Iltaa,
Samaan aikaan kun toiset kananpojat on pullahtelemassa piakkoin yliopistouunista ulos, täälä tosiet vielä jahkailee aivan samojen askareiden parissa kuin viime kirjoittamallakin. Osuvasti näin syksyn teemaan
kirjoittelen taas liikkuvasta kulkuvälineestä:/, matkatahti on tosin hidastunut kesän jälkeen ja saa vielä hiljentyä
lissääkin – enkä pistä pahaksi!
Työsarkamalla syksyyn on kuulunut sen saman ensimmäisen
artikkelin hiomista loppusuoralle ja labra-puristusta, jolle ei näy loppua edessäpäinkään.
. . Porokonferenssi ei mennytkään itkuksi, niin kuin etukäteen uumoilin. Sain esitettäväksi Marian julkaistun artikkelin tulokset, ja tämä taisi olla neljäs esitys samasta tematiikasta. Sen
sijaan esiintyminen siellä ja muualla menee aikalailla touhotuksen piikkiin –
aina loppuu aika tai jää käyttämättä, tulee jaariteltua liikaa tai unohtuu
tärkeitä. Pitäisi varmaan taas mennä
meidän laitoksen omaan seminaariin, jossa voisi taas palautua mieleen,
että yleisö harvoin on niin kriittinen ja arvosteleva kuin mitä itse itselle
on.
Artikkelin hiominen sen sijaan on ollut kivaa ja antoisaa.
Meitä on siinä kolme kirjoittajaa ja tähän asti olemme työstäneet tekstin
kaikki vaiheet sähköpostin välityksellä. Nyt tänään olin ohjaajani (tai
oikeastaan ohjaajani vanhempien) luona päivätöissä, ja työstimme viimoisia
silauksia juttuun kasvotusten. Oltiin molemmat liekeissä siitä, miten nopeaa
yhdessä tekeminen olikaan saman pöydän ääreltä. Aiemmin muutama paperiliuska ei
ole riittänyt siinä vaiheessa kun olemme kommentoineet toistemme kommentteja
tekstistä, ja siihen verrattuna itse
tekstiin päätyvä kirjoitus on ollut alkuverryttelyä sormijumpalle näppäimistön
päällä… Kyllähän se on hyvää harjoitusta perustella kaikki kirjallisesti, mutta
tämän päivän jälkeen olen aivan hämilläni, kuinka nopeaa ymmärrys voi olla, kun
sanojen lisäksi piirtää käsillä ja änkyröi, skrollailee näyttöä ja osoitellee
käyriä. Ehkä siihen myös hieman auttoi muutaman kuukauden kestänyt alustus
yhteisestä sävelestä…
Vaikka artikkelin teksti on nyt heitellyt monesti kierroksia
yli ja ympäri, sanoma siinä on yhä pysynyt samana. Sain siis käyttööni 19 vuotta
vanhan maastokokeen, joka on maastokokeiden maailmassa jo melkoinen vanhus.
Kokeessa osaa ruuduista on lämmitetty puoliavoimien kasvihuonekammioiden avulla
ja osalta ruuduista on taas leikattu sen valtalajin, mustikan, lehtiä
vuosittain kaikkien 19 vuoden läpi. Leikkaamisen kautta variksenmarja on
yleistynyt ja korvannut mustikan aseman valtalajina. Samankaltaista
kasvillisuusmuutosta on havaittu myös herbivorian myötä, jossa ravinnerikkaat
kesävihannat pensaat korvautuvat hyvin puolustautuneilla ikivihreillä
varvuilla. Siispä leikkaamalla uskomme voivamme arvioida valikoivan herbivorian
seurauksia. Herbivorian on samoiten väitetty vähentävän ekosysteemin
varastoiman hiilen määrää, sillä kasvibiomassaa poistuu alalta. Tässä kokeessa
leikkaaminen ei kuitenkaan vähentänyt hiilen määrää kokonaisuudessaan, sillä ikivihreissä
kasveissa on suurempi määrä hiiltä sitoutuneena typen yksikköä kohden. Aika
jännä tulos, joka viestii, että jopa
karuilla aloilla herbivoria ei välttämättä ole hiilenkierrolle pahasta.
Artikkelin ohella puuhaillusta labratyöstä ei taida olla
mitään uutta, saati jännittävää kerrottavaa: vieläkin erottelen sammalten ja
jäkälien palasia maastosta ottamistani pohjakerroksen näytteistä. Kuvittelin,
että tämä vaihe olisi ollut ohi jo kuukausi sitten, mutta työ on edennyt
todella hitaasti. Osasyynä voi olla, että olen kehitellyt hyviä syitä, mihin
kaikkeen tärkeämpään aikansa voi kuluttaa. Ensi viikolla pitää tosin jollain
taktiikalla huijata omat kätöset takaisin pinsettien pariin – olen luvannut
että laborantti saa viimein ensimmäisen satsin näytteitä analyyseihin. Tämän kesän hiilivarastoja |
Rentoa viikonloppua minunkin puolesta, seuraavaan kertaan!
-henni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti