Konferenssikuulumisia reissun päältä (ja reissufiilistelyä)

Kirpakkaa syksyä arvon lukijat!

Huh, onpas pitänyt kiirettä koko syksyn. Niin kiirettä näköjään etten ole ehtinyt (tai, ehm, muistanut) blogata. Nyt muistan.

Istun Reykjavikissa B&B:ssä juuri islanninponiratsastuksesta ja lammaspaimennuksesta selvinneenä. Saavuin Islantiin perjantai-iltana. Heti eilen, lauantaina, teimme koko päivän mittaisen lintu-, luonto- ja hämmästelyretken maan etelärannalle, mistä syystä aloitankin tämän tarinan kuvilla. Kyllä näissä maisemissa viihtyisi pitempäänkin!

Poikien kanssa lintuja katselemassa. Mukana olivat Islannin yliopiston apulaisprofessori Gunnar, hänen isänsä Hallgrim, paikallinen pankkiiri ja luontoharrastaja Edward sekä biologi Sölvi. Lähdimme bongaamaan mustapäätaskua, mutta se oli jo kadonnut. Niinpä kiertelimme ihmisten puutarhoissa hämmästelemässä punarintoja, järripeippoja, hippiäisiä ja vihervarpusia.

Kuvitelkaapa tuohon kukkulan laelle naali (kyseinen nisäkäs käveli tuosta muutama sekunti aiemmin).















Skogarin vesiputous -selfie. Putous on muistaakseni 60 metriä korkea.
























Vesiputouksen laelle pääsi näppärästi portaita pitkin.

Eyjafjallajökull peittyi Bardabungan ilmoille päästämiin rikkihöyryihin (ja sumuun - ilma oli tosi kostea).


Perjantaina, heti saavuttuani, kävimme tutustumassa Islannin yliopistoon, biologian laitokseen, labraan ja tulevaan työnurkkaukseeni, jossa vietän seuraavat kaksi viikkoa merisirrien geneettisen aineiston parissa. Tapaan huomenaamulla genetiikan professori Snæbjörnin (kyllä, hänen nimensä on Lumikarhu), ja käymme läpi työnkuvani tarkemmin. Matkaan on jo ehtinyt ilmestyä muutama kiemura, vaikken ole vielä edes aloittanut töitä. Kerron mutkista ja niiden suoristamisesta ensi kerralla enemmän.

Ehdin olla kotona ennen islanninreissua vajaan viikon. Sitä ennen vietin viikon Haapsalussa, Viron länsirannalla, jo perinteeksi muodostuneessa kahlaajatutkimusryhmän konferenssissa. 

Työskentelin suhteellisen lepposasti elokuun, minkä jälkeen panikoin suurimman osa syyskuusta konferenssiesitelmän takia. Deadlinet ovat kivoja, koska niitä varten tulee oikeasti tehtyä töitä, mutta miksi kaikki pitää poikkeuksetta tehdä aivan viime hetkellä? Mieleeni muistuva lausahdus "all the work while crying" sopii tähän tapaukseen hyvin.

EDIT (19.10.): Edellinen lause kaipaa täsmennystä. Mielessäni oli siis sitaatti tästä kuvasta:

 




Itse esitelmä meni rauhallisesti ja kirvoitti mukavia keskusteluja. Olin nyt neljättä kertaa saman ryhmän kokouksessa, joten paikalla oli liuta vanhoja tuttuja. Verkostoiduin myös uusiin suuntiin, ja ensi töikseni hommasin itseni ensi heinäkuuksi Islantiin maastotöihin/retkelle mustapyrstökuirien pariin.Tämmöisenä iloisena ja avoimena ihmisenä, joka ehkä puhuu välillä himpun verran liikaa, huomaan ajautuvani usein tilanteisiin, joista saattaa hyvässä lykyssä poikia jotain mukavaa tulevaisuudessa. En esimerkiksi olisi täällä nyt, ellen viime vuonna samaisessa konferenssissa olisi ottanut tosissaan kaverin lausahdusta: "let me know if you ever want to work in Iceland".

Ensi kerralla lisää merisirriprojektin etenemisestä ja talven kuvioista. Sitä ennen, kuten kyltti kuvin kertoo, elä putua.

P.S. Sain väitöskirjani viimeistelyyn vuoden rahoituksen luonnontieteelliseltä tiedekunnalta. Olen siis maisemissa vielä ainakin vuoden - katsotaan sitten, mihin elämä vie.

Nelli