Hrrr, palelee

Minullakin oli seurantaryhmän tapaaminen pari viikkoa sitten (viitaten kahteen edelliseen postaukseen). Tapaaminen sujui leppoisasti kahvin ääressä (jes). Kävimme läpi aikaansaannokseni ja suunnitelmani, ja päädyimme muun muassa juttelemaan siitä, millaista jatko-opiskelu oli 60-luvulla; ei silloin kuulemma edes ääneen sanottu jos teki väitöskirjaa, pitivät leuhkana. Oltiin "vain assistentteja", ei mitään jatko-opiskelijoita.

Tällaiset tapaamiset ovat, rentoudestaan huolimatta, tärkeitä. On hyvä olla joku, joka tutkimuksen edistymistä vahtii. Varsinkin, jos omat ohjaajat ovat fyysisesti tahi henkisesti kaukana. Onneksi molemmat omista ohjaajistani ovat kummassakin tapauksessa lähellä (toinen viiden, toinen kolmenkymmenen metrin päässä - henkistä etäisyyttä on sitten vaikeampi arvioida).

Seurantaryhmän tapaamisessa huomasin ilokseni, tehtyäni vuosiraportin, että olen edistynyt ihan normaalia vauhtia ensimmäisen vuoden jatko-opiskelijan tasoon nähden (vaikka aika usein tuntuu ettei saa mitään tehtyä vaikka koko ajan tekisikin jotakin). Toinen vuosi on täten lähtenyt melko tarmokkaasti käyntiin. Intoa lannisti tänään hetkeksi aamuinen populaatioekologian tentti, joka meni ihan penkin alle - unohdin tentissä muun muassa pari erittäin keskeistä asiaa (kuten miten populaation kasvukerroin lasketaan...).

Huonosti mennyt tentti on kuitenkin jo unohdettu. Tänään olen tarmokkaasti tehnyt lähes kaikki syksyn kasvien populaatiobiologian kurssilta jääneet rästitehtävät sekä lukenut tutkimussuunnitelmaa erään loisen isäntäspesifisyyden geneettisestä analyysistä (olen maanantain tutkimussuunnitelmaseminaarissa opponenttina). Pari viikkoa sitten testasin puolentoistakymmentä uutta mikrosatelliittialuketta suosirrillä (melkein kaikki niistä näyttäisivät toimivan, jihuu!), ja eristin viime kesän verinäytteistä DNA:n. Käyn parhaillaan tilastotieteen kurssia, joka vie noin neljänneksen viikkotuntimäärästä, ja kirjoitan omaa tutkimussuunnitelmaani, jonka esittelen huhtikuun alussa tutkimussuunnitelmaseminaarissa. Kuukauden päästä alkaa molekyyliekologian kurssi, jonne menen taas laboratoriotöiden opettajaksi, kuten vuosi sitten.

Tekeminen ei taatusti lopu - silti, tai ehkä juuri sen takia, jaksan olla innoissani siitä mitä teen, koitan olla kauhistumatta työn määrästä ja tehdä aina yhden asian kerrallaan (vaikka kun tarkemmin alkaa ajattelemaan, miten ihmeessä ehdin tehdä kaiken väitöskirjaan tarvittavan neljässä vuodessa??).

Tuossa esimerkkinä kuinka toivottomasta alkutilanteesta voi tulla jotain mahtavaa:













Tosi leuhkaa tämä jatko-opiskelu.

Nelli

Minkä taakseen jättää, siitä voi vastakin nauttia...

Hei pitkästä aikaa!

Pyydän anteeksi, että olen laiminlyönyt blogikirjoittelun tänä vuonna! Minulla oli viime viikolla iso biofysiikan tentti, johon luin joulukuulta lähtien, ja joka vei aikani ja keskittymiskykyni. Se on hassu juttu itse asiassa... Kävin kyseisen kurssin jo syksyllä 2007, mutten silloin mennyt tenttiin ollenkaan. Nyt kuitenkin kurssi on opintosuunnitelmassani siltaopintona biofysiikkaan, enkä enää pystynyt siitä laistamaan.

Kertaamista oli paljon, ja kurssia oli edellisestä yrityksestäni uudistettu hieman. Ongelmia tuotti etenkin matemaattinen puoli (ja sitähän riittää biofysiikan ollessa kyseessä), koska olen kaavakammoinen ja saan peruslaskuistakin ahdistuskohtauksia. Tentti meni kuitenkin ihan mukavasti. Yhdenkään kysymyksen kohdalla ei tullut sitä kamalaa tunnetta, että en ole kuullutkaan tästä aiheesta ikinä. Yhteen tehtävään vastaaminen jäi nolosti siihen, kun kaavassa luki "e potenssiin murtoluku", enkä muistanut, miten saan sen murtoluvun sieltä alas. Lukiolaiset: kun olette lopettaneet nauramisen, ottakaa vanhan neuvosta vaarin ja olkaa hereillä siellä matikantunnilla! Elättelen kuitenkin hentoista toivoa tentin läpimenosta.

Toinen uutinen täältä torakkalabran suunnalta on se, että minulla oli tänään tutkijakoulun seurantaryhmän tapaaminen, eli minun piti selostaa, mitä olen viimeisen vuoden aikana saanut aikaan väitöskirjani hyväksi. Tämä oli ensimmäinen tapaamiseni seurantaryhmäni kanssa, ja tällä kertaa keskityttiin vain tekemään touhuni ja projektini tutuiksi ryhmäläisille. Ensi vuonna on sitten luvassa ankarampi hiillostus siitä, miten olen saavuttanut nyt asettamani tavoitteet...

Seurantaryhmäasiassakin sain muistutuksen siitä että fiksu tekisi aina kaiken pakollisen heti pois alta. Seurantaryhmää varten piti täyttää tutkimussuunnitelma tai edistymisraportti. Lomakepohjat lähetettiin kaikille Biocenterin tutkijakoulun (tai nykyään tohtoriohjelman) opiskelijoille jo alkusyksystä. Jotenkin naiivisti ajattelin, että ehkä onnistun luikertelemaan koko tapaamisesta jos vain yritän unohtaa kaiken. Eipäs se niin vain onnistunutkaan, vaan Biocenterin sihteeri alkoi hiillostaa minuakin seurantaryhmän suhteen marraskuun lopulla. Tapaaminen siirtyi kuitenkin tämän vuoden puolelle, ja kaksi viikkoa sitten sain kiukkuisen sähköpostin sihteeriltä, joka oli huomannut, etten ole toimittanut tutkimussuunnitelmaani ajoissa. Suunnitelman kirjoittaminen siirtyi kuitenkin vielä viikolla tenttiin lukemisen ja viimeviikkoisen Biocenterin opiskelijaretriitin takia. Viime perjantaina sitten paneuduin pumaskan kimppuun ja hakkasin näppäimistöäni pitkälle alkuiltaan. Ja ennen kuin pääsin lähtemään kotiin, piti kirjoittaa vielä yksi tenttikysymys, jonka olisi jo pitänyt olla tehtynä. Siinähän se perjantai-ilta rattoisasti vierähtikin.

Minä tarvitsen sihteerin muistuttamaan minua tekemättömistä tehtävistä!

No, jos kuitenkin naputtelisin jotain vähän positiivisempaa tähän loppuun. Tuo opiskelijaretriitti oli yllättävän kiva tapahtuma. Siellä oppi tuntemaan Biocenterin muita tohtorikoulutettavia rennosti yhteisen illanvieton merkeissä. Tieteellistäkin sisältöä oli, kevyesti tosin. Kuusi osallistujaa oli valittu pitämään puhe tutkimusaiheistaan. Minä olin yksi heistä, ja sain kunnian tulla palkituksi retriitin parhaana puhujana. Kylläpäs näitä palkintoja nyt satelee. :P

Pitäkäähän ne villahousut jalassa!