Minun vuoroni
kirjoittaa olisi ollut jo pari viikkoa sitten, mutta minulla on ollut mielessä
vallan jotain muuta viimeaikoina. Kirjoitan siis nyt, koska en voi olla varma,
että muistan kirjoittaa perjantaina.
Käsikirjoitukseni
”loputon” hiominen on ollut loppusuoralla koko kevättalven ja, hypätäkseni suoraan
loppuun, käsikirjoitukseni lähetettiin lehteen ehdolle tänä maanantaina.
Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet todella stressaavia. Hiomista, sanojen
laskemista, korjauksia, sanojen uudelleen laskemista, kuvien hiomista jne. Siinä
vaiheessa viime viikolla, kun kaikki, mihin itse pystyin käsikirjoituksessa ja
oheismateriaalissa vaikuttamaan, oli kasassa, muiden kontribuutioiden
odottaminen kiristi pinnaani uskomattoman paljon. Muiden kontribuutioilla
tarkoitan lähinnä oikolukemista, ja pitäisihän minun ymmärtää, että muut
tekevät sitä omien hommiensa ohessa. Silti kaikki ärsytti monta päivää niin,
että meinasin välillä ärähdellä jopa työhuonekaverilleni, jolla ei edes ole
kässärini kanssa mitään tekemistä.
Maanantaina alkoi
lopulta helpottaa, kun ”lapsi lähti maailmalle”. Tottahan sen kanssa joutuu
vielä puljaamaan, bumerangien ja toivottavasti lopulta arvioitsijoiden
kommenttien muodossa, mutta minua helpotti
suuresti jo saada se edes ensimmäiselle kierrokselle. Nyt ei auta kuin pitää
peukut pystyssä.
Olen paraikaa
tekemässä lisää okellikokeita, jotta saisin riittävästi otoskokoa eli ”ännää”
dataani. Oletan saavani kokeet päätökseen ensi viikolla, ja sitten pitääkin jo
alkaa suunnitella seuraavaa käsikirjoitusta. Jospa se ei stressaisi niin paljoa
kuin tämä tärkein kässärini. Hirvittää ajatellakin, miten paljon itse
väitöskirjan loppuun saattaminen tulee stressaamaan!
Tiedän, tiedän.
Se on ihmisestä kiinni ja minun pitäisi vain olla rennompi. Helpommin sanottu
kuin tehty!
Stressaamisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti