Punkkiräjähdys

Toisinaan asiat eivät tunnetusti mene ihan putkeen. Vähän oudompia juttuja tehdessä myös vastoinkäymiset voivat olla erikoisia. Maanantaina työkaveri hälytti minut torakoiden kliimakaapille (kaappi, jonka lämpötilaa, kosteutta ja valaistusolosuhteita pystytään säätämään). Viikonlopun aikana kaappi oli täyttynyt kutsumattomista vieraista, pienistä punkeista. Tiirailimme punkkeja mikroskoopilla ensin itse, ja kiikutimme sitten näytteen eläinmuseolle tunnistettavaksi. Tarkka lajinmääritys ei kuitenkaan onnistunut, sillä kyseessä olivat juveniilit yksilöt. Punkit ilmeisesti tulivat metsästä sirkkojen lisääntymisalustaksi tuodun mullan mukana (kyseessä siis ovat maaperäpunkit, eivät puutiaiset!). Näytettämme museolla tarkastellut tuttu biologi pääsi näpäyttämään meitä siitä, miten fiksua on antaa kasvatettaville hyönteisille käsittelemätöntä multaa luonnosta, kun kaupasta saa hyvää puutarhaturvetta pikkurahalla. Minua kommentti nauratti, mutta työkaverini otti sen aika raskaasti ja syytti katastrofista omaa ajattelemattomuuttaan. Lähtiessämme biologi vielä totesi meidän olevan melkoisessa liemessä.

Kliimakaapille palattuamme tarkastimme vahinkojen laajuuden. Koko kaappi tosiaankin kuhisi pieniä valkeita punkkeja. Ne olivat levinneet sirkkojen kasvatusbokseista kaapin sisäpinnoille, oven tiivisteiden alle ja torakkalaatikoihini asti. Omalta kannaltani onneksi minulla ei ollut kaapissa montaa torakkaa, mutta työkaverin sirkat saivat kaikki tappotuomion. Kuskasimme laatikkokaupalla punkkien valtaamia hyönteiskasvatuksia pakastimeen, puhdistimme koko kliimakaapin sisältä, ulkoa ja tiivisteiden raoista etanolilla, minkä jälkeen kaappi säädettiin pakkaslämpötilaan. Huoneen pöytäpinnat ja muiden kliimakaappien ulkopinnat desinfioitiin myös etanolilla punkkien leviämisen estämiseksi. Myöhemmin punkkien valtaama kaappi sai ulkopinnalleen myös hyönteismyrkkykäsittelyn.

Eilen työkaverini tuli jälleen järkyttyneenä luokseni. ”Sulatin kliimakaapin, ja ne pariin kertaan viinalla suihkutetut ja pakastetut punkit lähtivät vieläkin liikkeelle!” Ei auttanut muu kuin käsitellä kaappi sisältäkin hyönteismyrkyllä. Toivottavasti siitä ei jää kaappiin jäämiä, jotka vaikuttavat siellä myöhemmin kasvatettaviin hyönteisiin! Ehdotin, että kaappi säädetään puolestaan todella lämpimäksi. Suomalaiset punkit ovat varmasti tottuneet talvilämpötiloihin, mutta aavikko-olosuhteita ne eivät ehkä niin hyvin kestä. Saa nähdä, saadaanko punkki-invaasio taltutettua vai olemmeko tosiaan kaulaa myöten kuspissassa pikkukavereiden kanssa.

No, sentään olen päässyt maanläheisiinkin ”töihin”, kun niiden kenttähommien perään olen niin paljon kitissyt. Vuokrasimme biologiporukalla kaksi aaria kaupungin viljelyspalstoja, joista toinen käännettiin kuuden aikuisen ja yhden tomeran työnjohtajan voimin viime sunnuntaina viljelykuntoon. Neljän tunnin yhtämittainen juolaheinäkuntan möyhentäminen lapiolla (toinen palstoistamme näyttää olleen kesannolla viime vuoden!) tuntuu mukavasti lihaksissa, ja hommassa tarttui myös uskottavahko ulkotyöläisen t-paitarusketus. Tai todenmukaisemmin sanoen –punotus, mutta ei mennä siihen… Varsinaiset kylvöhommat aloitettaneen kesäkuun alussa, kunhan voimme olla varmoja, että kevät on vihdoin pysyvästi saapunut näillekin rantalakeuksille. Pidämme Nellin kanssa teidätkin ajan tasalla palstakokeilumme kuulumisista pitkin kesää.

Mullantuoksuisin sormin tämän näpytteli

Jatkoa parin viikon takaiseen

Maria, blogimme neljäs jäsen, putosi kelkasta pois (jatkaa toki väitöskirjantekoa, ei vaan enää kirjoittele tänne). Koitamme jatkossa saada aina jonkin vierailevan tähden esittelemään tutkimuksiaa, tai sitten kirjoittelemme vähän tiuhempaan tahtiin itse. Tarkoituksena on kuitenkin jatkossakin julkaista jotain joka viikko.

Pääsenkin siis itse jatkamaan juttua siitä, kuinka maastossa on niin kivaa. Kuten poikaystäväni sanoi, pikkuhiljaa minut voi jo ottaa ekologina vähän enempi tosissaan nyt kun lähden oikeisiin maastotöihin, mutta vasta sitten minut voi ottaa ihan tosissaan, kun lakkaan olemasta niin yli-innostunut asiasta...

Tässä olen erittäin innostuneena ensimmäinen etelänsuosirri (Calidris alpina schinzii), kädessäni rengastuksen jälkeen valmiina lentoon.














Eli viikko sitten torstaina lähdettiin väitöskirjani toisen ohjaajan kanssa aamutuimaan Hailuotoon suosirrin pesiä ja reviirejä etsimään. Lämpötila oli jo kovasti kohoamassa kun pääsin ovesta ulos puoli seitsemän jälkeen, joten kaikinpuolin hikinen päivä oli odotettavissa. Tässä täytyy jo mainita että kumpparit jalassa autossa ei ole hyvä idea yli kahdenkymmenen asteen lämmössä. Jonkinlaista amatööriyttä on siis havaittavissa, kun ei tajunnut ottaa lenkkareita matkalle mukaan.

Ajoimme ensitöiksemme Tömpän luonnonsuojelualueelle, Hailuodon etelärannalle. Eihän sinne kovin lähelle autolla pääse, ainakaan vielä tähän aikaan vuodesta kun tie on vielä märkä ja yhtä mössöä, joten reppu selkään, kiikarit kaulaan, kaukoputki olalle, ja menoksi. Ihana aamu, hömötiaiset tööttäilivät ja vähän vihersi jo.

Tömpäsä näyttää tältä.











Tömpässä ensimmäinen hieno havainto oli pesältänsä lentoon lähtevä merihanhi. Keskellä rantaniittyä oli iso pensas, jonka keskellä oli hanhen pesä. Käytiin peittelemässä munat pesämateriaalina olevilla pehmoisilla untuvilla, sillä niin hanhikin kuulemma tekee jos se poistuu pesältä normaalisti (eikä kiireessä niin kuin ihmisen säikyttämänä).

Ensimmäinen suosirri kuultiin jo melko heti pesimäalueita lähestyessä. Suosirri pörisee hassusti, ja lentää väpättäen (oma ammattimainen havaintoni). Tarkkailimme muutamia soivia sirrejä, mihin ne laskeutuivat ja mistä lähtivät lentoon. Onnistuimme myös löytämään kaksi pesää (joista toinen oli jo alkuviikosta joutunut parempiin suihin), joissa oli molemmissa kaksi munaa. Munia munitaan yhteensä neljä per pesä; muninta oli siis vielä kesken. Merkitsimme pesien koordinaatit GPS:ään, ja laitoimme pesän lähettyville vielä maamerkeiksi mm. oksia tai muita rannalta löytyviä esineitä, joiden avulla pesä on helpompi löytää myöhemmin (vaikka koordinaatit ovat tiedossa, pesiä voi olla yllättävän vaikea löytää heinätupsujen joukosta). Ennen muinoin pesät merkittiin kirkkaanvärisillä nauhoilla, jotka näkyivät kauas, mutta jossain vaiheessa huomattiin, että myös varikset oppivat yhdistämään kirkkaana heiluvan nauhan herkkuun, joten siitä tavasta luovuttiin.

Sirriä rengastamassa.












Tuntien Tömpässä risteilyn jälkeen ajoimme Hailuodon pohjoiskoillisnurkkaan Potinlahden rannalle Pökönnokalle. Se oli mukava paikka, ei kovin pitkiä kävelymatkoja, eikä juurikaan märkää maata. Hengailtiin siellä pari tuntia ja käytiin läpi edellisvuoden pesäpaikat, mutta kun yhtään sirriä ei näkynyt eikä kuulunut, lähdettiin kotiin. Kaukoputki alkoikin jo painaa olalla.

Sain putken tasapainotettua kätevästi niskan taa, reppuun nojaten. "Nelli and the Amazing Balancing Scope".











Tämän viikon olen saanut tehdä kirjoitushommia ja mikrosatelliittianalyysejä, mutta illalla lähdetään taas Luotoon. Suosirreillä koiraat hautovat päivisin ja naaraat öisin, joten naaraiden renkaat täytyy koittaa saada tarkistettua hämärän aikoihin. Tehdään varmaan iltamyöhään töitä, ja nukutaan muutama tunti mahdollisesti Maasyvänlahden autiotuvassa, ja jatketaan aamulla hommia. Toivottavasti näkisimme jokusen lapipnsirrinkin!

Hyvää viikonloppua!
Nelli

EDIT (ti 25.5.): Lisäsin muutaman kuvan maastopäivistä näin jälkikäteen tekstiä piristämään!

Kakkakerääjä vauhdissa?

Moi!

Viime postauksessa jo lupailin, että tällä kertaa bloggaan maastotöistäni. Aihe on ajankohtainen, koska suorastaan hingun päästä taas ahman jäljille. Viime kerrasta kesäkeleillä on jo liikaa aikaa, ja aineistoa todellakin tulisi saada lisää. Tutkija on siis valmiina työn touhuun, mutta ainoa ongelma on, että seurattava eli GPS-pannoitettu ahma puuttuu kuviosta.

Te kaikki onnellisessa asemassa olevat tutkijat, jotka tutkitte helposti hankittavia lajeja, kuten vaikkapa kastematoja tai banaanikärpäsiä: viettäkää kunnioittava ja palvova hiljainen hetki kohdelajianne kohtaan ja olkaa tyytyväisiä ;) Ahma ei nimittäin ole sellainen laji, jonka voit saada käsiisi kääntämällä kiven metsässä nurin tai avaamalla labran oven. Asiaa ei helpota Suomen ahmapopulaation pienuus: maassamme elelee 150-170 ahmaa, joten sellaiseen törmääminen ei ole kovin todennököistä.

Loukkuja meillä on tälläkin hetkellä pyytämässä kolmessa paikassa eri puolilla Suomea alueilla, joilla on tunnettua ahma-aktiivisuutta. Ahmat vaan taitavat olla meitä fiksumpia. Olemme alkaneet harkita myös sitä, että nukuttaisimme ahman haaskalta piilokojua apuna käyttäen. Saapa nähdä, mitä tässä tehdään.

Mutta niistä maastotöistä. Ahman seuraaminen on erilaista riippuen vuodenajasta. Talvella lumijälkien ansiosta pystymme seuraamaan myös ei-pannoitettuja yksilöitä, kesällä taas olemme riippuvaisia pantaa kantavista eläimistä. Talvella liikutaan suksilla, kesällä kävellen. Talvella sää vaikuttaa työhön enemmän (esim. lumisateet peittävät jäljet, upottavalla hangella on hidasta hiihtää jne.), kesällä painetaan kelistä riippumatta sata lasissa.

Talvella ei-pannoitetun ahman seuraaminen tarkoittaa käytännössä jäljen seuraamista. Ahmat eivät ole toistaiseksi soitelleet minulle sijaintejaan, eivätkä ilmoitelleet reiteistään facebookissa, joten yksi aikaavievä puuha on jälkien etsiminen. Minulla on muutamia paikallisia, paljon luonnossa liikkuvia tuttavia, jotka ilmoittelevat minulle jälkihavainnoistaan. Suurin osa jäljistä minun täytyy kuitenkin etsiä itse. Parin vuoden kokemuksella minulla on jo useita paikkoja tiedossa, mistä suurimmalla todennäköisyydellä saatan löytää ahman jäljet. Harmittavan usein, varsinkin edellisenä talvena, työpäivä kului siihen, kun ajelin läpi pikkuteitä, eikä mistään löytynyt jälkiä. Se on hyvin turhauttavaa, varsinkin henkilölle, joka ei muutenkaan pidä "turhasta" yksityisautoilusta.

No, kunhan jäljet ovat löytyneet, niitä lähdetään seuraamaan. Mikäli jäljet ovat tuoreet, niitä lähdetään seuraamaan vastajälkeen, ettei vain häirittäisi ahmaa. GPS kulkee luonnollisesti mukana koko matkan, jolloin jäljen tarkka sijainti tallentuu tutkijan käyttöön. Jäljen varrelta kerätään kaikki ulosteet sekä merkitään ylös kaikki saalistukseen ja ruokailuun liittyvät paikat. Tutkimukseni aihe painottuu ahman ruokavalioon, joten siksi tärkeintä aineistoani ovat KAKAT ja ruokailupaikat :)

Välillä jälkiä seuratessa tuntee olevansa melkoinen CSI-tutkija, joka saapuu rikospaikalle. Onko jäniksen tappanut kettu vai ahma? Milloin murha on suoritettu? Missä järjestyksessä haaskaeläimet ovat käyneet ruokailemassa haaskalla? Löytyykö alueelta johtolankoja, kuten puihin tarttuneita karvoja? Välillä itsessään jälkien seuraaminen on haastavaa, kun useampi eläin on kulkenut samaa polkua, ja pitäisi pysyä juuri niillä ahman jäljillä.



Ylläolevassa kuvassa näkyy se, mitä jäniksestä parhaassa tapauksessa jää jäljelle ahman käsittelyssä. Ahman saalis on yleensä helppo tunnistaa, mutta vaikeus piilee saalistajan määrittämisessä. Usein haaskalla on käynyt pyörimässä muitakin lajeja, jolloin jäljistä pitäisi osata päätellä, mikä laji oli paikalla ensimmäisenä ja suoritti saalistuksen.

Kesällä GPS-pannoitetun ahman seuraaminen on hiukan erilaista. Tällöin olemme saaneet ahman paikannustiedot esimerkiksi kahden tunnin välein, ja tehtävänä on käydä tarkistamassa maastossa kaikki nämä paikannukset. Ajamme siis autolla mahdollisimman lähelle paikannusta/paikannuksia ja kävelemme loppumatkan. Paikannusalue haravoidaan kokonaan n. 20 metrin säteellä ja kerätään kaikki ulosteet, sekä merkitään ylös havainnot saalistuksesta, ruokailusta ja makuupaikoista. Sitten kävellään takaisin autolle, ja ajetaan seuraavien paikannuksien lähelle. Päivässä käytävien paikannuksien määrä riippuu täysin niiden sijainneista. Hyvänä päivänä ehtii käydä läpi useita kymmeniä paikannuksia, mutta toisinaan kävelymatkat menevät niin pitkiksi, että ehtiikin käydä vain kymmenen paikkaa vuorokaudessa.



Ylläolevassa kuvassa ahma on raahannut puuhun hirvenvasan, tai lähinnä sen nahan. Kuva on loistava peruste sille, miksi koiran käyttäminen tällaisessa työssä on tärkeää. Ei ihminen maastossa kulkiessa pysty katsomaan joka puuhun, josko siellä olisi haaska. Työkaverini koira huomasi tämänkin haaskan.

Välillä maastotyöt maistuvat puulta, ja tuntuu, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Erityisesti tämä talvi oli sellainen. Hiihtokelit olivat surkeat, huonoa tuuria oli paljon, jälkiä ei löytynyt, kakkaa ei löytynyt. Haluaisin tässä yhteydessä kiittää isääni, joka oli viikonloppuisin ja lomillaan mukanani hiihtämässä. Hän jaksoi tsempata ja kannustaa hienosti, kun itselläni meinasi tulla motivaatiopula! Ja onhan siitä apuakin, kun on toinenkin silmäpari katselemassa jälkiä ja toinen suksipari avaamassa latua :) Kiitos isä!

Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin nauttinut töistä. Yksinkertaisesti rakastan luonnossa liikkumista. Olen myös kokenut niin hienoja hetkiä ja nähnyt niin unohtumattomia näkyjä liikkuessani maastossa töideni puolesta, että välillä täytyy ihan pysähtyä miettimään, kuinka hienoa on, että saa tehdä tällaista, ja että tästä maksetaan :) Lisäksi on ollut mahtavaa huomata, että biologista osaamista löytyy ja maastossa silmäni ja korvani ovat kehittyneet, osaan ts. lukea luontoa paremmin ja paremmin.

Toisinaan työ on myös jonkinlaista itsensä testaamista. Esimerkiksi viime syksynä Eeki-ahmaa seuratessani asuin kuukauden yksin asuntovaunussa Pohjois-Savossa kohtalaisen keskellä-ei-mitään. Pimeinä syysiltoina ajattelin tahallani Twin Peaksia ja lähdin pimeään metsään taskulamppuretkelle -ja selvisin. Tämän kesän maastotöitä odotan erityisen suurella innolla, koska oma koirani Johka olisi lähdössä mukaan ahma-koiran töitä opettelemaan.

Pitäkää siis peukkuja, että Team Anni & Johka olisivat taas pian ahman jäljillä. Ihanaa kesää kaikille blogin lukijoille. Rakastakaa luontoa :)

Anni

Maastokausi lähestyy

Hei vaan kaikille, ja toivottavasti Vappu sujui kivasti sateesta huolimatta! Itselleni ei jäänyt viikonlopusta käteen muuta kuin hirmuinen flunssa, joka saisi jo alkaa pikkuhiljaa väistyä. Toivotaan että väistyykin pian, sillä MAASTOKAUSI alkaa viikon päästä!

Reilun neljän kuukauden tietokoneella (ja vähän labrassakin) istumisen jälkeen on mahtavaa päästä ulos. Pääsen meidän ryhmän "poikien" kanssa Hailuotoon, Oulun seudun rantamaastoon ja ehkä vähän etelämmäksikin juoksemaan sirriläisten perässä. Ensimmäiset suosirrit ovat kuulemma jo tulleet, mutta pesintä on vielä alkutekijöissään. Jospa ne viikon aikana saisivat jo jotain aikaan... :) Ja toivotaan että jokunen lapinsirrikin eksyy paikalle, niitä kun on viime vuosina nähty aina vaan vähenevissä määrin.

Olen ollut vaihtelevasti mukana sirrimaastossa jo varmaan kymmenkesäisestä lähtien. Tähän se sitten on johtanut, ja pian pääsen itse etsimään sirrien pesiä, harjoittelemaan rengastusta ja ottamaan linnuista verinäytteitä geneettisiä analyysejä varten. En saa vielä täksi kesäksi rengastuslupaa (vaikka pääsinkin rengastustentistä läpi), sillä ensin pitää suorittaa harjoittelu. Harjoittelu suoriutuu varmaakin melko itsestää maastokauden aikana, tai sitten saatan lähteä Tauvon lintuasemalle varta vasten lintuverkkoja kokemaan. Siinä saisi ainakin samalla hyvää kertausta lajintuntemukselle.

Löysin pari kuvaa jostain kätköistä. Tämä on ihana; olen siinä aloittelevana lintuharrastajana joskus muinoin pienenpienet lapinsirrin poikaset kädessäni.

Maastokauden aikana pitää siis aivan ensimmäiseksi kartoittaa lintujen reviirit eli soivat koiraat, ja sitten vähän myöhemmin koittaa löytää kaikki pesät. Pesillä hautovat linnut rengastetaan pesän päälle asetettavan verkon avulla. Lintu ei lennä suoraan pesälle, koska silloin riski kasvaa että pesä havaitaan ja munat/poikaset joutuvat saaliiksi. Lentämisen sijaan lintu kävelee pesälle (pesän päällä olevan verkon ali). Kun pesää sitten lähestytään, lintu säikähtää ja lähtee lentoon, jolloin se jää verkkoon ja se voidaan merkitä tietyllä eriväristen renkaiden yhdistelmällä, jonkalaista ei ole millään muulla linnulla. Näin linnut voidaan tunnistaa jatkossa. Esimerkiksi talvehtimisalueilla olevista linnuista voidaan nähdä missä ne on rengastettu, ja näin saada tietoa muuttoreiteistä ja talvehtimisalueista. Rengastus pitäisi suorittaa mahdollisimman nopeasti, jotta emo pääsee pian takaisin pesään ja munat eivät ehdi jäähtyä. Munanlämmitin olis kiva.

Verinäytteiden otto tapahtuu yleensä siivestä, tai mahdollisesti koivesta. Kupattava verimäärä on erittäin pieni; vain joitain kymmeniä mikrolitroja. Näytteenottoa varten on hankittu kaikki asianmukaiset luvat eläinsuojeluviranomaisilta, eikä niistä pitäisi koitua suurta haittaa linnulle (paitsi ehkä stressiä). Näytteenotto on tärkeää geneettisen aineiston saamisen kannalta, jolloin näin voidaan esimerkiksi selvittää lintujen sukulaisuussuhteita. Genetiikka on kyllä hyödyksi monessa. Taas kerran täytyy olla iloinen että pääsen tekemään niin monipuolisia asioita työssäni.

Seuraavalla kerralla pääsen sitten kertomaan mitä siellä maastossa näkyi!

Hailuodon Pöllässä kiikaroimassa.

Nelli