Uusi kananpoika orrella!

Hei ja sunnuntaitervehdys junasta! Mää lupasin jatkaa tänne tarinoita väitöskirjaopiskelijan huimaavasta tai huimaamattomasta kana-arjesta ja nyt korkkaan ne esittäytymällä. Minun nimi on Henni ja aloitan juuri toista vuotta jatko-opintojen parissa biologian laitoksella. Tutkin täällä ilmaston lämpenemisen vaikutusta hiilen kiertoon arktisilla alueilla, ja yritän selvittää miten paikallinen porojen laidunnuspaine vaikuttaa siihen. Ja uskokaa tai älkää - se on kyllä jännittävä aihe:)!

Opintojen alkuaikoina ajattelin, että väitöskirjaprojekti olisi minulle liian itsenäistä puuhaa. Saattaapi olla, että olen muutamaan otteeseen maininnut ystäville, opiskelukavereille ja sukulaisillekin, että musta ei ainakaan KOSKAAN tule tutkijaa. Myöhemmin opettaja-opintojen aikana sydän jo vähän läikähteli tutkimisen suuntaan, mutta kuitenkin valmistumisen jälkeen lähdin ensiksi Liettuaan opettamaan biologiaa puolan- venäjänkielisille nuorille. Samalla kun kokosin opetusmonistetta luuston koostumuksesta sen aikaisen luotettuni - google translatorin - avulla, entinen graduohjaajani vinkkasi uusista suunnitelmistaan, jossa seuraisimme hiilivarastojen muuttumista hänen väitöskirjan aikaisillaan koealoillaan. En tainnut miettiä kahdesti, tai no, sen jälkeen olen miettinyt niitä hiilivarastoja useammin kuin kerran vuorokaudessa jo toista vuotta… Eikä myöskään itsenäisyys ole pahasti raastanut, kun muistaa aina tasasin ajoin, että muiden avulla ja yhdessä näitä hommia kuuluukin tehdä.  

Näin pikakelauksella ensimmäinen vuosi onkin mennyt ihan sikanopeasti ohi, ja kokemusten summa on jäänyt rutkasti positiivisen puolelle. Ensimmäisenä keväänä suunnittelin tulevia vuosia ja etenkin seuraavaa kesää, opin lisää aiheesta ja touhotin opintojen parissa. Toukokuusta syyskuuhun kesäaika vierähti aikalailla maastotyö-täyteläisenä. Oli arktinen kenttäkurssi, jossa opeteltiin hiihtämään alamäkiä ja tekemään tulta tuulenpieksemillä. Oli vierailu kaverin kesäiselle koealalle oppimaan mittausmenetelmiä. Oli joka toinen viikko toistuvat maastotyöt Kilpisjärven Saanan juurella ja jossain siinä välissä laboratorioreissut Rovaniemelle. Ulkotoimiston mielettömien maisemien ohella tutuksi tulivat myös bussin penkit ja Kilpisjärvi-Rovaniemi linja-autovuoron kuskit. Asuin maastokauden ajan Kilpisjärven biologisella asemalla, missä minusta kyllä pidettiin hyvää huolta - jos satuimme telkiämään itsemme saunasta ulkopuolelle ja rikkomaan ikkunan hiilisankolla sisään päästäksemme, siitäkään ei suututtu. Lisäksi Kilpisjärven seikkailuihin mahtui pieniä ja pidempiä vaelluksia, iltasouturetkiä, matka melkein kotiin asti tandemilla polkien ja muutama oikein tervetullut vierailu. Ei pahempi saldo maastokesälle!

Keväällä luulin, että olin suunnitellut kaiken viimeisen päälle hyvin etukäteen ja edessä olisi vain toteutus. Noo, harhakuvitelma paljastui jo Kilpisjärvellä, kun optimaalisia olosuhteita mittauksiin ei ollutkaan tarjolla joka viikko, ja viimeistään Rovaniemellä, kun löysin itseni laboratoriosta huuli pyöreänä erottamatta petrimaljaa mittalasista, pipettiä koeputkesta, eksikaattoria uunista - mitä näitä nyt on… En ollutkaan tehnyt laboratoriossa mittään sitten perusopintojen kemian kurssin, ja nyt menetelmiä ja uusia tavaroita riitti reippaasti yli ymmärryksen. Paljon tuli siis tyrittyä, ja sillä hetkellä se ei ihan kokoaikaa naurattanut. Lopulta apujoukkojen avulla saatiin kaikki tärkeimmät analyysit pakettiiin, ja minäkin taisin vähän viisastua seuraavan kerran varalle… 

Syyskuun jälkeen olenkin sitten päässyt kerätyn aineiston kimppuun, sitä todellakin on riittänyt, ja sen kertoma tarina on jo useampaan otteeseen muuttunut. Kesän aikana olin esimerkiksi tehnyt noin 2000 mittausta hiilidioksidipitoisuuden muutoksesta suljetun kammion sisällä, ja niiden avulla oli tarkoitus määrittää kulloisellekin koe-alalle fontosynteesitehokkuus sekä kasvien ja maaperän hengitysaktiivisuus eri ajankohtina. Ensimmäisen version jälkeen törmäsin aikaisempaan artikkeliin, jossa metodia oli hieman parannettu ottamaan huomioon minuutin aikana kohonnut lämpötila ja noussut vesihöyrypitoisuus kammion sisällä. Excel lauloi ja piirsi kaikki 2000 mittausta uudelleen. Myöhemmin takeltelin minulle uuden tilasto-ohjelman kanssa, opettelin miten avataan tiedostoja, vähän hittaammin että, miten tiedostoja tallennetaan. Sitten opettelin prosessien mallintamista niin että luottoystäväkseni oli muuttunut Google ja hakukenttään syötettävä virke ”R guide: How to…”. Vastauksista ymmärsin noin kymmenenneksen. Tänä vuonna uutena haasteena onkin ollut minulle aina mysteeriksi jääneet ordinaatiokuvat, joiden olisi määrä viestiä koealojen välisistä eroista ja samankaltaisuuksista. Mutta ehkä niistä sitten lissää myöhemmin - vaikka sitten kun olen oppinut ymmärtämään, mitä mää oikein teen kaikilla kymmenillä kuvilla – niitten pitäisi varmaan viestiäkin jottain...

Tässäpä sitä oli - suunnittelemattakin tuli kokonainen vuosi tiivistettynä.. Ehkä seuraavalla kerralla sitten jotain aivan muuta!

Lopuksi vielä kesäkaihoisia fiilistelykuvia Kilpisjärveltä.

 Ensi kertaan,

-henni

Hyvää, ellei peräti erinomaista perjantaita!

Sain juuri hetki sitten päätökseen tuskastuttavan koesarjan, jossa testasin optomotorista vastetta torakoilla, joiden pistesilmät oli peitetty. Pistesilmät eli okellit ovat torakalla naaman etupuolella verkkosilmien välissä sijaitsevat pienet, vaaleat kuopat, joiden oletetaan olevan lähinnä valotason mittaajia. Kokeissa laitoin pistesilmien päälle ”silmälaput”, jotka piti olla helposti irrotettavissa kokeen jälkeen. Ongelmaksi muodostui se, että silmälaput saattoivat pudota myös omia aikojaan. Minun oli siis juoksutettava muutamaa torakkaa kahdesti ja yhtä jopa kolme kertaa, ennen kuin sain varmuudella mittauksen, joka oli tehty olkellit peitossa. Onneksi minulla sentään on muutama ilahduttavan ripeäliikkeinen torakka. Niiden kanssa on suorastaan mukavaa puuhastella, kuten oheisesta kuvasta näkyy. 

 

Torakka steppaa sormen päällä.

Tämän päivän aiheeksi minulla olikin taas vähän erilainen juttu. Sain kuun alussa sähköpostia puljusta nimeltä LAP Lambert Academic Publishing. Lyhyesti kerrottuna he lähestyivät minua löydettyään Kaamos symposiumissa pitämäni puheen otsikon netistä, ja tarjoutuivat painamaan opinnäytetyöni kirjana.

Viesti haiskahti niin selvästi huijaukselta, että selvittelin vähän LAP:n taustoja. Tulokseksi tuli artikkeleita tyyliin: Lambert Academic Publishing: A Must to Avoid. Ei juuri yllättänyt. Ilmeisesti LAP ottaa yhteyttä gradu- ja väikkärivaiheen opiskelijoihin tarjoten, kuten sanottu, mahdollisuutta julkaista opinnäytetyö print-on-demand -kirjana. Käytännössä he haalivat katalogiinsa niin paljon materiaalia kuin mahdollista, laadusta suuremmin välittämättä ja ilman minkäänlaista vertaisarviointia. Kirjat ovat periaatteessa nettimyynnissä, mutta käytännössä harva opinnäytetyö sellaisenaan kiinnostaa yleisöä niin paljoa, että ne menisivät kaupaksi. Myynnissä olevien nimikkeiden määrä tekee LAP:sta kuitenkin hyvin suuren ”tieteellisen kustantamon”. ”Tieteellisyyden” laadusta kertoo saman konsernin (Verlag Dr Muller, VDM) julkaisemat ”tiedekirjat”, jotka ovat Wikipedia-artikkeleiden kokoelmia. Näistä siis pyydetään rahaa!

Tasapuolisuuden nimissä sanottakoon, että jotkut LAP:lla julkaisseista ovat kommentoineet väitelleensä ensin omakustanteisella kirjalla ja antaneensa sitten käsikirjoituksensa LAP:lle julkaistavaksi, koska se voisi mahdollisesti tuoda työlle enemmän nettinäkyvyyttä. Onhan se toki niinkin, mutta muokkaamattoman opinnäytetyön myyminen ”tiedekirjana” on kyllä melko hämärää puuhaa. Sain LAP:lta muutama päivä sitten uuden yhteydenoton, mutta lienee parasta vain lisätä lähettäjä roskapostittajien listalle ja unohtaa moinen.

Tällaista tällä kertaa. Jospa ensi viikoksi saisimme lukea uuden kananpoikamme esittelyn! Meidän vanhempien broilerien pitäisi vain muistaa tehdä hänelle käyttäjätili…

Kot kot!

Hyvää alkanutta vuotta!

Niin se vain pätkähti viides vuoteni jatko-opiskelijana käyntiin.

Pahoitteluni blogihiljaisuudesta, joka on kestänyt jo kuukauden päivät. Olemme yrittäneet värvätä Annin tilalle kolmatta kirjoittajaa, mutta vielä ei ole tärpännyt. Eräs melko tuore jatko-opiskelijamme on kuitenkin antanut melko myönteiseltä kuulostaneen "ehkä"-vastauksen, joten pidetään peukkuja että hän astuu remmiimme! Olisi mukavaa saada vaihtelua meidän aiheisiimme, koska kahden kirjoittajan blogi tuntuu mielestäni kovin suppealta.

Ja sitten katsaus tämänhetkisiin töihini. Loppuvuosi kului kokonaan laboratoriotöiden parissa (ei mitään yllättävää siis). Oletin, että olisin saanut pipetoinnit päätökseen aiemmin, mutta niin siinä vain aikaa vierähti. Ensi viikolla saan tietooni kaikkien yksilöiden mikrosatelliittialleelit. Kokoan niistä taulukon, ja aloitan analyysit (kerron sitten tarkemmin mitä teen - tässä vaiheessa en ole itsekään vielä aivan varma mitä kaikkea tulen aineistostani selvittämään). Kuulostaa helpolta! Ennen analyysien aloittamista minun pitää kuitenkin mitä todennäköisimmin tehdä vielä uusinta-ajoja osalle näytteistä, sillä kaikki eivät voi millään onnistua yhdellä kertaa, ja aina jää joku alleeli joltain yksilöltä epäselväksi. Kävi miten kävi, pian pääsen joka tapauksessa anlysoimaan. 

Nähdään taas pian! Ehkäpä ensi kerralla puikkoja pääsee heiluttelemaan vuoden vanha tipunen! Ja jos ei, niin sitten Anna!

Nelli

Kasvoiko kananpojalle heltta?

Hei!

Minun on nyt aika tulla sanomaan hyvästit tälle blogille, koska 6.11.2013 sain käteeni filosofian tohtorin paperit, ja jatko-opinnot alkavat siis olla taakse jäänyttä elämää. Tuntuu todella hurjalta ajatella, kuinka tuo vaihe elämästä todella alkaa olla ohi, ja minun olisi aika lähteä kohti uusia seikkailuja. 

Joskus on helpompi nähdä kauas, kuin katsoa lähelle. Jatko-opintojen loppumetrit väitöksineen ovat tuolla pään sisällä vielä sellaista hyvin tunnepitoista, käsittelemätöntä massaa, jonka prosessointiin menee vielä tovi. Sen sijaan on helpompaa muistella, mitä kaikkea onkaan sattunut matkan varrella. Viimeiseen viiteen vuoteen on mahtunut niin onnistumisia kuin epäonnistumisia. Lukumääräisesti epäonnistumisia on tapahtunut enemmän, mutta onnistumiset ovat olleet suurempia, jolloin tässä ollaan kuitenkin jääty plussan puolelle. 

Huonoja muistoja, jotka kiltisti vaipuvat alitajuntaan ajan kuluessa, ovat liittyneet apurahoihin, ahmojen pannoittamisen haasteisiin ja omien taitojen rajallisuuteen. Hyvät muistot taas liittyvät hienoihin maastopäiviin, juttujen läpimenoon sarjassa, apurahojen saamiseen ja hetkiin, jolloin aineistosta on saatu johdettua ensimmäiset tulokset. Kaikista suurin palkinto tässä on kuitenkin ollut se oma kasvaminen ihmisenä. En ole enää se sama Anni kuin vuonna 2008 aloittaessani tätä urakkaa :) Oli hieno mahdollisuus päästä tutkimaan juuri ahmaa. Tuntui motivoivalta tutkia lajia, jonka ekologiasta tiedetään vielä niin vähän.

Tässä vaiheessa haluan kiittää kaikkia, jotka ovat tukeneet ja auttaneet minua jatko-opintojeni aikana! Erityiskiitokset blogiystävilleni Nellille ja Annalle, ja kovasti tsemppiä teillekin loppurutistukseen!

Viitaten blogimme esittelytekstiin näyttää siltä, että tälle tieteen kananpojalle on nyt kasvanut heltta. Se on vielä kovin pieni ja väritön, mutta kananpoika kantaa sitä suurella ylpeydellä ja kunnioituksella. Tässä vaiheessa tutkijanalulle on vasta selvinnyt pieni osa tutkimusmaailman ihmeistä, mutta ovi on kuitenkin kutsuvasti raollaan.

Kiitos kaikille teille blogin lukijoille, ja hyvää talven jatkoa!

Ahma-Anni

Ihan hirveätä avautumista

Päivää, että pätkähti!

Täällä sitä taas hierotaan käsikirjoitusta, vähän liian monen viikon jälkeen. Olin jo toissa iltana lähettämässä sitä ohjaajille lisäkommentointiin, mutta sitten tajusin, että eihän se ole lainkaan sellaisessa kunnossa. Luulin tehneeni siihen jo kattavat ja hyvät korjaukset, mutta sitten iski taas se kammottava tunne, että enhän minä ymmärrä tästä oikeasti mitään. Nyt olen sitten lukenut ja lukenut, korjaillut lauseita ja faktoja ja konsultoinut erästä työkaveria. Välillä tässä hommassa tuntee itsensä niin kovin vajavaiseksi.

Muuta ”kivaa” viime aikoina on järjestynyt työselostusten korjailun tiimoilta. Minusta opettaminen on yleensä varsin mukavaa hommaa, eikä tenttien korjailukaan yleensä suuremmin syletä, mutta minä en vain kestä noita työselostuksia! Tunnistan itse tehneeni opiskeluaikoina ihan samoja työselostusmokia, jotka minua nyt ärsyttävät, ja ne kaikki yleensä liittyvät yritykseen mennä yli sieltä, missä aita on matalin. Ohjeita ei joko sisäistetä tai lueta lainkaan, eikä asioihin viitsitä käyttää aikaa vaan ne hutiloidaan. Minulle täysin käsittämätön ilmiö, johon törmäsin tämän syksyn selostussavotassa toista kertaa urani aikana, on opettajalle vittuilu sen sijaan, että tehtäisiin selkkariin vaaditut korjaukset. Voi nykyajan nuoria..!

No, sentään on tapahtunut jotain hyvääkin. Tämän syksyn käyttäytymisdatan analysointi on tukenut niitä tuloksia, joista työstän paraikaa käsikirjoitusta. Olin ihan vähän epäileväinen tulosten suhteen, koska otoskokoni oli aiemmin pieni, vain 11 eläintä. Nyt olen tehnyt muiden ohella samoja kokeita uusilla torakoilla, ja yhteenlaskettu otoskoko huitelee jo yli 20:n. Onnekseni tulokset ovat aivan samat sillä ainoalla erotuksella, että kontrollit kaunistuvat entisestään. Enköhän siis ole tässä ihan oikeilla jäljillä.

Olen myös ilmoittautunut tämän syksyn Kaamos-symposiumiin. Meinasi kyllä jäädä ilmoittautumatta! Koska en ole enää biologian laitoksen postituslistoilla, odottelin, että ilmoittautumisohjeet tulisivat symposiumin wiki-sivuille. Onnekseni seurasin myös Kaamoksen Facebook-sivua, jonne tuli eräänä päivänä ilmoitus, että abstraktien lähetysaika on lähenee loppuaan. Wikistä ei löytynyt edes yhteystietoja, joten kirjoitin FB-ryhmän kautta järjestäjille viestiä, ja pääsin vielä mukaan. Siitä annan kyllä palautetta järjestäjille, että mitä järkeä on pitää wiki-sivua, jos sen ainoa käyttötarkoitus on lällättää, että meilläpä on tällainen tapahtuma, mutta eipä kerrota, miten siihen osallistutaan.

Sillee nokkelan ironisesti seuraavaan kertaan,

Laboratoriossa

Ulkona sataa, ja minä olen labrassa. Tämä aika vuodesta on hyvä tehdä pitkiä päiviä. Niitä tässä on ollutkin syyskuun lopusta saakka - PCR:ää PCR:n perään, pipetointia niin että kaikki mahdolliset jännetupet tulehtuvat, onnistumisen tunteita geelillä näkyvistä rannuista (ja välillä epäonnistumisia tyhjistä geeleistä)... Suosirrin populaatiorakennetyötä varten kokoamani aikuisten, pesivien lintujen mikrosatelliittiaineisto alkaa kohta olemaan kasassa (rapiat 300 yksilöä, kymmenen vuotta ja vajaat 20 mikrosatelliittilokusta). Vielä muutama viikko intensiivistä labrassa kykkimistä ja samanaikaisesti tietokoneella alleelikäppyröiden kimpussa nysväämistä, ja pääsen - vihdoinkin - analyysivaiheeseen.

Saanen kiittää mm. Ahma-Annia sekä muita jatko-opintojen loppuvaiheessa olevia ystäviäni tästä äkillisestä motivaatiopuuskasta, jonka turvin olen saanut hirveästi aikaan tänä syksynä. Olen seurannut läheltä huonekaveriani Suvia, joka väittelee alkuvuodesta, ja huomannut, kuinka kauan kaikenlaiseen byrokratiaan ja viimeistelyihin ja korjauksiin ynnä muihin oikeasti kuluu aikaa. Jos aion väitellä ensi vuoden lopulla, täytyy minun paiskia älyttömästi töitä. Yritän ainakin kovasti.

Sain paljon intoa väikkäriini myös taannoiselta Saksan-reissulta. Kävin syyskuun lopulla Wilhelmshavenissa kahlaajakokouksessa, pidin siellä esitelmän ja verkostoiduin kovasti. Vaikka tulevaisuudesta ei vielä voi sanoa mitään varmaa, on konferensseista ja uusien (ja vanhojen) tutkijaystävien tapaamisesta varmasti hyötyä väitöskirjan jälkeisiä työnäkymiä ajatellen. 

Ai niin, meidän suosirrin uudelleenpesintäjuttu on menossa lehteen! Eilen tuli päätös, että ihan pienin korjauksin (minor revision) juttu on valmis julkaistavaksi. Olen itse jutussa mukana toisena kirjoittajana, mutta en ota sitä mukaan väitöskirjaani, koska en ole ollut mukana työn analyyseissä ollenkaan (otin osaa ainoastaan kirjoittamiseen). Hieno homma silti!

Nähdään muutaman viikon päästä taas!

Nelli

P.S. Vielä emme ole saaneet ketään uutta kananpoikaa blogiimme mukaan. Kirjoitamme tästä lähin Annan kanssa pääasiassa joka toinen viikko.

FM (väit.)

Hei!

Pahoittelut, kun en kirjoittanut viime viikon perjantaina, mutta silloin oli ns. muuta tekemistä, väitökseni nimittäin :) Ja kyllä sitä päivää olikin odotettu! Väitöspäivän järjestelyihin kului yllättävän paljon aikaa, ja tekemistä riitti. Piti varata väitössali, huolehtia vastaväittäjän lennot ja majoitus, hommata vaatteet, varata karonkkapaikka, päättää menu, tilata kukat, lähettää kutsut, ostaa lahjoja, hoitaa painoasioita, kasata opinnot tutkintoanomusta varten -ja siinä samassa myös valmistautua itse väitökseen. Lisähuolta aiheutti koirani, joka onnistui loukkaamaan jalkansa juuri pahimpaan aikaan muutama viikko ennen väitöstä. Mutta kaikesta selvittiin. Väitöstä edeltävät viikot eivät todellakaan olleet hehkeintä aikaa elämässäni, mutta viime viikonloppu taas kuuluu tähänastisen elämäni mukavimpiin hetkiin. 

Lektion eka slide ja minun "piinapenkkini" väitössalissa.

Stressasin vähän turhankin paljon etukäteen, mutta itse väitöspäivänä jännitin vähemmän kuin olisin odottanut. Pientä käsien tärinää oli havaittavissa, kun kello läheni kahtatoista, mutta perinteinen ennen väitöstä nautittu konjakkiryyppy auttoi asiaan :) Väitössaliin astuessani tunsin pientä liikutusta nähdessäni yleisössä niin paljon tuttuja, rakkaita kasvoja. Ennenkuin aloitin lektion, vedin syvään henkeä ja muistan vaan ajatelleeni: "Se mikä ei tapa, se vahvistaa"...

Lektio meneillään.

Väitöksenihän ei olisi ollut Annin näköinen ilman muutamaa kommellusta. Aloitin mm. lukemaan lektiota vahingossa sivulta kaksi, josta virheen tajutessani palasin takaisin sivulle yksi. Älkää siis ihmetelkö, jos lektiossa asiat käsiteltiin hieman epäloogisessa järjestyksessä. Kerran myös ehdin unohtaa vastaväittäjän esittämän kysymyksen, kun hän esitti kysymystä vähän pitemmän kaavan kautta. Pääsin siis käyttämään aina yhtä fiksuilta kuulostavat fraasit: "Niin mikä se kysymys olikaan" ja "En tiedä". Vaikeimmat kysymykset koskivat neljättä osatyötä, niinkuin etukäteen arvelinkin. 

Vastaväittäjä laittoi minut piirtämään ekan osatyön koeasetelmaa. Aika hienoja kolmioita piirsin :)

Kömmähdyksistä huolimatta olen tyytyväinen suoritukseeni. Osasin kuitenkin vastata suurimpaan osaan kysymyksistä. Vastaväittäjä esitti sellaisiakin kysymyksiä, joita en ollut ajatellut koskaan aikaisemmin, mutta aika hyvin minä niihinkin keksin tiesin vastauksia. Moni sanoi myös, että väitös oli siinäkin mielessä Annin näköinen, että siellä naurettiin aika paljon. Yleisössä oli herättänyt hilpeyttä mm. vastaväittäjän kysymys: "Seuraavatko ahmat teitä?". Siinä kun jäi vähän epäselväksi, tarkoitettiinko teitä-sanalla minua vai tiestöä :) Vastaväittäjä oli kyllä todella mukava ihminen, ja toimi mielestäni oikein hyvin roolissaan.

Taustalla olevalla kartalla vastaväittäjä halusi havainnoillistaa suurpetojen laajoja elinalueita.

Fiilistä väitöksen jälkeen on vaikea kuvailla sanoin. Onnellinen. Huojentunut. Maailmaa syleilevä. Itsevarma. Ylpeä. Kiitollinen. Rakastava. Hymyilevä. Karonkka meni myös oikein mainiosti. Pöydässä käytiin kiinnostavia keskusteluita, sain kuunnella ihania puheita, minulle annettiin kivoja ja tarpeellisia lahjoja ja rakkaat ystävät olivat järjestäneet huippuhauskoja ohjelmanumeroita. Ainoa harmitus oli se, kun en ehtinyt jutella läheskään kaikkien kanssa illan aikana, mutta se oli odotettavissa. Juhlista kotiin palasin seuraavana päivänä iltapäivällä, joten myös jatkojärjestelyt olivat kohdillaan :) Kiitos vielä kaikille, jotka olivat mukana tekemässä tuosta päivästä ikimuistoisen!

Uunituore väitöskirjani

Väitöksen jälkeen leijuin pilvissä useamman päivän, mutta nyt olen pikkuhiljaa palannut maanpinnalle. Onnellinen olen silti vieläkin, ja on ihanaa kun mikään ei stressaa. Olen myös antanut muutaman ajatuksen tulevaisuuden työprojekteille. Nyt näyttää siis siltä, että tälle kananpojalle on kovaa vauhtia kasvamassa heltta, ja on aika jättää tämä blogi. Vielä ei kuitenkaan ole jäähyväisten aika, sillä kirjoitan viimeisen postauksen tänne muutaman viikon päästä saatuani tohtorin paperit käteen. Nyt seuraa kuitenkin tiedotus:

Etsimme blogiimme uusia kirjoittajia! Minun on aika lopettaa kirjoittaminen, ja myös Nelli ja Anna väittelevät ensi vuoden aikana, joten lisää kirjoittajia kaivataan. Jos siis olet biologian alan jatko-opiskelija ja sinua kiinnostaisi jakaa blogissa väikkärintekijän arkesi, ilmianna itsesi minulle, Nellille tai Annalle. Minuun saa yhteyden joko kommentoimalla tätä postausta, laittamalla mailia anni.koskela@oulu.fi tai viestittämällä Facebookissa. Voin kertoa, että tämän blogin kirjoittaminen ei ole ollut raskasta, vaan ennemminkin terapeuttista ja hyödyllistä. Toivottavasti löydämme jatkajat tälle blogille.

Palataan asiaan marraskuussa.

Anni