perjantai 19. helmikuuta 2010

Heissan!

Nyt onkin taas minun vuoroni tilittää jatko-opiskelijana olemisen ihanuuksista ja kurjuuksista. Viime aikoina työnteko on ollut melkoista vuoristorataa. Välillä kokeidenteko on ollut mielekästä ja tulosten tulkitseminen ja artikkelien luku jopa hauskaa. Toisinaan taas on sattunut päiviä, jolloin mikään ei nappaa ja tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Tässä ei toki ole mitään välttämättä juuri jatko-opiskeluun liittyvää, ainahan elämässä tulee vastaavia motivaatiokuoppia vastaan, tekipä mitä tahansa. Kuitenkin kun osuu kohdalle tuollainen päivä, tulee mietittyä että mitä jos tekisikin jotain ihan perushommaa. Siis sellaista työtä, jota ei paljon kotona tarvisi miettiä vaan työt voisi jättää työpaikalle. Jotain jossa ei tarvitsisi ihan niin paljon murehtia tulevaisuuden rahoituksia ynnä muita ja sopeutua ainaiseen muutokseen ja jatkuvasti yrittää omaksua uutta. Jotain joka olisi ns. vakaampaa ja turvallisempaa kuin tämä ala. Kuitenkin kun rupean miettimään, että mikähän se semmoinen ala olisi, en osaa kuvitella mitään sellaista joka itselleni sopisi. Toisin sanoen en osaa kuvitella tekeväni mitään muuta kuin tätä hommaa, niin stressaavaa ja ahdistavaa kuin se osaa ollakkin. Stressistä ja ahdistavuudesta ehkä kertoo jotain se, että välillä tulee jaksoja jolloin näen miltei joka yö työaiheisia painajaisia. Yleensä olen joko tappanut kaikki kasvattamani solut tai tuhonnut jonkin laitteen. Viime viikolla näin unta, jossa onnistuin jotenkin ”sulattamaan” yhden filmin jolla kuvataan ajamieni kokeiden tuloksia. Unessa filmi oli sulanut ja siihen oli muodostunut liekehtiviä hahmoja… jepjep, aika happosta! Lieneekö selityksenä myös se, että työskentelen päivittäin melko vahvojen liuottimien parissa...

Tällä viikolla meillä oli ns. labrakokous. Labrakokouksissa olisi tarkoitus käydä vuorollaan jokaisen ryhmämme tutkijan tekemisiä läpi ja pohtia mahdollisia ongelmia tms. Näitä kokouksia meillä olisi tarkoitus järjestää kahden viikon välein tänä keväänä. Tällä viikolla oli mun vuoro pitää pieni ”esitelmä” omista kokeistani. Valmistelin esitystä viime viikolla, mutta en pingottanut asiasta liikaa, sillä kokouksiin tulee vain meidän tutkimusryhmän jäsenet eli yhteensä seitsemän ihmistä. Aloitin esitelmäni muutamilla perusasioiden kertaamisilla ja sitten läväytin muutamia tuloksia pöytään. Eräät ryhmämme jäsenet tekevät täysin eri kokeita kuin minä ja lähimmät työkaverini, joten he eivät tiedä kokeistamme paljoakaan. Näistä tyypeistä yksi alkoi hiillostaa mua ihan kunnolla tuon esitelmän aikana. Olin jo menettää lopullisesti malttini kun ko. henkilö ei meinannut antaa suun vuoroa tai puhua loppuun kun jo seuraavaa kysymystä napsahti kehiin. Kaiken lisäksi kysymykset koskivat asioita joihin olin juuri esitelmässäni tulossa, jos tuo tyyppi vaan olisi malttanut muutaman minuutin odottaa. Tilanne oli jo muutenkin ärsyttävä, mutta sitä ei ainakaan helpottanut se, että kyselijän puhetyyli on yleensäkin varsin hyökkäävä ja nyt tuntui, että sehän käy kohta kimppuun! Rupesin sitten tapauksen jälkeen pohtimaan, että onko oikeasti niin, että sosiaalisesti kömpelöimmät ja röyhkeimmät tyypit pääsevät tällä alalla pitkälle? Pitääkö olla jollain lailla häikäilemätön ja suorastaan häijy, että voi menestyä tiedemaailmassa? Kilpailu muun muassa rahoituksista on tunnetusti kovaa, ja virat (vai miksi niitä nyt sitten yliopistouudistuksen jälkeen kutsutaankaan?) ovat kiven alla. Lisäksi menestyäkseen täytyy rehkiä hullun lailla, ja ainakin täällä osa tutkijoista vaikuttaa melkoisilta työnarkomaaneilta. Voiko kaiken tällaisen keskellä pystyä hoitamaan ihmissuhdetaitojaan ja olemaan leppoisa ja mukava, vai tekeekö kiire ja stressi väistämättä töykeäksi ja pelottavaksi? Luultavasti ei. Muutenhan kaikki yliopistot olisivat täynnä pelkkiä tympeitä töykeitä öykkäreitä ja näin ei onneksi sentään ole. Kuitenkin aika usein yliopistomaailmassa varsinkin ns. isot gurut ovat varsin omalaatuisia persoonia (en nyt kuitenkaan sanoisi tuon kyselijän olevan mikään iso guru...). Onneksi pomoni ja lähimmät työkaverini, joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, ovat kuitenkin hauskoja ja mukavia tyyppejä, se auttaa kestämään myös niitä vähemmän mukavia.

Loputtomalta tuntuva perjantai alkaa nyt olla siinä vaiheessa, että tämä kananen lähtee viikonlopun viettoon! Mukavaa viikonloppua kaikille ja palaillaan!

< 3: Maria

2 kommenttia:

  1. Hih, repesin tuolle sun unelle :D Jospa painajaiset muuttuis jossain vaiheessa kivoiksi uniksi.

    Ihan mielenkiintoista kyllä tuo, millaiset henkilöt päätyvät tutkijoiksi, ja millaiset "pääsevät pitkälle". Ja millainenkohan minä itse olen tutkijayhteisössä... :)

    VastaaPoista
  2. Helppo tapa on sivuuttaa kaikki ikävät kysymykset lauseella: "palaan tähän kysymykseen hetken päästä" tai "se tulee kohta seuraavilla kalvoilla". Juuri kukaan ei sitten myöhemmin muista ettei sitä tullutkaan :)

    Häikäilemättömät ihmiset pääsevät uralla kuin uralla pitemmälle kuin kiltit. Luulen miesten ja naisten palkkaerojen johtuvan suurelta osalta tästä. Esim jos kunnianhimoinen mies ei saa palkankorotusta, hän lyö hanskat tiskiin ja vaihtaa firmaa. Nainen ei useinkaan tee niin.

    Antti

    VastaaPoista