Tuntuu, että minulla ei ole koskaan mitään erityisen tähdellistä kerrottavaa, kun en uskalla puhua keskeneräisistä kokeista mitään, eikä työhöni liity mitään erityisen valokuvaamisen arvoista... Siksipä toistan taas itseäni.

Viimeaikojen "merkittävät" tapahtumat työrintamalla ovat olleet taas yksi punkkiräjähdys torakkakaapissa, minkä takia kaapin torakoille koitti tuomion päivä. Onneksi ehdin huomata ongelman ja siirtää kokeissa käyttämäni eläimet turvaan muualle ennen kuin punkit levisivät niihinkin. Niinikään mittaustietokoneeni kanssa on ollut pieniä hankaluuksia, jotka onneksi eivät tuhoa dataa, mutta tekevät sen selvittelystä hiukan hankalampaa. Ja kokeet junnaavat paikoillaan, osaksi omaa saamattomuuttani.

Positiivisina tapahtumina mainitsen hiipimisen kuuntelemaan paria sessiota Kaamos-symposiumissa ja työkaverin väitöstilaisuuden viime perjantaina. Oli ehdottomasti rennoin väitös ja väittelijä ikinä! Ehkä täytyy itsekin pyrkiä samaan sitten kun sen aika on. Mitäpä sitä turhaan hermoilee jos osaa asiansa. Tätä vauhtia tosin en tule väittelemään ikinä...

Loppukevennykseksi pieni mielenkiintoinen artikkeli hyönteiskyborgeista.

Ei muuta kun hyvää talvipäivänseisausta ja sen johdannaisia kaikille! Tieteen kananpojat palannevat orrelle tammikuun puolella, ellei jollakulla tule sitä ennen oikein kiireellilstä kotkotettavaa. :)

Väitös

Kaveri väitteli äsken, juuri saatiin kuoharilasit tiskattua ja bussi lähtee kohta eli kotiin kiireellä valmistautumaan illan karonkkaan. Väitös oli mukava: hauskuutta löytyi, hyviä kysymyksiä sateli (ja vastauksia), mielenkiintoista oli. Todella hyvä fiilis ystävän puolesta. Tämän takia kai tätä työtä tekee - joskus toivottavasti itsekin pääsee samaan pisteeseen.

(Huomasin juuri että on perjantai ja mun vuoro kirjoittaa joten vähän nyt nolosti kävi.)

Nyt pitää juosta, tai oikeastaan eilisten liukastumisten takia köpöttää, bussille. Näkemisiin!

Nelli

Haikeutta ilmassa

Moikka!

Joulu lähestyy, ihmiset ovat kiireisiä ja deadlinet häämöttävät jo hyvinkin lähellä. Itse olen keskittynyt viime aikoina parantamaan itseäni sitkeästä, useita viikkoja kestäneestä flunssasta, ja työt ovat olleet hiukan toissijainen asia elämässäni. Jotain mullistusta on kuitenkin työrintamalla tapahtunut. Päätin nimittäin, että maastotyöt loppuvat kohdallani, koska nyt on todellakin keskityttävä kirjoittamiseen. Viikonloppuna on edessä ahmaloukun hakeminen pois maastosta ja siirtyminen Oulun tutkijankammioon.

Vaikka tämä nyt ei oikeasti ole mikään iso asia, tuntuu kuitenkin, että joku vaihe elämässä on nyt päättymässä ja uusi alkamassa. Tähän asti maastotyöt (joko lumijälkihiihdot, panta-ahman perässä kulkemiset tai loukunpito) ovat olleet keskeinen osa työtäni, vaikka pitkiä toimistorupeamiakin on toki arkeen mahtunut. Tuntuu kyllä aika haikealta ajatella, että jatkossa sitä puolta työssä ei enää luultavasti ole (tämän projektin osalta).

Olen varmasti juuri niitä tutkijoita, jotka mielummin keräävät aineistoa kuin analysoivat ja kirjoittavat tuloksia. Epäilemättä kevään mittaan tulee ikävä sitä tunnetta, kun suksi luistaa kovalla hangella ja edessä välkkyvät auringonvalossa niin tutut ja silti jännittävät ahmanjäljet. Siksi ajattelinkin koota alle muutamia kuvia, jotka maastossa ovat tuoneet hymyn huulilleni. Niiden hetkien takia kannatti opiskella useita vuosia ja päätyä tekemään tätä työtä.


Ylläoleva kuva on aika huonolaatuinen, mutta pakko se oli silti laittaa, koska siinä näkyy ensimmäisenä maastopäivänäni (helmikuu 2008) löytämäni ensimmäiset ahmanjäljet. Muistan vieläkin sen jännityksen, kun ei yhtään voinut tietää, mitä kaikkea jälkien varrelta voi löytyä.


Kaunis sää on myös tuonut hymyn huulille useasti. Kevätauringon lämmittäessä poskia työ on tuntunut välillä ihan "sunnuntaihiihtelyltä".


Vaikka yleensä hiihdinkin yksin, joskus sain onneksi myös seuraa. Onnistuin huijaamaan pahaa-aavistamattoman ystäväni mukaan ja huonoksi onneksi maasto sattui olemaan juuri silloin vähän haastavaa. Kuvassa kaverini on kaatunut melko syvään ojaan ja ylöspääseminen ei ollut kovin helppoa. Silloin kyllä naurettiin :D


Myös isäni on ollut monesti mukana auttamassa, iso kiitos siitä hänelle!


Hyvällä mielikuvituksella metsästä voi löytää vaikka mitä. Tässä minä näin sydämen ja heti alkoi hymyilyttää.


Usein maisemat saattavat vaihtua monta kertaa yhden päivän aikana, eikä ahma onneksi aina kulje niissä vaikeakulkuisissa ryteiköissä. Monesti maiseman vaihtuessa piti ihan pysähtyä ja katsoa edessä aukeavaa maisemaa -ja hymyillä. Usein tälläiset siniset hetket olivat kaikkein kauneimpia.


Tämä kuva tuo mieleen ääriolosuhteet. Auton lämpömittari näytti tuolloin muistaakseni -33 astetta, mutta päivä sujui ihan hyvin, kun vaan muisti pysyä liikkeessä ja kääntyä ajoissa takaisin autolle päin. Maastotöissä siis pääsee myös testaamaan itseään ja sitä, kuinka pärjää vähän haastavammissakin olosuhteissa.


Mieleen ovat tietenkin jääneet myös pannoitukset. Vaikka pannoitushetkellä kovasti jännittää ja asiat yritetään hoitaa melko nopeaa tahtia, ehtii hymykin nousta huulille viimeistään siinä vaiheessa, kun ahmalainen nousee jaloilleen herättyään nukutuksesta ja suuntaa kohti uusia seikkailuja. Yleensä siinä vaiheessa toivotan ahmalle hyvää matkaa!


Yksi maastopäivien ilon aihe on ollut koirani Johka, jonka otin viime syksynä ensimmäistä kertaa mukaan maastoon. Vihdoinkin seuraa! On myös ollut ilo seurata koiran kasvamista ja kehittymistä hakutyöskentelyssä. Ja kyllähän se naurattaa, kun koira päättääkin joinakin päivinä hullutella, ja lähteekin kiikuttamaan löytämäänsä aarretta poispäin mammasta sen sijaan, että toisi tutkimusaineiston minulle (kuten ylläolevassa kuvassa).


Maastotöiden ansiosta olen myös päässyt käymään paikoissa, joissa en ole ennen käynyt (kuva Talaskankaalta). Olen nyt monta kokemusta, aistimusta ja ajatusta rikkaampi!

Jatkossa minulta sitten alkaa tulla tylsiä postauksia kässärin kirjoittamisen vaikeudesta ;) Palataan!

Anni

Pätevää

Tämän viikon olen tuntenut itseni erittäin päteväksi. Minua pyydettiin arvioimaan artikkelia ensimmäistä kertaa. Aihepiirinä oli erään kahlaajalajin populaatiorakenne, hyvin tuttua asiaa siis, joten otin arviointityön mielelläni vastaan. Sain pari minuuttia sitten lähetettyä valmiin arvioinnin lehteen. Lehden toimitus käyttää sitten minun, ja jonkun toisen (yleensä arvioijia on kaksi) arviointeja hyväkseen päättäessään mitä artikkelille tapahtuu - julkaistaanko vai hylätäänkö se.

Oli todella mukava huomata että ymmärsin mitä artikkelissa oli tehty, ja osasin tehdä korjausehdotuksia jos joku oli mennyt väärin. Yhden isomman virheen löysinkin, ja monta pientä. Artikkelia kirjoittaessaan täytyy olla täsmällinen, mutta silti virheitä jää, vaikka olisi kuinka kokenut kirjoittaja (kuten arvioimassani artikkelissa). Onneksi siis kaikki jutut luetutetaan muilla ennen hyväksymistä. Uskon että kommenteistani on hyötyä. Ainakin itse koin arviointiprosessin erittäin hyödylliseksi omalta kannaltani.

Nyt pitää juosta vielä tunteroiseksi eläinmuseolle kertaamaan oppilaiden kanssa Suomen lajistoa ennen ensi tiistaina olevaa tenttiä. Kiireinen viikko on ollut.

Rauhallista viikonloppua, ja toivotaan että sitä lunta nyt tulisi enemmän!

Nelli

Petovahingot

Moi!

Koska minulla ei ole tällä kertaa mitään uutta kerrottavaa tutkimushommista, ajattelin pohdiskella aihetta vähän asian vierestä. Eräs tutkimukseni taustalla olevista kysymyksistähän on, voisiko ahmojen esiintymisen painopistettä siirtää etelämmäksi, koska poronhoitoalueella ahman aiheuttamia porovahinkoja ei aina katsota hyvällä. Ahma on viime vuosina aiheuttanut hyvin vähän vahinkoa ihmisille tai kotieläimille poronhoitoalueen ulkopuolella, mutta vähän aikaa sitten juuri täällä Sotkamossa tuli ilmi tapaus, jossa epäiltiin ahman tappaneen viisi lammasta. Ajattelinkin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi kirjoittaa tällä kertaa petovahingoista.

Suomessa kotieläinvahinkoja aiheuttaviin petoihin lasketaan karhu, susi, ilves ja ahma. Lisäksi on syytä huomioida myös kettu, koira ja korppi (!), jotka pystyvät tappamaan esimerkiksi vastasyntyneitä karitsoita. Seuraavat tiedot on poimittu mm. Petovahinko-oppaasta ja tilastot vuosilta 2003-2008 (kuvat: www.yle.fi).


Ahma aiheuttaa suurimman osan (51 %) Suomen porovahingoista. Ahman aiheuttamat vahingot ovat keskittyneet maantieteellisesti voimakkaimmin, sillä suurin osa vahingoista tapahtuu Enontekiön ja Inarin alueilla. Poronvasojen kohdalla ahma on sen sijaan syyllinen vain 11 % tapauksista. Kotieläinvahingoista (eli muut kuin porovahingot) ahmalle kirjattiin vain 1 % vahingoista. Porovahingot ajoittuvat pääasiassa talvi- ja kevätkuukausille, jolloin ahmankin ravinnontarve on usein lisääntymisen takia suurimmillaan. Saalistaessaan ahma hyppää saaliin selkään ja puree tyypillisesti eläintä säkään, selkään ja niskaan ja irroittaa usein pään tai muita ruhonosia.


Karhun osuus porovahingoista on 19 % (aikuiset porot) ja 21 % (vasat). Karhun osalta vahingot ovat jakautuneet melko tasaisesti koko poronhoitoalueelle. Karhun kotieläinvahingot koostuvat mehiläis-, tuorerehu- ja lammasvahingoista. Porovahingot ajoittuvat pääasiassa kevääseen, alkukesään ja syksyyn. Vasat karhu syö niin täydellisesti, että jäljelle jää usein vain muutama luu, jolloin jäänteet jäävät usein löytymättä ja vahinko tilastoimatta. Karhu tappaa saaliinsa joko puremalla niskan, hartian tai selän alueelta tai katkaisemalla eläimen selkärangan tassunlyönnillä. Karhu syö saaliinsa usein melko tarkkaan ja osaa myös nylkeä sen niin taidokkaasti, että tekosista epäillään joskus ihmistä. Karhu yleensä peittelee saaliinsa huolellisesti tai raahaa sen puroon tai vesikuoppaan.


Suden aiheuttamat porovahingot (19 % kuolleista aikuisista poroista ja 15 % vasoista) ovat keskittyneet erityisesti Hallaan ja Kallioluomaan. Suurin osa susien aiheuttamista kotieläinvahingoista on koiravahinkoja. Sudet ovat viime vuosina tappaneet 20-40 koiraa vuosittain, joista suurin osa metsästystilanteissa. Pihoilta koiria tappavat sudet ovat yleensä yksinäisiä susia, metsästystilanteissa koiran kuoleman taustalla on yleensä lauma. Koirien lisäksi sudet ovat tappaneet lampaita, nautoja ja vuohia. Susi pyrkii saalistaessaan ensin pysäyttämään tai kaatamaan saaliinsa, jonka jälkeen se voi käydä kiinni kurkkuun. Tarttumisjälkiä näkyy yleensä myös saaliin takajalkojen kintereissä.



Petojen tappamista aikuisista poroista 11 % menee ilveksen kontolle, vasoista 7 %. Ilvesvahinkojen määrä on ollut viime vuosina kasvussa johtuen ilvespopulaation kasvusta. Suhteellisesti eniten ilvesvahinkoja on korvattu Kainuun ja Kuusamon alueilla. Ilveksen aiheuttamat kotieläinvahingot ovat pääsääntöisesti lammasvahinkoja. Ilves tappaa saaliinsa yleensä puremalle sitä kurkkuun. Kulmahammasvälin perusteella voi erottaa suden tappaman raadon ilveksen tappamasta.

Ahmojen perässä kulkiessani olen itsekin saanut huomata, että haaskojen kuolinsyyn määrittäminen ei todellakaan ole helppoa. Usein eläin on jo syöty niin perusteellisesti, ettei esim. puremakohtia tai kulmahampaiden jälkiä voi löytää. Ahma monesti vierailee haaskoilla vasta, kun varsinainen saalistaja on jo poistunut paikalta. Päällimmäiseksi paikalle jää ahman jäljet, jolloin eläin monesti määritetään ahman saalistamaksi. Eläimiä myös kuolee paljon luonnollisista syistä.

Tällä hetkellä poromiehillä kuluu paljon aikaa raatojen etsintään. Toisaalta keskustellaan siitä, kuinka luotettavasti saalistaja pystytään määrittämään ilman asiantuntija-apua (tai edes asiantuntijan ollessa paikalla). Kuolinsyytä ei mielellään laiteta luokkaan määrittämätön, vaikka todellisia perusteluja ei aina osata antaa sillä kertaa valitulle kuolinsyylle. Petokorvausjärjestelmää ei siis missään nimessä voi pitää täysin ongelmattomana, mutta mikä olisi parempi ratkaisu? Ruotsin reviiripohjainen petokorvausmalli, jossa poronomistajille maksetaan korvauksia, mikäli heidän paliskuntansa alueella pesii ahma?

No, joka tapauksessa myös tilastoja tarkastelemalla huomaa, että ahman ihmisille aiheuttamat ongelmat keskittyvät lähes yksinomaan poronhoitoalueelle, eikä ahma juurikaan aiheuta ihmisille haittaa poronhoitoalueen eteläpuolella. Tulisiko uusia siirtoistutuksia suorittaa, jotta kannan painopiste siirtyisi etelämmäksi? Siirtoistutuksien avulla toki saataisiin tehostettua eläinten leviämistä etelään, mutta kuinkas sitten ahmakannat saataisiin pidettyä pieninä poronhoitoalueella? Vai pitäisikö vain hyväksyä se biologinen tosiasia, että pedot saalistavat luonnossa vapaana kulkevia sorkkaeläimiä?

Anni